Nimettömyys = yksityisyys?

Ladataan...
Bättre liv

Kyllähän sitä aina välillä miettii. Yksityisyyttä. Että entä jos blogiani lukee joku tuttu. Joku joka tunnistaa teekupista tai koirankarvan väristä. Kaukaa otetusta pikkukuvasta tai siitä miten kirjoitan. Välillä sitä ajattelee kirjoittavansa vain blogiystävilleen, niille jotka jättävät kommentteja ja kirjoittavat elämistään myös omissa blogeissaan. Ja sitten taas muistaa ne pisteliäät kommentit ja netissä pyörivät häiriköt ja miettii, uskaltaako vielä aroista asioista kirjoittaa. Nimettömänä blogin kirjoittaminen ei ole täysin nimetöntä. Kasvottomana kirjoittaminen kasvotonta. Ystäväni kertoi kuinka oli tunnistanut sukulaisensa keskustelupalstan kirjoituksesta, nimimerkin takaa. Pelkkä kirjoitustyylikin voi paljastaa ja jotkin aivan tavalliset yksityiskohdat. Milloin kävit joogassa tai uimassa. Kerroit siitä ehkä tutullesikin. Ja samalla myös blogissasi. Internet on niin omituinen areena, isot on ympyrät, mutta pienet piirit. Se ihan kuka vaan suomea (tai google translatea) ymmärtävä voi ollakin ystäväsi, työkaveri tai sukulainen. Ja eikä siinä mitään, niin kauan kun hän ei tiedä sen olevan sinä.

Moni kirjoittaa kuitenkin omalla nimellään tai ainakin kasvoillaan. Saatetaan kertoa henkilökohtaisiakin asioita, sellaisia joita ei ehkä omalle esimiehelle sanoisi kahvipöydässä tai sille jurottajalle joka ei sano palaverissa mitään. Ehkä ei serkulleensakaan kesähäissä kuulumisia vaihdellessa. Mutta blogissa ollaan samalla yksityisiä ja koko maailmalle avoinna. Ne siellä blogissa eivät ole samoja kuin nämä täällä minun elämässäni. Minkä verran sitten tulee sensuroitua omia ajatuksiaan? Pitääkö jättää osa totuudesta pois? Kerrotaanko vain pintaa, vai kerrotaanko sitäkään? Blogien viehätys on pääsyssä suoraan sisäpiiriin, ihmisten elämään ja ajatuksiin. Eletään mukana, jännitetään, itketään ja nauretaan. Aito elämän makuinen kirjoittaminen koskettaa eniten ja siitä juuri haluamme lukea blogeissa. Jotain muutakin kuin virallista totuutta. Jotain aitoa. Vaikka kyseessä olisi kevyempi kauneus- tai muotiblogi. Silti blogaajan lempivaatteet, meikit ja kampaukset ovat jotenkin aidompia, luotettavampia kuin viimeisessä Cosmossa. 

Mutta kauanko voimme olla aitoja, jos yritämme pitää kiinni yksityisyydestämme? 

Tämän pohdinnan kirvoitti ystävällinen lause, että hei, jotkut saattaa tietää sun blogistasi täällä töissä. Ja että jotkut saattaa pohtia ihan ääneen sitä, oletko nyt tai oletko kenties ollut raskaana. Huhut voivat levitä nopeasti toimistossa ja saavuttaa sellaisetkin henkilöt, joiden et haluaisi tietävän henkilökohtaisista asioistasi. Aluksi tuli kummastunut olo. Sitten todella alaston. Kysyin parilta läheisimmältä työkaverilta oliko asiaa pähkäilty kenties kahvipöydissä tai oliko joku maininnut blogistani. Mutta mitään ei ollut ainakaan heidän korviinsa ollut kantautunut. Kuka tietää. Ehkä siellä puoli toimistoa lukee nyt blogiani, toivottavasti hyvällä ajatuksella, toivoen minulle parasta. Mutta sen vain halusin sanoa heille jotka tunnistavat, että muistetaanhan pitää tunnistaminen ihan omana tietonaan. Ei sanota kellekään mitään. Sillä julkinen se saattaa joskus olla eniten henkilökohtaista.

