Minun arjessani ei ole masua

Ladataan...
Bättre liv

Olen niin keskittynyt töihin, yhdistystouhuihin ja jatko-opintoihin, etten ole juuri ehtinyt antaa itseni ajatella. Tai ehkä olen keskittynyt niihin jotten ajattelisi. Kuitenkin aina välillä se käy mielessä, lapsi, raskaus. Kiukku itselle siitä etten ole jo uudelleen raskaana. Siitä, että edellinen kierto meni vailla seksiä. Siitä etten pysty edes pitämään parisuhdettani intohimoisena ja riitavapaana. Mutta tosiasia on, että tämä kaikki ei voi olla vaikuttamatta suhteeseen. Väsymys, suru, pettymys, epätietoisuus siitä mitä nyt, kiire, vaatimukset, ahdistus. Nyt iloitsen tärppipäivän aikoihin tapahtunutta puuhastelua ja toisaalta pelkään mitä mies ajattelee tästä kalenterin tuijottelusta. Ja siitä saanko toisen kerran mahdollisten päivien aikana. Vaikken kalenteri kädessä häntä sänkyyn vienyt, sanoin jokunen päivä aikaisemmin ettei raskauden mahdollisuus ainakaan parane jos ollaan ihan ilman, että nainen olisi hieman onnellisempi jos edes kerran kuussa saisi. Meillä siis tämä ei ole vain minusta kiinni, molemmilla on kausia jolloin koko asian olemassaolo hukkuu arjen jalkoihin. Joskus muistellaan oikein olan takaa, mutta hetken päästä saatetaan taas olla viikkoja ihan ilman. Kymmenen vuoden tottumuksesta kai, mutta usein tuntuu ettei siihen itse aktiin asti ole tarvetta mennä kun yöunet on vaakakupissa. 

Tänään matkasin pienessä nälkähorkassa bussilla kotiin. Olin istunut koulutuksessa koko päivän ja käynyt vielä keskustan tungoksessa asioilla. Ängin itseni kassien kera penkkiin ja aloin näpräämään puhelinta. Saman ikäinen serkku viestittelee facebookissa saavansa alkuvuonna perheenlisäystä, jää joulukuussa äippärille. Tuntui kuin olisin lakannut hetkeksi hengittämästä. Laitoin äkkiä kuulokkeet korvilleni ja musiikin soimaan. Katsoin punaisena roihuavaan taivasta ja mietin, ettei kukaan vieressäni voi tietää mitä sisälläni nyt tunnen. Tiesin tarvitsevani hetken, ennen kuin pystyisin vastaamaan. Kumpa voisin kertoa, että meillä olisi ollut laskettu aika ihan siinä lähellä, oltaisiin voitu vertailla vaunuja ja ostella vauvanvaatteita yhdessä kun samoilla seuduilla asutaan. Pienet olisivat voineet leikkiä yhdessä kuin mekin lapsuudessa. Muistan vielä meistä kuvan, jossa makasimme vierekkäin sängyllä potkupuvuissamme. Sinä niin solakkana, minä pyöreäposkisena ja hymyilevänä. Oli kuulemma ruokahalua riittänyt. Vain kahden viikon ikäerolla. Lapsillamme olisi voinut olla kuukauden ikäero. Mutten voi, voin vain onnitella kuin ketä tahansa muuta ja auttaa töihin liittyvissä kysymyksissä joista viestissä mainitsit. Ehkä sitten jos, sitten jos.

Katselen ystävien raskausmasukuvia, ristiäistarjoiluja, nauravien vauvojen kasvoja, nukkuvia pienokaisia. Ja minun valtaa niin suuri kaipaus etten tiedä mihin sen sulkisin. En ole kateellinen, en katkera, en kilpaile, en mitään. Haluaisin vain pitää pientä lastani sylissä, nuuhkia päälakea, suudella otsaa. En vaan tiedä miten päin siihen asti olen.

"No onko siinä muka joku ongelma? No ei siinä sitten ole mitään ongelmaa. Ei lasten saaminen mikään kilpailu ole!", mieheni huutaa kun vasten parempaa järkeä kerron hänelle varovasti raskaudesta. Vakavana ja hiljaa. Sanon, ettet ymmärrä, et vaan käsitä miltä tämä minusta tuntuu. Ei olisi pitänyt sanoa mitään. Purskahdan itkuun, yksin. Hän sulkee takanaan oven ja jatkaa arkeaan.

