Mä olen marssista, muut on veenuksesta

Bättre liv

Tässä on selkästi joku kirous jos kirjoitan tänne kuinka hyvä fiilis mulla on. Heti seuraavana päivänä iskee nälkä, väsy, jano, kylmä, kolotus, kiukutus ja paha mieli. Onneksi myös itkun kautta oivallus. Ja hirveä ikävä samalla aallolla heiluvia ystäviä. Sekä rakkaus minulle lohturuokaa tehnyttä miestä kohtaan (italian-flavour-lihapullia ja porkkana-sattuma-perunamuussia!). Fyssari sanoi mulle äsken, että ei sussa mitään vikaa ole, kun valittelin mun eteenpäin kääntyneitä olkapäitä ja etten muka saa itseäni hyvään ryhtiin. Saanhan minä kun vaan laitan, vaikka ryhti tuppaakin helposti retkahtamaan. Mutta ne olkapäät, ne vaan näyttää tuolta eikä se tarkoita että ne olisivat jotenkin eteenpäin kääntyneet. Nohei, jos olet riittävän herkkis ja tehty lasinsirpaleista, löydät tästä yhteyden koko elämän mittaiseen huonommuuden ja erilaisuuden tunteeseen. Ylipäätään se, että joku sanoo ettei sussa mitään vikaa ole, on jo liikaa vastaanotettavaksi. 

No siis, jotenkin pääsin siis tähän läpi elämäni velloneeseen huonommuuden ja erilaisuuden tunteeseen kiinni. Jo pienenä tiesin olevani jotenkin erilainen. En halunnut leikkiä kuten tytöt, mutten ollut ihan poikakaan. En ollut luokan suosituimpien seurassa, mutten oikein se hiljainen hiirulainenkaan. Minussa oli selkeästi jotain vikaa, sillä jäin ilman ystäviä ja minua kiusattiin niin koulussa kuin koulumatkoillakin. Vaikka koulukiusaaminen vähenikin reilusti kun satuin vaihtamaan koulua, on se jollain tasolla ollut mukana moneen otteeseen polkuni varrella. Milloin ystävän puukottaessa selkään ja saadessaan kaikki muut puolelleen. Milloin outoina juoruina lukion käytävillä ja poikien huuteluna. Selviytymisstrategiaani kuului kovalta näyttäminen, vitsailu ja piikittely. Eivätpähän ainakaan saaneet sitä iloa, että näkisivät kipuni. Silti porukan ulkopuolelle jääminen ja erilaisuus ovat jääneet ihooni kiinni.

En muuten suosittele syömään vahingossa rasiallista Läkeroleja ja vasta sen jälkeen huomaamaan, että nehän on sokerittomia ja saattaa aiheuttaa laksatiivisia vaikutuksia. Helpotti muuten ihmeellisesti väsymykseen ja nestevajeeseen.. not!

Olen siis pitänyt itseäni aina hieman erilaisena, sellaisena jonka pitäisi olla vähän vähemmän erilainen kelvatakseen muille. Ja minkä ihmeen takia minun pitäisi kenellekään kelvata? Tähän voisi varmaan vetään jonkun varhaislapsuus-kortin, luotettavan aikuisen puutteen, sen ettei riitä ihan sellaisenaan, ole pyyteettömän rakkauden arvoinen. Ja juu, tiedän, ei minun pitäisi yrittää kenellekään muulle kelvata. Siksi se tuntuukin niin musertavalta löytää sellainen tarve sisältään, aikuisesta ihmisestä joka on muka matkannut jo pitkän pätkän henkisellä polullaan. Bollocks. Tai sitten tämä on se loppupahis mikä minun pitää vielä päihittää päästäkseni pääpalkintoon kiinni. 

Ehkä siksi olen niin kamalan vihainen siitä, kun joudun tilanteeseen missä olen eri mieltä toisen kanssa. Tai pahinta, isomman keskenään yhtä mieltä olevan porukan kanssa. Ehkä siksi sanon mielipiteeni helposti liian kärkkäästi, väritän sitä huumorilla ja yritän estää vastahyökkäykset. Jos olen erilainen ja eri mieltä, en voi millään kelvata toiselle. Tästä huolimatta töksäytän erimielisyyteni ja saan jonkun sisäisen kiukku-turhautumis-huonouskohtauksen. Voi hitsi mikä oivallus. Mutta voinko olla osa yhteisöä olematta samaa mieltä ja samanlainen? Inhoan olla eri mieltä, mutta koska olen yksinkertaisesti yleensä erilainen kuin muut, niitä tilanteita tulee väistämättä tämän tästä vastaan! Sillä siitä oletuksesta en ole vielä päästämässä irti, että olen erilainen kuin muut. Mutta katsotaan nyt sitäkin sitten.