Blogaatko sinä nimelläsi? Tai kenties kasvoillasi? Mihin vedät rajan, pohditko sitä kuka blogiasi saattaa lukea ja sinut tunnistaa? Koetko tämän sensuroivan kirjoittamistasi? Sana on vapaa (ja asiallinen).

Yksityisyyteen liittyen nimimerkin alla voi ihan hyvin kommentoida.

Share
Ladataan...

Kommentit

Katie
Aika kypsä äidiksi

Mä olen miettinyt paljon ihan samaa - varsinkin nyt kun olen tullut kaapista Suomen-ystäville ja monille kavereillekin ja itse asiassa kertonut heille ihan oma-aloitteisesti, että bloggaan ja missä bloggaan. Olen antanut blogin osoitteen vain pyynnöstä ja pyytänyt kaikkia olemaan paljastamatta henkilöllisyyttäni, ja luotan (naiivisti?) siihen, että he sen tekevätkin. Mutta toisaalta, jos joku olisi todella antautunut asialle, varmasti blogivihjeideni perusteella voisi saada oikean nimeni selville.

En kuitenkaan ainakaan vielä halua tulla ulos koko naamalla tai nimellä - kuvittelen pystyväni siten kirjoittamaan vapaammin. Ehkä jos kaverit kommentoisivat enemmän, olisin varovaisempi sanoissani, mutta kun niin ei ole vielä käynyt, juttuni ovat olleet aika avoimia. Mutta aika kepoisista asioista olen toistaiseksi kyllä kirjoittanutkin - toisin kuin esimerkiksi sinä, Eerika. Olen sitäkin miettinyt, mitä tekisin blogin kanssa, jos jotain pahaa oikeasti tapahtuisi - pystyisinkö kirjoittamaan avoimesti, jos tietäisin tuttujen lukevan? En todellakaan tiedä. 

Liv
Päiväuniaika

Minä kirjoitin ennen täällä Lilyssä blogia omilla kasvoillani. Lopulta se johti siihen, että minut, siis pienen mammablogin kirjoittajan, tunnistettiin meidän lähipuistossa ja kadulla kulkiessa. Eikä siinä mitään, mutta kun tytärkin tunnistettiin, rupesi kuulumaan kuiskintaa siitä, "onko tuo nyt se *nimi*?", enkä minä pitänyt siitä. Niin että blogi kiinni vaan. Sitten menikin ainakin puoli vuotta ilman mitään kirjoitteluja, kunnes nyt päätin aloittaa uudestaan ja kasvottomana. Että ei siinä mitään, jos kaverit tai suku tunnistaa, kunhan ei ihan joka ikinen. :) Täälläkin Lilyssä itse asiassa Mindeka jo yhdisti minut heti entiseen palstaani, ihan vain yhden hassun mielipidekirjoituksen takia :) Jännä, miten ihan epäoleelliset asiat jää ihmisten mieleen :) 

Nojoo, sitten tosiaan se, että karsin aika rankalla kädellä nykyään, mitä kirjoitan blogiini, ja yritän pitää blogin tosi pintapuolisena, helposti selattavana ja simppelinä. Kuva tai pari, muutama lause ja postaus on siinä. Nimen omaan _hyvän_mielen_blogi_, maustettuna ihan niillä pienillä arkisilla jutuilla, joita nyt vaan ei voi välttää (niinkuin tällä hetkellä sairastava lapsi,- vaikka aika ihanaa sekin). 

 

Minäkin olen miettinyt samoja juttuja ja itseasiassa kirjoitin samankaltaisia ajatuksia myös omalle palstalleni aikoinaan. 

