Näkemiin rakas (rv 8+4)

Ladataan...
Bättre liv

"On arvioitu että noin 50-60% hedelmöityksistä päättyy keskenmenoon ennen kuin raskautta on edes todettu. Todetuista raskauksista keskeytyy n. 12-15 %. " Lähde: Perhesuunnittelusivut http://metku.net/~pesu/keskenmeno.php

Pieni on mennyttä. Odoteltiin kättärin päivystyksessä tovi, henkilökunta oli todella ystävällistä, kuunteli, ymmärsi ja otti todesta. Ultrassa näkyi kohdussa pieni, joka oli lakannut kasvamasta viikon kuusi kohdilla. Pari viikkoa sitten siis. Vuoto oli taas lakannut, mutta kivut jatkuivat. Päädyin ottamaan kohdun supistuksia lisäävät lääkkeet, vaikka ne lisäävätkin kipuja. Näin tiedän milloin kivut ja vuodot tulevat eikä sitä tarvitse pelätä kesken työpäivän tai työmatkan ja käydä sitten erikseen lääkärissä sairaslomaa saadakseen. Olen lopun viikon sairaslomalla, tänä aikana pitäisi tulla suurimpien kipujen ja vuodon. Pari-kolme viikkoa voi vuoto kuitenkin jatkua.

Teki mieli heittää neuvolakortti seinään ja huutaa neuvolantädille että joskus äidin tuntemukset ovat oikeita! Kotona en kestänyt katsoa sitä opaspinoa. "Meille tulee lapsi!" vihkonen julisti. Saisinko sellaisen vihkosen, missä lukee että meille ei tule lasta? Olen yrittänyt olla niiiiin varovainen ajatuksissani lapsesta. Olla kuvittelematta sitä, olla miettimättä helmikuuta, ajatella vaan että meillä on nyt mahdollisuus saada lapsi. Silti olen katsellut kuivausrumpuja ja tila-autoja ja mennyt kertomaan raskaudesta fyssarille ja kampaajalle. Kuka oikeasti on näin tyhmä? Sekä kahdelle ystävälle JA kahdelle ystäväpariskunnalle. Sehän tekee jo kahdeksan ihmistä joille pitää nyt sanoa mitä tapahtui. Töissäkin yleensä kysellään, että oliko sulla flunssa vai mikä kun palaat saikulta. Purskahdanko itkuun kun yritän saada sanoja ulos suusta? Vaikkakin jotain hätävalheita. 

Mies on ollut ihana. Koirat antavat rakkautta. Koti on turvapaikka. Kättärillä tunsin oloni turvalliseksi, mutta lähineuvolasta jäi huonot fiilikset. Saako neuvolakorttinsa repiä palasiksi? Pitäisi soittaa ja perua seuraava neuvola-aika ja sanoa, että pliis, käske niitä olemaan soittamatta mulle sairaalasta sitä ultra-aikaa. Peru se lähete! Eilen istuin siinä tuolissa, tunsin pistävän kivun alavatsassani ja mietin päässäni, etten ole tulossa siihen rv 16 neuvolakäynnille, että turhaan sitä minulle varaat. Se on helppoa sanoa, että olin vain ylihuolissani. Vaikeampaa on sanoa, että vaikka kuinka yritin ajatella, että meille tulee lapsi, en pystynyt näkemään sitä. En ole maailman pahin pessimisti, yleensä uskon että asiat järjestyy ja kun jotain todella haluaa, sen voi myös saavuttaa. Että kyllä me pärjätään vaikka elämässä tulee yllätyksiä, kyllä tähän pystytään.

Mutta intuitioni myös kertoo mikä tuntuu oikealta ja mikä ei. Koen myös välillä dejavun, näen unissa hetkiä elämästä. Olin nähnyt sen, kuinka kerroin kahdelle ystävälleni raskaudestani ja hän oli samalla raskaana. Olin kävellyt meidän tulevassa kodissamme ja kun tulimme katsomaan asuntoa toista kertaa, koin sen hetken vahvasti kun katsoin ulos ikkunasta. Silloin tiedän, että tämä oli tarkoitettu. Kuuntelen itseäni, uskon itseäni. Me tiedetään ja tunnetaan paljon enemmän kuin me annetaan itsemme ymmärtää. Siihen oli syynsä, että näin itseni kertovan raskaudestani, mutten nähnyt sen jälkeen mitään. En usko mihinkään hölynpölyyn, hippitouhuihin tai aaveisiin. Mutta uskon, että meissä jokaisessa on enemmän syvyyttä kuin mitä tämän päivän maailmassa ymmärrämme käyttää ja näyttää. Tunne on niin paljon parempi elämän opastaja kuin järki. Ja vielä meille pieni tulee, mutta juuri nyt minun täytyy surra tämä joka ei meille asti tullut. Joka joutui jättämään pelin kesken. Ikävä on kova, mutta olo on helpottunut. Vihdoin tiedän.