Share
Ladataan...

Kommentit

Vaikka tuntisit mitä tunteita toista äitiä kohtaan, vihaa katkeruutta jne. Ei se ole hänen vikansa, eikä hän mahda tunteillesi ja tapahtumillesi mitään. Pitäisikö sinun käydä jonkun luona puhumassa näistä tunteistasi, kun ne näyttävät vaikuttavan jo pahasti parisuhteeseen. Ja yleiseen jaksamiseen, saisit apua ja oikeanlaista tukea?

Tsemppiä! 

Vierailija (Ei varmistettu)

Niin, miksi tosiaan pahoittaa mielensä asioista, joille ei voi mitään? Murehtia jotain, mitä olisi voinut olla, mutta ei ole? Mitä se auttaa mihinkään, mitä sinä siitä saat?

Onko hetkessä eläminen sinulle oikeasti niin vaikeaa?

Eerika
Bättre liv

Onko niin ihmeellistä jos lasta yrittävästä tuntuu vaikealta muiden vauvauutiset? Jos toisen laskettu aika on lähellä sitä omaa mitä ei tullutkaan? Jos pitää hetki hengitellä kun muistaa taas? En koe mitään inhottavia tunteita näitä tulevia äitejä kohtaan. En edes kuvittele, että heidän onnensa olisi minulta pois tai haluaisi kenenkään muun mieltä pahoittaa. Heillä on oma tarinansa, oma elämänsä, omat ilonsa ja surunsa. Minun täytyy vain hetki antaa itseni tuntea tunteet, ennen kuin pystyn jatkamaan ja vastaamaan viestiin. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, kun samalla vauvauutisia tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista. Masukuvia joiden ottamisen jouduin jättämään alkuunsa.

Ehkä minun on vaan niin vaikeaa kertoa tästä niin että sen voi käsittää. Tai sitten sitä ei pysty käsittämään. Kaipuuta. 

Onko se sitten niin väärin?

phocahispida

En ole koskaan ollut samassa tilanteessa, mutta kylläkin tilanteissa, missä olen ollut saavuttamassa jotain, mikä tuntuu tosi oikealta, mutta on tapahtunut jotain eikä odotettu asia olekaan toteutunut. Ja kyllä se menetys on muistunut mieleen, kun joku muu on saanut saman tai samantyyppisen asian lähiaikoina. Olkoonkin, ettei ole ollut katkera tai vihainen tuota toista kohtaa.

Toisilla asiat ottavat aikansa, osalle raskauden alussa sikiö ei ole luomea kummempi solumöykky ja toisilla siihen liittyy samantien tunteita, lapsien saamiseen liittyviä ja odotuksia mielikuvia, halua hoivata ja suojella. Se, kuinka pitkään asiaa prosessoi, riippuu varmaan myös tästä suhtautumistapojen erilaisuudesta.

Tämä on vain oma mielipiteeni, mutta varsinkin jos vauva on haaveissa, parisuhteeeseen kannattaa erityisesti panostaa, etsiä yhteistä aikaa, tehdä jotain mukavaa ja helliä sekä arvostaa toista. Perheenlisäys on aina rankkaa, vaikka ihanaakin, erityisesti parisuhteelle, joten valmiiksi kuohumistilassa oleva parisuhde lienee erityisen kovilla.

Eerika
Bättre liv

Tänään mietin, että taidan kirjoittaa tänne lähinnä kun mieli on myllerryksessä, mutten silloin kun se ei ole. Suurimman osan ajasta elän elämääni, keskityn siinä oleviin ihmisiin, työprojekteihin, harrastuksiin, koiriin, hyvään ruokaan ja yhteisiin hetkiin miehen kanssa. Lenkkeilen ja kuvaan luontoa, nautin erityisesti hetkistäni luonnossa sekä ystävien seurasta. Miehen kanssa ollaan istuttu sohvalla katsomassa leffoja sylikkäin ja juteltu paljon. Mutta silloin tällöin asiat tulevat taas mieleen ja sydämeen ja hetkeksi palaan taas siihen suruun mitä koin kolmisen kuukautta sitten. Silloin tunteet ovat suuria ja mieli synkkä. 