Itse en kirjoita omalla nimelläni (tai no joo on mun oikea nimikin Nina :) ) mutta en siis kokonimelläni, enkä kuvallani. Yritän myös jättää teksteistäni pois ne kaikkein henkilökohtaisimmat asiat mutta olen itseasiassa joutunut huomaamaan, että se raja yksityisen ja julkisen välillä on aika häilyvä. Alunperin ajattelin, että en kirjoita mitään mistä mut voi tunnistaa. Pian tajusin kuitenkin, että mistä silloin voi kirjoittaa? Eli toisaalta sitä mielenkiintoisempi palsta, mitä enemmän ihminen paljastaa itsestään (karkeasti sanottuna).

 Nyt tiedän, että ystävät ym. varmaan tunnistavat mut todella helposti jos palstalleni eksyvät. Itse siis yritän kuitenkin kirjoittaa niin, että se ei varsinaisesti haittaa. En sano mitään sellaista jota en voisi kysyvälle ystävälle/kaverille kertoa. Toivon kuitenkin olevani senverran anonyymi, että ihan jokainen kanssatallaaja ei minua tunnistaisi. Enkä siis ole kertonyt ystävilleni, että missä mä bloggaan - Oon kyllä saattanut sanoa, että bloggaan. :)

Amma
Why you little!!

Kasvoilla ja hyvin yleisesti käytetyllä lempinimellä kirjoitan. Mutta, mä seison sanojeni takana, enkä ole koskaan tykännyt kun netissä ollaan anonyyminä. Olen pyrkinyt aina tunnistautumaan nimimerkilläni.

En halua kritisoida toisten tekemisiä, sillä jollekin tuo anona kirjoittaminen sopii, esim. julkisen työn tai muun aseman takia. Jos mua aletaan tunnistaa leikkipuistoissa blogin takia, niin jo on ihme, olen kumminkin pieneltä paikkakunnalta kotoisin (täällä ei sitä blogia tarvi tunnistautumiseen). Mulle blogi on nyt keino purkaa vauvajuttuja johonkin (ei feisbuukkiin) ja saada vertaistukea (jota saan Lilystä ihanasti). Veikkaan kuitenkin, että kun itse menen töihin ja poika kasvaa, saattaa bloggaaminenkin jäädä.

Mindeka
Ma-material Girl

Aika samoilla linjoilla olen Amman kanssa. Jonkinlaista rajaa olen vetänyt kuitenkin tiettyihin asioihin: puolisoni nimeä/työtä/asioita ei blogissa kerrota, omia asuja ja taaperon kehittymistä ja taitoja kylläkin. Pojan nimi on sen verran harvinainen, että olen kuullut monien tuttujen löytäneen blogini (tunnistaneen minut) ihan sattumalta, vaikka kasvoillani siellä esiinnynkin ja avoimesti blogistani kerron tutuille. Yritän aina miettiä jutun niin, että kertoisinko tästä asiasta kaikille tutuilleni: perheelleni, sukulaisilleni, ystävilleni, työkavereilleni ja puolitutuilleni. Asukuvissa, vauvan/ taaperon kasvamisesta käsittelevissä jutuissa ongelmia ei pitäisi syntyä ;)

Olen muuten huomannut sellaisen hassun ilmiön, että suurin osa ystävistäni ja tutuistakin tietää blogistani, mutta "eivät koskaan uskalla kommentoida sinne." -Siis miksi!?!

phocahispida

Kirjoitan omalla naamallani ja yleisesti käyttämälläni nimimerkillä.
Mieheltä ja joiltain sukulaisilta ja ystäviltä olen saanut luvan kuvien juhlaisuun blogissa.
Lapsesta en julkaise ns. noloja kuvia eli mitään pottajuttuja tms. mitä joku voisi myöhemmin käyttää esim. kiusaamisen välineenä. Minulle ei sopisi salanimen tms. takaa kirjoittaminen.

Koen kirjoittavani asioista, joista voisin puhua ja kertoa kenelle tahansa.

eppunen

En kirjoita mitään, mitä en haluaisi äitini tietävän.

