Kyllä maalla on leppoisasti maha pystyssä
Kyllä maalla on leppoisasti maha pystyssä. Nimittäin miehen serkun tulevalla vaimolla. Ihanaa viettää viikonloppua maalla miehen sukulaisten ympäröimänä ja yrittää olla ajattelematta asiaa kun sisään talsii neiti syyskuussa laskettu aika. Hei ja onneksi olkoon! Hauska tutustua. Join sitten illallisella hieman viiniä. Aamulla oli sellainen olo, että hetkinen, what happened? Onneksi mies oli pakottanut minut jossain vaiheessa nukkumaan, penkiltä putoamisen jälkeen olin ilmeisesti suostunut. Aamulla mielessä pyöri, että ei olisi tarvinut juoda laisinkaan jos! Mutta ilmeisesti tänä viikonloppuna kerrottiin aivan jonkun muun raskaudesta. Katselen vierestä täydellisen rauhallista, hymyilevää ja ihanaa tulevaa äitiä. Kuinka häntä rakastetaan, autetaan ja ymmärretään. Turpoavia nilkkoja, pieniä nauruja, sisällä kasvavan lapsen hikkaa.
Se näyttää niin kovin helpolta. Tullaan vaan raskaaksi ja sitten saadaan lapsi. Miksen minä pystynyt siihen? Tulee auttamatta mieleen, miksi hän saa pitää lapsensa, mutta minä en. Onko se koska hän on niin paljon suloisempi kuin minä? Ihanampi? Rauhallisempi ja rakastettavampi? Jos olisin kuten hän, olisinko riittävän valmis äidiksi ja saisin pitää lapseni? Kuulostaa niin typerälle kun sen kirjoittaa. Ihan päättömälle. Että et kai oikeasti voi ajatella jotain tuollaista. Mutta huomaan etsiväni hänestä ominaisuuksia, mitkä antavat hänelle luvan pitää lapsensa. Hymyillen hän kertoi synnytyssairaalastaan, Haikaranpesään. Kuulostaa täydelliseltä, sanon mielessäni. Niin täydelliseltä. Tähän yhtälöön eivät voi kuulua kauheat synnytystarinat, sairaudet tai baby blues. Ei hormonihirviöraivokohtaukset vaan suloinen tepastelu hakemaan mansikoita ja viinimarjoja. Aivan kuin kaikki muut olisivat ihania sellaisina kuin ovat. Minä sanon aina jotain väärin, juon liikaa, kaivan nolosti jääkaapista evästä ennen ruokaa ja tepastelen liian paljastavassa kesämekossa.
"Menkähän saunaan, siellä on ihanan pehmeät löylyt! Ja käykäähän uimassa kanssa." Ja mies vielä kysyy, että tulenko uimaan. Ei kuulemma muistanut. En voi vieläkään saunoa, uida, kylpeä ammeessa tai harrastaa sitä ihaninta kahden ihmisen välillä. Vuodot kun jatkuvat jo kolmatta viikkoa. Jotenkin nämä hetket pakottavat muistelemaan. Kun seisot kylmässä suihkussa miehesi pulahtaessa saunasta altaaseen. Pesen tukan, hiivin makuuhuoneeseen pyyhe päällä, istun sängylle ja kirjoitan. Että ei tämä ole niin kovin helppoa sittenkään. Ei edes omenapuun katveessa.
Kommentit
Voi miten koskettava kirjoitus. Voimia ja luottamusta!
Voi, sympatiat ja halaus! Vielä on sinunkin aikasi olla ihanasti maha pystyssä, tuntea pikkuisen hikka ja nauttia muiden ihailevista katseista.
Sympatiat sinne. Vaikken voi kuvitellakaan kuinka kamalalta tuo tuntuu, olo on hurjan surkea puolestasi :(
Sympatiaa ja halauksia. Olet ajatuksissa.
Voimia sinulle. Niin se vaan on, että niitä ajatuksiasi ymmärtää vain toinen pienensä menettänyt ja ne ovat ihan tavallisia. Siitä syystä en pystynyt olee töissä toisen keskenmenoni jälkeen, kun näin joka paikassa onnellisia tulevia äitejä. Silloin väistämättä ajattele, miks minä en voisi olla samassa tilanteessa.
Kumminkín olet jo surutyössäsi pitkällä, kun on välissä niitä ihaniakin päiviä. Ilon ja rauhan palautuminen elämääsi ei tarkoita lainkaan , että unohtaisit pienen enkelisi, hän on kumminkin aina sun alitajunnassa.