Lapsen saamisen suunnittelu ja yrittäminen ovat olleet yksi isoimmista asioista mitä olen joutunut käsittelemään. Itselläni ei ole ollut tasaisin lapsuus ja olenkin aina pelännyt lapsen saamista, aina synnytyksestä siihen kuinka pärjäisin vauva-ajan tai tämän jälkeen töiden ja kodin välillä juoksemisen. Kuinka parisuhde kestää ja pystynkö olemaan hyvä äiti. Etten vain toistaisi sukupolvien mallia äitiydessä, joka rikkoo lapsia. Niinpä kun lopulta uskalsin tehdä jotain mitä olin aina haaveillut tekeväni, aloittavani perheen mieheni kanssa, oli takaisku ehkä vieläkin kovempi raskauden keskeytyessä. Huomasin rakastavani lasta mielettömästi, haaveilevani tulevaisuudesta ja olevani onnellisempi kuin koskaan. Koetin olla innostumatta alkuraskaudesta liikaa, mutta eipä tunteitaan voi itseltään kieltää. Tuntuu raskaalle, ettei voi jakaa tätä onnea muiden kanssa, etten voi sanoa, että minäkin odotin ja olin täynnä onnea. Muille olen se, joka ei vielä halua lapsia, vaikka tekisin mitä vaan että raskauteni olisi jatkunut. En siis ole katkera tai vihainen toisia kohtaan. Oloni on enemmänkin haikea, olisin halunnut jakaa raskauden ja äitiyden ajan näiden ihmisten kanssa. Ystävien, tuttujen ja varsinkin serkkuni kanssa. 

Eilen olo tuntui vaikealta, mies tuntui käsittävän minut väärin ja jotenkin tuntui etten saisi enää tuntea näin. Löysin kuitenkin netistä muitakin, jotka selviävät hitaasti ja omalla tavallaan keskenmenosta. Kaksi tuttuani myöskin ovat sanoneet, että toipuivat oikeastaan vasta sitten kun uusi raskaus oli alkanut ja he pystyivät keskittymään siihen. Senkin ajan pelko oli läsnä, mutta onnistuneen raskauden jälkeen olo oli jo parempi. Itse keskenmeno ei kuitenkaan unohtunut heiltä koskaan ja aina välillä se tuli mieleen suruna ja haikeutena. Aivan kuin läheisen menettämisenkin jälkeen.

Tässä muutama lainaus keskusteluista, joissa on samoja ajatuksia kuin itsellänikin. Tuntuu huojentavalta tietää, että on ok tuntea näin. Siitä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä tai huonoa oloa, että näitä tunteita ja ajatuksia tulee. Kuitenkin suurin osa päivistä menee hyvin, vaikka välillä huomaan kaipaavani. Parempi tiedostaa tunteensa ja ajatuksensa, kuin kieltää ne itseltään ja sulloa pois mielestä. Ja sitten voi huomata taas uusia ajatuksia, iloita elämästä ja löytää tulevaisuutensa.

"Mä en osaa enää olla mitenkään. Kuka mä oon ja mitä mä oon? Maailma on ihan sekasin. Kuten blogiini oon kirjotellu, nii musta tuntuu et koko mun muu elämä; koulutus, harrastukset, elämänkokemukset ja koko eletty elämä on ihan turhaa ja tarpeetonta. Ainut asia millä on mitään sijaa mun ajatuksissa on raskaus ja raskaudettomuus."

"Vaikka itken, hymyilen silti samalla. Jospa oikeasti vielä elämä voittaa ja voimme uuden yrityksen alkoittaa, kun kaikki on muuten kunnossa. Kiitos vielä kerran, kun kirjoitit just tähän rakoon tuon viestisi. Aurinko paistaa ulkona, jospa jaksaisin jo pukea, lähteä ulos ja katsoa kohti taivasta. Tuntuu vain, että elämä pyörii ympärilläni, mutta minä olen naulatuna paikoilleni pääsemättä siihen mukaan. Pakko kai tästä on vaan nousta ja lähteä, ottaa elämästä kiinni, vaikka vain pieni pala kerrallaan, mutta tämä tie millä olen nyt, ei johda mihinkään."