Amma
Why you little!!

Toi on eppunen muuten hyvä hoksi, samaa linjaa (joskin sitä noilla sanoilla ajattelematta) noudatetaan täälläkin, sillä äitini lukee blogiani. Myös periaate, että mitä kirjoittaisin facebookiin jos esim. työnantajani sitä lukisi, pätee.

Saija

Kirjoitin aluksi täällä, sittemmin toisaalla netissä omilla kasvoilla, omalla nimellä. Kieltämättä välillä hiukan mietityttää kuka ja millä tarkoitusperillä tekstejäni lukee, mutta kirjoittaessani yritän harkita mistä ja miten sen teen.

Aiheeni eivät ole olleetkaan kovin henkilökohtaisia. Tai, no... joissakin teksteissä on enemmän omaa maailmaani kuin toisissa, mutta lähinnä kai vain tutuimmille kokonaan avautuvassa muodossa. Toisinaan haluaisin kirjoittaa asioista, joista omana itsenäni en nettimaailmassa voi koska ne koskettaisivat lähipiirini ihmisiä turhan tunnistettavasti tai voisivat olla jopa haitaksi heille. Niin, miksei myös itselleni.

Ja miksi sitten haluaisin kirjoittaa aiheista, joista en omilla kasvoillani voi? Saadakseni muiden mielipiteitä, kosketuspintaa toisten kokemuksiin, uusia näkemyksiä, vertailukohtia. Erilaisilla keskustelupalstoilla voisi toki halutessaan avautua asiasta jos toisestakin. Sellaisilla vain ei kovin laajoihin pohdintoihin yleensä ole tilausta, ja anonyymius taas saa helposti aikaan sen, että keskustelun taso ei päätä huimaa.

Facebook-äiti-taso on oivallinen ja turvallinen ohjenuora.

 

 

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Kirjoitan omalla nimelläni, omalla naamallani ja omin pikku kätösin. Mietin blogia perustaessa, että käyttäisinkö nimimerkkiä vai olisinko reilusti oma itseni. Lopulta tulin siihen tulokseen, että on itselleni helpompaa esiintyä rehellisesti omana itsenään ilman, että tarvitsee peitellä tai sensuroida. Samalla vältyn kirjoittamasta mitään sellaista, mitä en olisi valmis sanomaan kenelle tahansa kasvotusten.

Ensimmäisenä linkin blogiini saivat äitini, tätini, siskoni, isäni ja pomoni. Tiedän, että moni sukulaisistani, ystävistäni ja työkavereistani lukee blogiani, jaanhan linkin yleensä myös Facebookissa. Tavallaan blogi on ollut minulle myös keino välittää ajatuksiani, elämääni ja sattumuksiani niille tutuille ihmisille kotisuomessa. Sitten tapahtui jotain, blogista tuli vähän suositumpi ja ajatukseni leviävät ihan tuntemattomillekin ihmisille. Ja mikäpä siinä, jos tuovat iloa jonkun elämään tai herättävät ajatuksia.

Kyllä minä mietin sitäkin aikoinani, että mitä sitten kun ne ihmiset, joiden kanssa en ole erityisen lämpimissä väleissä, löytävät blogiini. Niin, mitä sitten? Jos he sietämättömyydestäni huolimatta ovat edelleen kiinnostuneita tekemisistäni, on jollain muulla ongelma kuin minulla.

Ehkä tämä minun etäisyyteni Suomeen on myös helpottanut omalla nimellä bloggaamista. Ei kukaan tule nykimään kadulla hihasta, että hei luen sun blogia. En sitten tiedä voisiko niin käydä joskus, kun vierailen Suomessa, tuskin. Lukijakuntani on kuitenkin vielä verrattaen pieni. Ja toisaalta jos niin kävisi, ei se minua haittaisi. Olen aina valmis rupattelemaan ihmisten kanssa :)

Elina U.
Lentoaskeleita

Tosi hyvin kirjoitettu teksti ja hyvää pohdintaa mielenkiintoisesta aiheesta. Toivon, ja luulen, että jokainen blogia kirjoittava miettii näitä kysymyksiä. 