Lisän siihen vielä yhden lapsenas menettäneen ajatukset runon muodossa.
Katselemme täältä kaukaa
Rakas Taivaan Isä, miksi äiti itkee?
Miksi isällä on niin raskaat askeleet?
Mekö heille olemme surua tuottaneet,
kun vain katselemme täältä kaukaa.
Emmekä tule vaikka he odottavat niin kovasti,
että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.
Voitko, Taivaan Isä, äitiä lohduttaa,
pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?
Voitko isän olkaa taputtaa,
ettei niin kumarassa hän ois?
Kerro heille, Taivaan Isä,
ettemme ihan vielä ole valmiita syntymään maailmaan.
Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on
luojalleen ettei heitä malttaisi millään antaa pois.
Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen
lennämme perhosina ikkunaan.
Tietäisipä isä, miten tuulen mukana
hänen poskeaan silittää saamme.
Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää
Koska saamme mennä, Taivaan Isä,
joko pian pääsemme omaan kotiin?
Ja toinen vielä ne toi lohtua ainakin minulle.
Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.
Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää,
että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia,
että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat,
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä,
niillä pitää kulkea.
Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois.
Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, jolla on tällaiset kengät.
Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.
Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen kengillä... ♥ ♥
Itkuhan siinä pääsi, jo ihan vain lukiessa.
Kesä kääntyy pian syksyyn ja toivottavasti sinunkin "napasi ulospäin" - ihan kirjaimellisesti! :)
Voimia ja jaksamista sinulle. Näin koiraihmisenä olen onnellinen puolestasi, että sinulla on koirat (siis muiden tärkeiden ihmisten lisäksi tietenkin). Surussa koira on vaan niin mahdottoman ihana ystävä, joka jaksaa ymmärtää ja lohduttaa loputtomiin saakka.
Ystäväni ensimmäinen raskaus meni kesken, mutta toisen, kolmannen ja neljännen kanssa ei ollut ongelmia. On siis täysin mahdollista, että seuraava raskaus on onnellinen alusta loppuun saakka. Pidä kiinni siitä ajatuksesta, vaikka se juuri nyt voikin olla vaikeaa :)
Koskettava ja rehellinen kirjoitus. Voimia sinulle!
Kiitos ihanista kommenteistanne. Välillä iskee synkkyys, välillä menen ihan hiljaiseksi, mutta välillä voin kokea myös iloa ja onnea. Ehkä hiljalleen surun hetket lyhenevät ja ilo ja onni ovat useammin ja pidempään paikalla. Siihen asti yritän vaan pitää itseni auki ja kokea aidosti sen minkä koen, enkä lukita tunteita itseeni. Ehkä pian olen valmis ottamaan uuden pienen onnen vastaan ja toivomaan, että kaikki menee vielä hyvin.
Voisko se olla myös niin, että kun tunnistaa itsessään heikkouden, haavoittuvuuden ja sen että on ihan rikki eikä jaksa niin silloin onkin oikeasti aika vahva? Mun mielestä sä Eerika olet (tekstiesi perusteella) tosi vahva nainen sillä pystyt tunnistaan ittestäs nuo kaikki tunteet, senkin kun musta on mustaakin mustempaa. Jotenkin haluan uskoa että sä olet jo pitkällä sun toipumisprosessissas (kauhea sana, pitääkö siitä jotenkin toipua että menettää pienen ihmisen?) No tarkotin siis että mä uskon että sä selviydyt ja ilon hetket lisääntyvät joka päivä. Kiitos kun jaat elämääsi ja ajatuksia täällä meille.
Mä niin komppaan Ennin edellistä kirjoitusta. Ei niihin ole paljoa lisättävää. Ei ole helppoa kohdata äitiyden onnea hehkuvaa raskaana olevaa kanssasisarta tämän jälkeen. Sekin onneksi helpottuu ajan kanssa.
Toivottavasti Enni ja Feliz olette oikeassa, ehkä vahvuus löytyy heikkouksiensa tunnistamisesta ja hyväksymisestä? Ainakin näin toivon. Että uskalletaan tuntea ne kurjatkin tunteet ja ajatella ne pelottavatkin ajatukset. Ehkä silloin pystyy tuntemaan myös onnen ja ihanat ajatukset syvemmin!
Kommentoi