Lainaukset: http://kaksplus.fi/keskustelu/lapsen-saaminen/keskenmeno/967783-keskenmenon-jalkeista-elamaa/

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiva kuulla, että kerroit kirjoittavasi tänne useimmiten suuren tunnekuohun vallassa. Olen nimittäin ollut jotenkin ahdistunut puolestasi kun olet angstannut niin paljon. Mieleeni muistui omat teiniaikojen¨päiväkirjani: niissä toistui kaksi teemaa - "oon niinninn ihastunut Mikkoon" ja kahden päivän päästä "oon niinniin ihastunut Pekkaan". Tai sitten " v*ttu mä vihaan faijaa."

Joko olin tulisesti ihastunut johonkin tai sitten angstasin verisesti isästäni. Kun muutin pois kotoa revin kaikki päiväkirjani. Ajattelin etten voi jättää tällaista muistoa itsestäni läheisilleni jos vaikka yhtäkkiä kuolen :-D Ja kun faijakin on tosi ihana tyyppi.

Olen samaa mieltä aiemman kirjoittajan kanssa, että panostakaa parisuhteeseen pienillä kivoilla jutuilla. Kyllä te vielä saatte sen oman pienen nuuskutettavan - oon ihan varma siitä. Halit <3

-riika

Kippuralla

Kaikki tunteet on sallittuja, ja jos siltä tuntuu niin keskusteluapu voisi olla hyväksi. Ns vuosipäivät on varmasti hirmuraskaita vuosien jälkeenkin :(

Aika parantaa haavat vaikkei siltä ehkä vielä tunnukaan, mutta niin se parantaa muiltakin.

mp (Ei varmistettu)

Voih, ymmärrän tunteesi liiankin hyvin.

Kolme vuotta sitten onnellisesti alkanut, kovasti kaivattu raskauteni päättyi liian varhain ja onnettomasti. Lämpimän syliteltävän sijaan sain elämääni kylmän kiven hautausmaan lastennurkkaan. Sen jälkeen en ole osannut olla.

Muiden vauvauutiset tuntuvat pahalta. Eivät siksi, että olisin kenellekään katkera tai toivoisin pahaa, vaan siksi, että ne muistuttavat omasta menetyksestäni.

Mieheni ei enimmäkseen ole halunnut yrittää uudestaan. Kolmeen vuoteen mahtuu eroa, yhteenpaluuta, riitaa ja rakkautta. Mies käsittelee asiaa omalla tavallaan, eikä tietenkään ole kokenut tapahtunutta samoin kuin minä. Olo on siis usein kovin yksinäinen.

Olen kuullut monesta suunnasta samaa kuin sinä, että ainoa mikä lopulta auttaa on uusi raskaus. Kolmen vuoden riipivän tuskan jälkeen alan lannistuen olla samaa mieltä, sillä kaikkea muuta olen jo kokeillut. Vaikka elämä juuri ja juuri jatkuu ja arki rullailee eteenpäin lähes entiseen malliin, niin kaiken nielevä tyhjyys on jatkuvasti läsnä.

Toivon todella, että saat arkeesi pian raskaushumua. Sitä odotellessa valoa päiviin ja kärsivällisyyttä parisuhteeseen! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuntuu, että sinä oikein puolustelet oikeuttasi tuntea (liian) musertavia tunteita. Miksi tarraat siihen suruun? Mitä tapahtuisi, jos antaisit sen tapahtuman jäädä ja jatkaisit eteenpäin? Olisiko surusta luopuminenkin menetys?

Eihän siinä, totta kai saat tuntea kuten haluat, mutta tiedosta kuitenkin se, että tunteesi ovat seurausta ajatuksista, joille kyllä voit jotain. Tilanteet ovat mitä ovat, mutta sinun ajatuksesi ja suhtautumisesi niihin tekee niistä pettymyksiä, menetyksiä ja pelottavia asioita. Jos alkaisit hyväksymään tunteesi analysoimatta ja niihin kiinni jäämättä, voisi helpottaa? Älä ajattele itseäsi surulliseksi, vaikka siihen onkin niin helppo lähteä mukaan. Enkä nyt tarkoita sitä, että kiellettäisiin tunteita, vaan sitä, ettei tehtäisi elämästä väkisin vaikeampaa.

Sanot kokeneesi iloa ja nauttineesi elämästä, mutta minulle on välittynyt vain se nurja puoli. Ehkä sinun on helpompi ilmaista itseäsi kielteisellä puolella? Mukavuusalue? Ehkä koet tunnekuohun voimakkuutensa takia oikeammaksi, mitä sen ei kuitenkaan pitäisi olla.