Päätin heti blogin alottaessani paljastaa kasvoni, sillä kuten Ammasta, minustakin on jotenkin mukavampaa ettei netissä olla niin anonyymisti liikkeellä. Seison kirjoitusteni ja sanojeni takana, enkä toisaalta käsittele mitään aiheita, joista en voisi puhua ystävieni, äitini ym kanssa. Monet ystävistäni lukevatkin blogiani, äiti tietää blogistani, mutta "unohdin" kerran antaa linkin blogiini... :D Ei sillä, taidan antaa sen hänelle muutenkin.

Kirjoitan toisella nimelläni, etunimeäni tai sukunimeäni en blogissa paljasta. En myöskään mieheni tai lapseni nimeä, tai miehen työpaikkaa, ja nämä vain tuntuvat luontevilta rajoilta. Keskustelimme blogiani aloittaessa miehen kanssa näistä yksityisyyden rajoista, ja hän oli samoilla linjoilla kanssani. Sovimme yhdessä, että voin julkaista lapsemme kuvia hyvän maun mukaisesti, kuten phocahispidakin tuossa kirjoitti. 

Pidän pientä blogia, enkä usko että kukaan minua tämän kautta tunnistaa (vai olenko sinisilmäinen? :D ). Eikä tunnistaminen varmaan haittaisikaan, tuntuisi ehkä lähinnä oudolta. Blogista on tullut tosi kiva harrastus ja ajatusten jakamisen paikka, vaikka en aina usein ehdikään kirjoittelemaan. Täällä Lilyssä on niin huippua porukkaa, että täytyy suorastaan muistuttaa itseäni välillä, että netissä kuka vaan pääsee käsiksi teksteihini. 

Eerika
Bättre liv

Ihanan paljon kommentteja, kiitos siitä! Touhusin perjantaina iltaan asti ja tänään olenkin saanut tehdä töitä mieleni kanssa. Lilyn toimitus oli nostanut juttuni myös facebookiin, kiitos ja kumarrus siitä! Miten näin loistaviin kommentteihin edes vastaisi, en tiedä mutta yritän silti. Osa ajatuksista ehkä osuu useampaankin kirjoitukseen, mutta mennään yksi kerrallaan flow:ssa:

Katie: En myöskään itse ajatellut, että aiheeni tulisivat olemaan näin syvällisiä ja kipeitä, vaikka itseasiassa alunperin halusin kirjoittaa hyvinvoinnin metsästämisestä ja henkisestä kasvusta. Oman nimen käyttöä on kyllä hyvä miettiä pitkään, tieto kun pysyy netissä loputtomasti ja kuka tahansa nimellä googlettava löytää vanhatkin jutut. Itse en esimerkiksi haluaisi tulevien tai entisten pomojeni lukevan kirjoituksiani ja tietävän, että kyseessä on juuri minä. Ellen sitten pitäisi erittäin kepeää tyyli/sisusstusblogia. Nyt ollaan jo niin syvällä sisimmässä, etten voisi enää kuvitella paljastavani nimeäni tai kasvojani blogissani.

Liv: Aika inhottava kokemus! Varmasti pistää miettimään mitä haluaa kirjoittaa ja kuinka tunnistettavasti. Vaikka sitä kuinka kirjoittaisi vain pientä mammablogia, voi ilmeisesti saada myös epämielyttävää huomiota.

NinaMaria: Aihe on todella sellainen mitä varmastikin moni pohtii. Mistä kenetkin voi tunnistaa? Ja kuka? Läheinen ystävä vaiko myös kaukaiseksi jäänyt työkaveri? Itse saatan pohtia näitä samoja asioita läheisimmille ystävilleni ja joitain myös muutamalle työkaverilleni, mutta harvemmin sitä hyvänpäiväntutulle näin henkilökohtaisia alkaa ruotimaan. Itse ainakin olen avoimempi kuin useimmat, mutta silti tietyissä tilanteissa pidättyväinen jos toinenkaan ei anna mitään itsestään. Sellaisten ihmisten kohdalla asia erityisesti kaiveleekin, jos toinen jää minulle vain tyhjäksi kuoreksi, tunnen oloni haavoittuvaiseksi avatessani itseni puolestaan täysin.