Teetä ja sympatiaa. Miehellä on ihana syli! Ja huomenna on varmasti hyvä päivä, sillä siitä tulee aina päinvastainen kun mitä olen juuri tänne kirjoittanut. Eli ihanaa keskiviikkoa! Enää 12 työaamua reissuun, ei paha!

<3 Eerika, joka kokee myös hieman kateutta ja kiukkua kun näkee raskaana olevia, mutta siitä joku toinen kerta. Se nyt vaan on joskus sellaista se tunne-elämä. Ihan täysin poliittisesti epäkorrektia ja inhottavaa.

Share

Kommentit

Liv
Päiväuniaika

Muistetaan me, että kaikki on erilaisia ja yksinäisiä. Siis ihan kaikki. Toiset vaan tajuu sen selkeemmin. 

Mulla ei ole koskaan ollut mitään parasta ystävää. Iso kaveripiiri kyllä, mutta en ole koskaan päästänyt ketään oikeasti lähelle (no nyt Isimiehen, ja siihenkin ihan rehellisyyden nimissä liittyy ajatus siitä, että Isimiehellä on ehkä vielä - rehellisesti - rumempi ajatusmaailma, kuin itselläni. Hänelle on siis helppo olla rehellisesti just niin ruma - tai kaunis -, kuin oikeasti on). Kuulun niihin ihmisiin, joilta kun kysytään "Miten voit?", voin aina vaan hyvin. En osaa sanoa, että mulla on paha mieli, stressaa tai on mitään ongelmia. Siis en osaa luottaa toisen ihmisen apuun, ja etenkään siihen, että mä kelpaisin vielä ongelmineni. :) 

Eerika
Bättre liv

Tätä mä yritin tänäaamuna itselleni vakuuttaa. Että ne muutkin on yhtä erilaisia kun minä. Mutta jostain syystä ne katsoo keskenään samoja telkkariohjelmia, lukee samoja lehtiä, syö samankaltaisesti ja puhuu samoista asioista. Elän sellaista elämää mikä minusta tuntuu hyvälle, mutta koen vaikeaksi olla keskellä keskusteluja joissa tunnen joko olevani eri mieltä tai ulkopuolinen. Mutta toki on sellaistakin seuraa, missä koen oloni älyttömän kotoisaksi. Ehkä tarvitsen sitä enemmän jotta pystyn olemaan myös tällä epämukavuusalueellani mukavammin? Onneksi soitin ystävälleni illalla, ihanaa jutella ihmisen kanssa joka todella tuntee sinut! Silloin tajusin, että mekin syödään eri tavalla, katsotaan eri telkkariohjelmia ja luetaan eri lehtiä, mutta silti tajutaan toisiamme täysin eikä ole tarvetta olla eri mieltä vaan kuullaan aidosti mielenkiinnolla millä tavalla toinen kokee maailman. Kun ystävä on ollut rinnallasi yli 20 vuotta voit sanoa ihan mitä vaan ja luottaa, että toinen kuuntelee ja tajuaa. Et ole maailman kamalin ja tunteettomin ihminen yhden lausuntosi perusteella vaan sinut nähdään kokonaisena ihmisenä.

Onneksi olen saanut kasvattaa luottamustani muihin hiljalleen pitkässä parisuhteessa ja muutamissa pitkissä ystävyyssuhteissa (vaikka nyt eri paikkakunnilla melkein kaikkien ystävien kanssa asutaankin). Muuten en varmaan pystyisi uskomaan, että voin luottaa mieheni ja ystävieni apuun ja kelpaan heille myös vajaavaisena ongelmineni. Toki sekin luottamus on välillä hataraa kun syvällä sisällä on vahva yksin pärjäämisen tarve ja kokemus luottamuksen jatkuvasta pettämisestä. Silti heittäydyn ja yritän! Valitettavasti se on vielä kovin vaikeaa muiden kuin ihan lähimpien kanssa. Mutta toisaalta pieni itsensä suojelu on hyväksikin, ihan kuka vaan tuttu tai työkaveri ei välttämättä ole luottamuksemme arvoinen. 