Ehkä etsin itselleni uutta työtä, ehkä menen sille viikonloppuretriitille syksyllä mitä suunnittelin. Ehdin tehdä opintoja loppuun. Ehkä saan kesävauvan. Kukaan ei tiedä. Mutta sen tiedän, että seuraavassa mahdollisessa raskaudessa menen yksityiselle ultraan viikon seitsemän aikoihin ja käyn siellä sen verran kun tunnen tarvetta. Uskon myöskin itseeni ja yritän saada ensimmäisinä viikkoina ajan kulkemaan mahdollisimman nopeasti pitämällä ajatukseni muissa touhuissa. Kerron ehkä ystävälle tai kahdelle silloinkin. Tuki on aina tervetullutta ja on hyvä puhua miehensä lisäksi naisten kanssa. Kun aika parantaa haavat, voidaan antaa uudelle pienelle tilaisuus. Kun olo on siihen valmis. Kun sydän ei ole enää aivan murskana. Onneksi minulla on koulutytön verenpaine ja urheilijan hemoglobiini..  ja ehkä uusi pieni olisi made in Finland tai miten olisi Sveitsi, Englanti tai Kroatia..

Ihanaa viikkoa, rakastakaa <3 Elämä on tässä ja nyt.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Otan osaa :/

Black Velvet
Työyhteisö

Osanottoni myös. Ainakin niille ystävistä, joille on kertonut jo raskaudesta on nyt helpompi kertoa keskenmenosta. Saatat jopa kuulla heiltä vastaavia tarinoita.

Vierailija (Ei varmistettu)

olen niin kovin pahoillani..

Minna J.
Oisko tulta?

:( ja <3 

Mindeka
Ma-material Girl

Todella surullista! Olen niin pahoillani puolestanne. Toivon, että saatte pian toivomanne ja selviätte tästä (ei ole oikeaa sanaa, mutta käytetään nyt vaikka tätä:) koettelemuksesta.

Paljon voimia ja rohkeutta tulevaan teille molemmille. Ihan hirveän surullista.

Sandels
Sandels seuraa

Otan osaa menetykseen.. Voimia eteenpäin! Ihanan realistisesti kirjoitat elämästäsi. Sääli että se on välillä näinkin karua ja koettelevaa. Kiitos että jaat sen. <3

Kristaliina
Puutalobaby

Voi suru, osanottoni.

Yhdyn Black Velvetin sanoihin siitä, että ehkä tosiaan keskenmenosta on helpompi kertoa nyt niille ystäville, joille jo ehdit kertoa raskaudesta? Ehkä? Keskenmeno on jonkinlainen tabu, josta vaietaan - vaikka se on niin yleistä. Vaikka juuri se, että siitä puhuttaisiin (eikä esim. pidettäisi raskautta salaisuutena ystäviltäkin keskenmenon pelossa), saattaisi ehkä lievittää jonkun toisen surua. Ehkä? Että huomaisi, että ei olekaan siinä surussa yksin vaan on muitakin, jotka ovat kokeneet saman. Ehkä joku toinen saman kokeva voi vaikka saada voimia näistä sinun blogiteksteistäsi, jossa olet käsitellyt asiaa. Ehkä?

Osanottoni joka tapauksessa. Jos päädyt itkemään työkavereiden kysellessä sairauslomasta, anna tulla vaan täysillä. Sinulla on oikeus surra ja kaikkien empatiat ovat varmasti puolellasi. Voimia!

Tiffy
Tästä Elämästä

Osanottoni Eerika.

Mitkään sanat eivät pysty tekemään tästä helpompaa, mutta tiedät ainakin että meitä on monta sun tukena. Kiitos kun jaat ilon ja surun hetkesi täällä. Myötätuulta ja jakselemisia!

Sivustaseuraaja (Ei varmistettu)

Toivon sinulle voimia! Samalla toivon, että annat myös uudelle lapselle mahdollisuuden. En halua kuulostaa lattealta tai kovalta, mutta keskenmenot ovat niin kovin yleisiä (lähipiirissäni yli puolet kokeneet sen), että varsinkin jos monta lasta tekee, niin vaikea siltä on välttyä jossain vaiheessa. Sinulle kävi näin nyt ensimmäisellä kerralla. Vappu Pimiähän koki reilu kuukausi ennen tätä raskautta keskenmenon. Uusi onni voi siis odottaa jo kulman takana, siitä huolimatta, että haluaa rauhassa surra tätä rakasta.

Eerika
Bättre liv

Kiitos kaikille osaanotoistanne, tätä kautta olen voinut olla täysin rehellinen itselleni ja teille. Muutamalle ystävälleni jo kerroin, puolivälissä raskauttaan olevalle lähetin rakkautta pienelle ihmeelle. Raskaudessa sitä saattaa itsensä alttiiksi niin paljolle, en vaan voinut arvata että tälle. Olen pitkään pelännyt raskautta, synnytystä ja äitiyttä. Nyt pelot tuntuvat vieläkin todellisemmilta. Nyt keskityn omaan hyvinvointiini ja katsotaan milloin olen saanut voimani takaisin. Onnesta ja rakkaudesta tämäkin pieni sai alkunsa. Kokeillaan samaa reseptiä sitten kun koen olevani valmis. Rakkaus on särkyvää, pidetään toisistamme huolta <3

iity-
Puolivahingossa

Kuka vaan samassa tilanteessa oleva olis tehnyt samoin (kertonut vauvauutiset, suunnitellut tulevaa ja  iloinnut pienestä) - ei se tee susta tyhmää, eikä syyllistäminen auta edes hetkellisesti. Elämä vaan välillä on turhankin epäreilua.