Amma: Ihanasti kirjoitatkin :) Itsekin kirjoitan mielelläni omalla nimimerkilläni, mutta kuitenkin ilman kokonimeäni. Joskus toki voi olla sellainenkin juttu mihin haluan kommentoida nimettömänä (esim. seksiin liittyvä). 

Mindeka: Itse olen miettinyt jopa voiko koiria näkyä kuvissa, koska joku voi hyvin tunnistaa minut heistäkin. Nimiä, tarkempaa sijaintia tai ammatteja en myöskään halua kertoa. Toisaalta ehkä blogissa onkin hyvä pysyä omassa aiheessaan ja jättää muut asiat vähemmälle huomiolle, eli eihän niillä ulkoisilla seikoilla täällä olekaan niin merkitystä. Vaan sillä mitä ja miten olemme, ajattelemme, näemme ja koemme. 

cadi: Ehkä jos tuntuisi omalta kirjoittaa enemmän itsestään avoimemmin, voisi rinnalle perustaa toisen blogin nimimerkin takaa? Mielestäni aina kannattaa tehdä sitä mikä tuntuu itsestä oikealta, kirjoittaa siitä mistä tuntee haluavansa kirjoittaa :)

phocahispida: Ihanaa, että olet saanut luvan kuvien julkaisuun myös muilta, niin pystyy näyttämään isomman palan elämästään. Oletko muuten huomannut, että sinut olisi jossain tunnistettu? Mietin juuri, että tunnistaisinko edes jos kadulla kävelisit vastaan, kuvissa ja livenä sitä jotenkin näyttää hieman erilaiselta etten välttämättä edes heti tunnistaisi.

A.Sinivaara: Ihana tämä lauseesi "Jos he sietämättömyydestäni huolimatta ovat edelleen kiinnostuneita tekemisistäni, on jollain muulla ongelma kuin minulla." Mietin juuri miltä tuntuisi jos toimistolla todella puhuttaisiin selkäni takana ja luettaisiin blogiani niidenkin toimesta jotka eivät kanssani muuten puhu kuin säästä. Mutta lopulta päätin, että en voi antaa muiden ihmisten tai pelkojeni viedä minulle tärkeää asiaa. Juuri Lilyssä blogaaminen on tuntunut yhteisölliseltä ja hyvältä tavalta käsitellä ajatuksiani ja saada niille kaikupohjaa. Pidän kasvoni, nimeni ja yksilöivät tietoni itselläni, mutta jos joku saa kuulla joltain joka kuuli joltain joka sanoi jollekin blogistani, en voi siihen itse vaikuttaa! Toki puhuisin näistä asioista oikeasti vuorovaikutteisessa keskustelussa, jossa toinenkin antaa jotain itsestään. Mutta en lähtisi juuri saadusta raskaustestin plussasta tai kohdun polyypin poistosta kuitenkaan työpaikan käytävillä huutelemaan. Blogissasi on ihanan avoin ja iloinen ote elämään, aiheet voivat olla kepeitäkin, mutta kirjoitat niistä täydellä sydämellä ja sen kyllä huomaa. Aiheeseen sopii, että pystyt näyttämään kehosi ja kasvosi, miten muuten pääsisimme sisälle edistymiseesi? Ihania muuten ne sun treenivideot!