Uskon, että päästämällä toisen lähelle voi päästä todella syvään yhteyteen toisen kanssa. Toivottavasti opitaan sitä kokoajan lisää ja uskalletaan heittäytyä ihan tällaisina kuin ollaan :)

Ihanaa keskiviikkoa Liv ja kiitos kun kommentoit :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Niinkuin olisin lukenut omista teinivuosista kun kirjoitit "Selviytymisstrategiaani kuului kovalta näyttäminen, vitsailu ja piikittely. Eivätpähän ainakaan saaneet sitä iloa, että näkisivät kipuni. Silti porukan ulkopuolelle jääminen ja erilaisuus ovat jääneet ihooni kiinni."
Mua kiusattiin yläasteella ja siitä seuraavassa koulussa. Mulla oli kyllä ystäviä mutta en heillekään näyttänyt kuinka kipeää oikeasti teki...
Nyt olen 32-vuotias ja pikkuhiljaa se itsetuntoki sieltä on alkanut löytyä.
Mies sanoi tässä joku viikko sitten kun vakavemmin juteltiin, että osaan ottaa jo kritiikkiäkin paremmin vastaan, ennen kilahtaessa samantien ku joku jotain negatiivista sano. Sano toki myös että ymmärtää tämän koska mua on kiusattu.
Eli tarkoitus oli kai vain sanoa että jonkunasteinen kohtalontoveri täällä hei, koita jaksaa :)

Eerika
Bättre liv

Ruusu: olet varmastikin oikeassa. Hyvinvointi, kuten elämäkin, on matka, ei määränpää. Ehkä tuolla loppupahiksella ajattelin enemmänkin tämänhetkisen taisteluni pahista, seuraava peli on jo nurkan takana ;) Sillä olisihan se tylsää jos lopettaisimme kasvamisen jossain vaiheessa kokonaan ja vaikeudethan ne juuri meitä kasvattavat. Itse olen hieman hämmentynyt, sillä löydän löytämistäni niin vanhoja haavoja, etten edes tajunnut niiden vaikuttavan vielä elämääni. Tavallaan olin oppinut elämään niiden kanssa, mutta ne näyttävät vieläkin vaikuttavan minuun ja estämään minua toimimaan ehkä tähän hetkeen itselleni paremmalla tavalla. 

Voi että, noita lapsen tuomia haasteita olen kyllä pelännyt pelkäämistäni, mutta eiköhän se elämä ole tehty koettavaksi niiltäkin osin. Uskon, että tässä käy niin päin kuin on tarkoitettu. Pitää vaan katsoa siihen suuntaan mihin haluaisi kulkea ja olla valmis ottamaan vastaan mitä tulee. Hiljalleen alan jälleen uskoa ja toivoa että pieni on vielä sylissä ja saan nuuskutella pehmeää untuvapäätä. Kiitos ja onnea matkalle <3

Vierailija: Ikää on täällä nyt saman verran ja samojen asioiden kanssa painitaan. Negatiivinen palaute on niiiiiin vaikeaa sietää! Siinä menee samantein puolustuskannalle. Mutta onneksi on lähellä ihminen johon voi luottaa ja jonka kanssa voi turvallisesti harjoitella :) Me ollaan hyviä just tällaisina, ihme kyllä niillä muillakin on omat kipupisteensä joita me ei vaan nähdä! Ja joskus ne ei näe niitä itekään, joten ollaan jo voiton puolella. Ihanaa kevättä ja itsetunnon vahvistumista :)

Eerika
Bättre liv

Ainiin, halusin jakaa kanssanne sen, että tänään on todella hirmuisesti parempi päivä! Aurinko jo paistaa, ihmiset ovat ihania, jutellaan, hymyillään ja nauretaan. Tänään käyn koiran kanssa lenkin auringonpaisteessa (toivottavasti ei tule pilvet eteen!) ja teen kotona joogaharjoituksen ihan omassa rauhassa miehen lähtiessä treeneihin. Ihanaa! 

sylissä

Täälläkin ilmoittautuu yksi kohtalotoveri! Minua ei ole kyllä kovin paljoa kiusattu mutta muuten rikkinäinen menneisyys on selvästi jättänyt jälkensä. On juuri sellainen olo ettei kelpaa sellaisena kuin on, kokemukseni ovat jättäneet minuun suuren hylätyksi tulemisen pelon. Hirveästi pitää aina miettiä mitä joku ajattelee minusta ja jos ajattelee, niin sen täytyy minun mielestäni tietenkin olla jotakin negatiivista. No mutta asioiden tiedostaminen on jo askel eteenpäin, että suunta on hyvä kuitenkin. :)

Tämä on todella ihana blogi, kirjoitat niin tunteella aiheesta kuin aiheesta. Toivon iloa ja valoa elämääsi, tulkoon ne sitten perheenlisäyksen tai muuten hyvän elämän ja olon muodossa. :)

Eerika
Bättre liv

Marsikka: Itselläni ei myöskään kiusaaminen mennyt koskaan kovin pahaksi, luen enemmän perhetaustan vaikutuksiksi syvimmän kelpaamattomuuden tunteen. Eli varmaan aika samantyyppistä pohjaa on meillä kahdella. Onneksi ainoastaan itseään voi todella muuttaa ja muutos lähtee asioiden tiedostamisesta, eli go team go!

Ja kiitos, näin ihanan palautteen saaminen pistää hymyilemään sydämessä asti! Paljon valoa myös sinne! 

Kommentoi