Ja tuosta miehesi purkautumisesta: olisi varmaan ollut teille molemmille etua, jos olisit saanut hänet ymmärtämään ajatuksenjuoksuasi. Minusta on hieman epäreilua sinun suuttua/pettyä miehellesi, että hän ei ymmärrä, jos et edes yritä selittää.

Suruun auttaa uusi raskaus, se on totta. Hoitohenkilökunta ja lääkäritkin passittavat kotiin jälkitarkastuksen jälkeen ja toivottavat onnea uuteen yritykseen. Se "uutta matoa koukkuun" ei ole loukkaavaa. Olen ehkä julma, mutta näen keskenmenon niin aikaisessa vaiheessa kun sinulla (rv 6-8) luonnon tapana toimia.

Vaikka miten suret menetettyä lasta ei se muuta faktaa, sitä faktaa ettei lapsesta olisi koskaan tullut lapsi. Sikiön kehitys loppuu syystä tai toisesta, muttei koskaan turhaan. Sikiössä oli jokin kasvua hidastava tekijä, kromosomipoikkeus, se ei olisi ollut terve. Vaikka miten mietit lastasi, Muista ettei mikään keskenmeno ole turha, ne on kehomme tapa toimia jos kaikki ei ole kohdillaan. Kyllin terve jatkamaan kehitystään. Sillä jos sikiöllä olisi ollut kaikki hyvin olisi se kehittynyt, kasvanut ja tullut maailmaan. 

Keskity parisuhteesi, käy ammattilaisen luona edes kerran - kaksi puhumassa tunteistasi. Sillä elämä jatkuu, keskity siihen. Kaikella on tarkoituksensa.

 

Eerika
Bättre liv

-riika: minua ei näiden tekstien perusteella varmastikaan tunnistaisi samaksi, joka juttelee kovaan ääneen ja hersyvästi, iloitsee, touhuaa ja ideoi. Tälläkin viikolla olen ollut niin paljon menossa ja nauttinut ihmisten seurasta, uusista asioista ja opeista, että on vaikeaa käsittää olevansa sama ihminen. Kuitenkin itsessäni on voimakkaana niin ilo kuin surukin. Olen vastakohtien summa, elän täysillä, tunnen täysillä. Siinä missä saatan hyppiä onnesta, itken myöskin sydämeni pohjasta. Sillä minä todella tunnen ja olen aidosti läsnä. Uskon, että minulle annetaan iloa ihan yhtä isolla kauhalla kuin suruakin, vaikka siltä ei aina surussa tuntuisikaan. Silti kumpikin puoli on totta.

mp: En edes voi kuvitella sen tuskan määrää, kun joutuu hautaamaan oman lapsensa. Kahdelle ystävälleni on käynyt niin, että lapsi on kuollut viikon-kahden sisällä syntymästä. Kuinka siinä palaa takaisin kotiin turvakaukalo tyhjänä, eikä ketään laskettavana pinnasänkyyn? Kun keskenmenokin pysäyttää ja järkyttää sisuksia myöten.

Osasit sanoa sen niin paremmin kuin minä. Että muiden vauvauutiset muistuttavat omasta menetyksestä ja siksi tuntuvat aluksi pahalle. Menee hetki päästä siitä tunteesta yli ja pystyä keskittymään vauvauutisesta iloitsemiseen. Silti olen pakahtua onnesta, sillä juuri sain tekstiviestin aamulla ystäville syntyneestä pikkuisesta!

Valoa päiviin ja kiitos kauniista viesteistä. Taidan haluta kertoa teille pian myös ilosta, mitä koen ja rakkaudesta missä elän.

Mindeka
Ma-material Girl

Mä niin toivoisin teille jo onnen. Vaikka tapahtumasta ei ole kalenterin mukaan ehkä hirveän kauaa, niin tuntuu ihan hirveältä lukea (vain) näitä sun tuskaisia tekstejä. Siis sen takia, että mä osaan kuvitella sun tuskan hyvin. Meillä on ystäväpariskunta, jotka alkoivat odottaa meitä ennen, mutta lapsen sijaan, heillä on takana neljä keskenmenoa. Toivon todella, ettei kukaan muu koe samaa tuskaa! Samalla toivon myös, ettei uusi raskaus olisi ainoa, joka teidät korjaisi -Ei kokonaan, mutta osittain.

Voimia!

Kommentoi

Ladataan...