Loikka tuntemattomaan punaisissa tennareissa

Bättre liv

Päivän kahvitauko, teetä ja sympatiaa (eikun mansikkaleivos)

Syksy tulee. Syksy tulee! Se aika kun pitää laittaa pitkät housut, sukat ja oikeat kengät jalkaan. Viilettää töissä ja harrastuksissa. Reipastua ja inspiroitua. Tuntuu niin kauhean raskaalta, en ole ollenkaan valmis! Olen todella pettynyt tähän koko himputin kesään. Sadetta ja surua sekä muutama helteen hönkäys. Tasan yksi pulahdus kypikylmään veteen. Olen niin täynnä tätä huonoa kuntoanikin. Aluksi oltiin melkein kolme viikkoa reissussa, sitten olin viikon kipeänä, toisesta viikostakin osan penisiliiniallergian oireissa. Sen jälkeen pian huomasinkin olevani raskaana, väsytti ja nälätti. Iltaisin jaksoi juuri ja juuri käydä koiran kanssa lenkillä. Astangajoogaa ei suositella raskauden ensimmäisenä 3 kuukautena joten se jäi luonnollisestikin välistä. Kun se onni sitten kuukausi sitten loppui viikoilla 8+6, olen ollut väsyinen, itkuinen ja kipeä. Vuodon takia ei ole ollut hyvä käydä astangassa, yhdessä välissä kävin kerran kun olo oli jo parempi, mutta siitä se sitten taas paheni. Kävelyillä olen käynyt voinnin mukaan ja muutaman kerran pyöräilemässä.

 Nyt kun vihdoin sain viikko sitten luvan uida ja tehdä mitä vaan, alkoi lauantaina vuoto uudelleen. Päänsäryt ovat alkaneet taas, kun kroppa on taas jumissa. Kävelyt ja pyöräily eivät riitä niskahartiajumien hoitoon, joogaan tms. pitäisi päästä taas! Mutten ole varma haluanko käydä enää astangassa vai kokeilenko muita pehmeämpiä  joogasuuntauksia tässä välissä. Se tarkoittaisi uuden joogasalin metsästystä.. enkä tiedä missä välissä minulla on taas energiaa tehdä jotain uutta. Jostain syystä kaikki tuntuu nyt ihan superhankalalle, lähestulkoon mahdottomalle. Ihan jo keskustaan lähteminen ja vaatteiden päälle laittaminen. Ja ensi viikolla pitäisi töihin. Huomenna itseasiassa jo koulutuspäiville.

Supersödet tennarit lähtivät matkaan Aleksilta kolmenkympin hintaan

Onneksi kaiken jäätelönsyönnin, sen yhden raskauskilon ja vähäisen liikunnan seurauksena ei ole ollut mitään kovin traagista. Puntaria meillä ei ole, mutta vaatteet tuntuvat kyllä mahtuvan päälle. Välillä on tosin ollut vähän turvonnut olo ja vatsa ei ole sen vertaa timmi kuin se oli vielä toukokuussa. Olen välillä jäänyt itkemään vaatteideni keskelle kun mikään ei näytä hyvälle päällä, näytän kammottavalle, eikä mikään sovi minkään kanssa. Osaksi siinä on ollut mukana ulos menemisen pelkoa yleensäkin sekä kaameata väsymystä. Mutta tottahan sekin puoli, ettei vaatekaappini ole mitenkään ajan tasalla, vuosia vanhoja rytkyjä siellä pyörii mitä en millään haluaisi enää päälleni laittaa. Mutta ei kaikkea voi poiskaan heittää ennen kuin on edes jotain uutta päälle pantavaa. Niinpä tänään yritin psykologilla käynnin jälkeen käydä vaateostoksilla ja yllätyksekseni onnistuin! Vaatteet olivat vähintäänkin yhtä pientä kokoa kuin aiemminkin, jei! Löysin housut, paidan, tekonahkatakin ja ihanat tennarit. Päivän väri oli punainen eri sävyissä. Hain myös uuden meikkivoiteen ja puuterin nyt kun syksyllä pitänee taas katsoa peiliinkin. Tuloksena iso kasa kasseja ja kuitteja. Söin hyvän lounaan ennen ostoksille lähtöä, nappasin pari särkylääkettä ja laitoin mobilattia hartioille. Niillä voimin jaksoin kierrellä kaupilla ihan yksin ja käväisin vielä kahvilla ja leivoksellakin lueskelemassa naistenlehtiä. Päänsärky ei ihan kokonaan lähtenyt, mutta helpotti riittävästi.