Kiitos rohkeudesta kirjottaa näinkin kipeästä asiasta ja hurjan paljon voimahalauksia ja jaksamisia teille.  Sure rauhassa ja revi ihmeessä se neuvolakortti.

 

Jossu (Ei varmistettu)

Otan otaa suureen suruusi.

t.Johanna

Otan osaa surussanne.

Kirjoitat niin osuvasti tunteistasi asian suhteen; tunnistin ne kaikki. Ensimmäinen raskauteni päättyi myös alkion kuolemaan kuuden viikon kohdalla, mutta keskenmeno havaittiin vasta toiveikkaassa ensimmäisessä ultrassa.

Olin kanssa juuri niin tyhmä, että puhuin kaikille - mutta myöhemmin tajusin, ettei se oikeasti ollut yhtään tyhmää. Surussa löysi sitten yllättäenkin tukea. Olen puhunut keskenmenoista myös jälkikäteen monelle, ja löytänyt kohtalotovereita aivan valtavasti. Sekin on helpottanut - vaikka sitä onnistuneesti synnytykseen päättynyttä raskautta en kuitenkaan meinannut uskaltaa ajatella vielä yhdeksännelläkään kuulla.

Kättärillä leikkaussalin hoitaja kertoi minulle omasta keskenmenostaan ja sanoi, että kun hän sitten vihdoin sai esikoisensa syliin, hän oli tiennyt halunneensa juuri sen vauvan. Ja niin minullekin kävi; sain juuri sen vauvan, jonka halusinkin (vaikka ensimmäisen raskauden pieni vielä haikeana kummittelee mielessäni etenkin tällaisina hetkinä.) Uskon, että sinulle myös :)

Toivottavasti suruun alkaa sekoittua iloa jo lähipäivinä!

sivusta seurannut (Ei varmistettu)

Otan osaa. Itse en lapsettomana, tietääkseni ikinä edes hetken lasta kantaneena osaa silti täysin ymmärtää kokemaasi tuskaa. Olen kuitenkin ollut vieressä iloitsemassa tulevasta vauvasta, joka ei kuitenkaan ikinä saanut syntyä. Ystäväni juhli esim. häänsä alkoholittomasti, vaikka nyt tiedämme, että vauva oli silloin jo kuollut.
Kannatan ehdottomasti yksityisen puolen palveluja, jos vähäänkään kokee ne tarpeelliseksi. Eihän se ns. turha huolikaan tee hyvää vatsassa kasvavalle pienelle ihmiselle. Odottavia äitejä on kuitenkin typerää kehottaa olemaan huolehtimatta, sillä sehän on luonnollinen osa odottamista ja äitiyteen valmistautumista. Terveydenhoitoalan ihmisten tulisi ottaa huolet todesta. Toisaalta on ymmärrettävää, etteivät resurssit riitä kaikkeen. Jos siis on vain taloudellisesti mahdollista, niin yksityiselle puolelle vaan. Jotkut ovat jopa hankkineet sydänäänilaitteita kotiinsa.
Toivon, että minäkin pääsisin edes siihen asti, että uskaltaisin yrittää vauvaa. Näin kolmekymppisenä tilastot eivät enää ole niin suotuisia.
Kaikkea hyvää ja voimia sinulle.

Vierailija (Ei varmistettu)

Otan osaa suruusi. Olen itse kokenut tuon kolme kertaa, mutta silti olen neljän ihanan ihmeen äiti. Ensimmäinen kerta oli pahin (olin jo kahden lapsen äiti tuolloin) ja selviämiseen meni yllättävän pitkä aika. Toinen kerta meni vähän helpommin, kun kerran oli jo saman käynyt läpi, ja kolmas oli taas "kuin olisin betonissa kävellyt", vaikka meni tosi alussa. Vieläkin inhottaa km:n aikana maalamani seinän väri -ehkä se pitäis maalata uudestaan..? Kun sitä heti raskauden alettua alkaa suunnitella uutta, vauvallista elämää.

Minäkin olen kertonut aika alussa läheisille raskaudesta, ja vaikka se km:n jälkeen harmitti, sain myös valtavasti tukea ja lohdutusta. Ja noiden kolmen peräkkäisen km:n jälkeen olen onnistuneesti saanut kaksi ihanaa pientä turvallisesti maailmaan. Pelko oli tietysti läsnä lähes koko odotuksen, mutta siihen auttoi lopulta syliin laskettava vauva. Jaksamista, ja pidä nyt oikein hyvää huolta itsestäsi! Kyllä se Sinulle tarkoitettu vauva vielä lasketaan syliisi &lt;3

Kommentoi

Ladataan...