Rosanna: Kiitos :) Niin allekirjoitan tuon ajatuksen, että "Täällä Lilyssä on niin huippua porukkaa, että täytyy suorastaan muistuttaa itseäni välillä, että netissä kuka vaan pääsee käsiksi teksteihini." En tiedä olisinko siirtynyt näyttämään kasvoni, jos kaikki olisi raskaudessa mennyt hyvin ja olisin kokenut, että haluan jakaa hymyni pikkuisen rinnalla. Olen kokenut haluavani jakaa täällä aika henkilökohtaisia asioita, joita en esimerkiksi äitini tai useimpien sisarusteni kanssa voi jakaa. Itse olen kokenut aika paljon kipua ja raskaita asioita elämässäni ja valitsen tarkoin kenelle voin avata sydämeni ilman pelkoa sen litistämisestä seuraavassa hetkessä. Itseasiassa tässä juuri mietin, että tämä blogi on kuin hyvä ystävä, kenen kanssa voin puhua niin hyvistä kuin huonoista päivistä, fiksuista kuin typeristäkin ajatuksista. Sellainen mikä minulta taitaa tällä hetkellä puuttua elämästäni useiden ystävyyssuhteiden muututtua jo etäisyyksienkin vuoksi. Sellainen kenen kanssa voi pistää keskustellessa sielunsa likoon. Silloin on tärkeää, että ystävään voi luottaa, ettei toisen asioita repostella muille ja naureskella selän takana. Ja siltä kai nimimerkin ja kasvottomuuden takana yritän täälläkin välttää? Varsinkin kun en itse pysty valitsemaan, kuka juttujani lukee ja kuka ei.

Vielä kerran kiitos ajatuksella kirjoitetuista kommenteistanne ja keskustelusta <3 Eerika

Eerika
Bättre liv

Oh, jäi eppunen ja Saija välistä!

eppunen: Varmastikin hyvä ohjenuora, varsinkin niille jotka omilla kasvoillaan blogaa :) Itselläni on tosin erittäin hankala äitisuhde, joten en pysty sitä noudattamaan (muuten sanoisin vain, että ihan kiva päivä töissä, sitten söin kalaa).

Saija: Itse haenkin juuri yhteyttä muihin asioissa, jotka ovat sen verran henkilökohtaisia etten niistä koko maailmalle halua omalla nimelläni kuuluttaa. Kuinka muut todella näkevät ja kokevat elämän? Harvoin pääsee keskustelemaan näin sisäisistä asioista juuri silloin kun ajatus tulee mieleen tai tunne sieluun. Mielestäni blogeissa pääsee niin paljon syvemmälle aiheeseen kuin aiheeseen, kuin keskustelupalstojen vilskeessä. Ehkä siksi olen sellaisen itsekin eksynyt perustamaan.

Kiitos <3 Eerika

phocahispida

Eräs blogin kautta tapaamani ihminen sanoi, että näytämme, minä ja poika, ihan siltä kuin kuvissakin.
Kommentista kävi hyvin ilmi se, että ihmiset näyttävät joskus erilaisilta kuvissa ja se että ilmeisesti näytän yhtä pölähtäneeltä myös "oikeassa elämässä".

Tapasin yhden äidin kaupunkimme yhdessä tapahtumassa ja otin itse häneen kontaktia ja juttelin. Tämä totesi keskustelun lopuksi että: "Olen muuten lueskellut blogiasi aina silloin tällöin."
Ei tuntunut mitenkään oudolta tai ahdistavalta, lähinnä oli hauska kuulla.

Eerika
Bättre liv

Oi, ihana :) Et sä näytä yhtään pölähtäneeltä!

Ehkä mekin joskus tavataa, mut voi sit naaman sijaan tunnistaa vaikka juttutulvasta ja teekupista?

Eerika
Bättre liv

(ja näistä varpaista!)

phocahispida

Varpaat (ja jalat) ovat ihan hyvä tuntomerkki, ainakin jos elämä on kohdellut niitä yhtä kaltoin kuin omiani.

Ja vakavasti puhuen, ehkä joskus vielä törmätäänkin. :)

enya (Ei varmistettu) http://enya.fi

...

Kommentoi

Ladataan...