Psykologi oli kyllä outo setä kaikin puolin, yleensäkin psykologisedät ovat vähän outoja. Mutta ei ollut valittavana naista joten tällä mentiin. Pitkänhuiskea kaveri se oli ja jotenkin yritin puhua sen kanssa. Vaikka heti alkuun kerroin minkä takia olen tullut, se alkoi kyselemään multa työasioista. Että miten viihdyn töissä, aionko olla siellä kauan, mikä olisi mun unelmaduuni jos ei olis mitään rajoituksia. Sitten kun kerroin just sen unelmatilanteen unelmamaailmassa, niin se lyttäsi koko homman epärealistisena. Jos olisin tällä alalla ja haluaisin monipuolisen työn ja vastuuta ja vaikutusmahdollisuuksia ja mahdollisesti olla osakkaana itsekin niin en voisi pitää kiinni työajoista enkä reiluista työsopimuksista yms. yms. Mutta no, minä olen sellainen haaveilija, joka toivoo reiluutta työpaikoille, hyvää fiilistä, innostavaa ilmapiiriä, monipuolisia työtehtäviä ja mahdollisuutta vaikuttaa asioihin ja parantaa työtapoja ja -olosuhteita! Ja maailma on se, mikä me siitä tehdään. Ja maailma muuttuu kokoajan. Sitä on mahdollista muuttaa myös parempaan, ei vain kohti kylmempää ja kylmempää talouskoneistoa. Katsotaan, ehkä en voi tehdä pitkään työtä alallani, mutta ehkä voin käyttää omaa tietotaitoani jossain vähän pehmeämmässä ammatissa. Ehkä minusta vielä tulee hyvinvoinnin saarnamies, kouluttaja ja valmentaja. Ehkä vielä. Tai voi olla että pysyn markkinakoneiston muurahaisena.

Se, mihin psykologi oikeastaan enemmänkin tarttui, oli itseni syyttäminen. En syytä itseäni keskenmenosta, mutta siitä, että olin niin iloinen raskaudesta. Laitoin itseni alttiiksi kivulle ja surulle. Jos en olisi iloinnut raskaudesta niin, en suunnitellut tulevaa innoissani, ei minuun ehkä olisi sattunut näin paljoa. Olin menettänyt hallinnan tunteen, olin raskauden salliessani laittanut itseni alttiiksi tälle kaikelle. Saattanut itseni muiden armoille. Hypännyt pois mukavuusalueeltani, ottanut riskin. Vaikka kuinka tekisi kaiken "niin kuin pitää", ei voi hallita raskauden kulkua. Kaikki vaan tapahtuu sinulle niin kuin tapahtuu. Se on ultimaattinen äitiystesti. Pystytkö antamaan oman elämäsi muiden käsiin? Elämän käsiin? Olemaan vain ja odottamaan miten sinun käy? Toisaalta olen ylpeä itsestäni, että uskalsin. Peloistani huolimatta uskalsin yrittää. Mutta miten pystyn siihen toisen kerran kaiken tämän jälkeen? Miten pystyn taas ottamaan sen loikan tuntemattomaan?

Share

Kommentit

Munoma

Kaverini suositti lukemaan blogiasi, koska käyn samaa läpi kuin sinäkin ja pystyn ihan 100%sesti jakamaan tunteesi.

Jännä psykoloogisetä... Toivottavasti kuitenkin susta lopulta tuntui, että siitä oli apua ja että ehkä sait vähän lisänäkökulmaa. 

Voisin vaan kaikkiin fiiliksiisi vastata, että niin minäkin, niin minäkin. Hyvä, että jaksoit kaupungilla pyöriä huolimatta siitä, että syksy ei nappaa niin kamalasti, tai mikään yleisesti. Pieniä hyvän merkkejä on hyvä löytää. 

On niin helppo näköjään toiselle sanoa, että aika parantaa, mutta sitten sitä itse omassa sotkussaan ei osaa niin yhtään ajatella. Kyllä näistä aina lopulta selviää. Paljon tsemppihaleja toivottelen. (Itse bloggailen aiheesta http://vauvauutisia.wordpress.com/

 

Eerika
Bättre liv

Vertaistuki paras tuki, ihanaa päästä lukemaan toisenkin ajatuksia ja ehkä tajuta, ettei ole ainoa joka on näin omituinen! Psykologisetä antoi ehkä jo vähän ajattelemisen aihetta, mutta ehkä seuraavilla kerroilla enemmän kun päästään vähän syvemmälle asiaan. Toisaalta, mun on tosi vaikea luottaa muihin ja ongelmia auktoriteettien ja kaiken maailman neuvojien kanssa, jotka luulee tietävänsä paremmin (siis vaikka oikeasti tietäisivätkin).. ;D Eli hyötyä voi olla, vaikka lopulta ärsyyntyisinkin koko tyyppiin!

Taisin ehkä tämänpäiväisen perusteella myös vähän sisuuntua, että teen työelämästäni sellaisen missä on hyvä olla, vaikka kuinka kauan siihen menisi. Löydän sen oman paikkani, vaikka se merkitsisi lisäopintoja ja hyppyä tuntemattomaan. Kiinnostusta työhyvinvointiin ja kouluttamiseen kyllä olisi. Nyt olen tuntosarvet ojossa ja yritän tehdä parhaani siellä missä olen! 

Illalla lähdin vastentahtoisesti lenkille, meinasin soittaa jollekin kaverille, mutta sen sijaan laitoinkin musan soimaan kuulokkeista ja lähdin koiran kanssa juoksemaan. Juostiin ja käveltiin vuorotellen, aurinko paistoi, puut olivat vihreitä, happi raikasta ja päänsärkykin katosi. Merellä menivät purjeveneet ja melojat, maisema oli taivaallinen. Ja olo oli vihdoin hetken onnellinen. 

Ihana tavata, kiitos kun laitoit viestin! Paljon tsemppiä sinne, erityisesti töissä jaksamisen kanssa. Itselläni on sama ensi viikolla edessä. Päästään jotenkin läpi niistä pahoista päivistä ja nautitaan hyvistä hetkistä kun niitä tulee. Iso hali ja paljon rakkautta!

Kommentoi