Olen ollut siellä, se olin minä.

Bättre liv

Cytotec 0,2 mg Misoprostoli ja kipulääkkeet

En pysty päästämään irti keskenmenon lääkkeiden pusseista. Ne ovat ainoa todiste, mitkä tekevät tästä todellista. Kroppa tuntuu palautuvan nopeasti. Eilisen kovat kivut ovat lähes poissa, otin kuitenkin vielä pari panadolia kun heräsin. Eilen mikään lääke ei tuntunut riittävän, vaikka söin omia ibumaxeja (600 mg) ja paramaxeja (500 mg) täydet annokset. Taidan tarvita joskus synnytyksessä ihan täydet lääkitykset, minulta kun ei lähde päänsärkykään normiannostuksella vaikka syön tosi harvoin kipulääkkeitä (juurikin siksi, että se on usein yhtä tyhjän kanssa). Vatsa on pehmeä, kohtu ei enää työnny vatsasta ja saa sitä pinkeäksi. Missäköhän vaiheessa hormonit tasoittuvat ja rinnat palautuvat omaan kokoonsa? Olenko vielä pitkään ärtynyt? Vielä tulee pientä pahoinvointia jos ei syö vähän väliä. Eilen se tunne oli ainoa mikä sai minut muistamaan syödä. Muuten istuin sohvalla koirien välissä ja katsoin läppäriltä ohjelmia kuulokkeet pääässä. Jotenkin niin pääsin vielä paremmin karkuun tätä maailmaa kuin television kautta. Katsoin Näkijän jaksot sekä Kennedyjen saagaa. Sitä on onneksi vielä pari jaksoa katsomatta joten voin uppoutua siihen kun tarvitsen karkumatkan todellisuudesta.

Mieli tulee kropan perässä. Välillä tuntuu, ettei mikään tästä ole ollut totta. Että en koskaan ollutkaan raskaana, olen vain kuvitellut tämän kaiken. Että mulla oli nyt vaan menkat eikä mitään raskautta ole ollutkaan. Välillä mietin kuitenkin turvaistuimen ostoa kuin kaikesta huolimatta pieni olisikin tulossa meille helmikuussa. Että nämä kivut vaan menee ohi ja kaikki jatkuu niinkun mitään keskenmenoa ei olisi ollutkaan. Vaikka yritän käydä tätä läpi mielessäni ja tajuta mitä kaikkea tässä kuukauden sisään on tapahtunut, mielen on vaikea ottaa tätä kerralla vastaan. Pystyn itkemättä miettimään tätä pitkät tovit. Kuitenkin jokin pieni asia saa minut yhtäkkiä hysteerisesti itkemään. Kuten vaikkapa Lekmerin alennusmyynnit netissä. Tai ajatus ystävän pinkeästä loppuraskauden vatsasta. 

En edes oikein tiedä, miksi haluan lapsen. Osaanko minä edes olla pienen lapsen kanssa? Monet ovat superlapsirakkaita, lässyttävät lapsista puhuessaankin, minä olen vaan tällainen jolla ei ole edes läheisiä lapsia keiden kanssa olisin voinut harjoitella. Ei ole maaaailman rakkainta siskontyttöä tai mitään. Nimittäin kaikki joilla on lapsia, tuntuu vaan valittavan kokoajan niistä. Mikä järki siinäkin on, miksei kukaan sano että ne on maailman rakkaimpia ja että on kiva päästä peuhaamaan niiden kanssa illalla puistoon. Että kerrankin tuntee tekevänsä jotain tärkeää kun voi olla omien lastensa kanssa. Itse ainakin tunnen olevani paljon hyödyllisempi nyt saikulla kotona kun voin olla läsnä näille meidän rakkaille koirille, ilman että tulen väsyneenä ja stressaantuneena vähän ennen kuutta töistä kotiin. Ei minun työpäiväni puuhastelulla ole mitään merkitystä. Olisi kiva jos sillä olisi. Jos voisin edistää jotain minkä koen itselleni tärkeäksi. Jos voisin vaikuttaa siihen mitä tehdään ja miksi. 

Yhdistetyn työ- ja lastenhuoneen ensimmäisiä suunnitelmia. Ikkunan edessä tasot vierekkäin isolle ja pienelle työskentelijälle, viereisellä seinällä pinnasänky ja Dino-tapetti.

Ehkä vielä voin tehdä jotain tärkeää. Ehkä koko tämän elämänpolkuni tarkoitus on löytää itsestäni lisää syvyyttä. Olla enemmänkin kuin mitä teen. Tehdä näkyväksi sitä mitä todella olen. Antaa muille, mutta antaa myös itselleni. Olo on hetkellisesti huojentunut, tiedän taas missä mennään. En huolehdi. Ennen kuin taas annamme uudelle mahdollisuuden ja mieleni täyttää huoli. Ainakin nyt tiedän jotain siitä mikä minua voi odottaa. Miltä ensimmäiset viikot tuntuvat. Miltä se kaikki tuntuu. Ehkä osaan valmistautua seuraavaan raskauteen paremmin myös henkisesti. Ken tietää, ehkä seuraavalla kerralla ei ole isompia komplikaatioita tai pelkoja. Ihaninta oli kun näin pienen ultrassa näytöllä. En ollut kuvitellut sitä! Siellä se oli, sen pieni sydän ei sykkinyt, veri ei kiertänyt kuin kohdun ulkopuolella. Silti, siellä se pieni oli! Se oli nätisti oikealla paikallaan, se oli vaan ihan liian pieni. Ottivat vain yhden kuvan, laittoivat sen arkistoon. En ymmärtänyt pyytää itselleni yhtä kopiota. Olisin niin halunnut näyttää pienen jollekin, katsoa sitä itse kun pohdin oliko tämä kaikki totta. Nyt minulla on vain pienet lääkepussit, joissa lukee Kätilöopiston sairaala. Olen ollut siellä, olen ollut raskaana.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi... Ei näihin voi sanoa mitään.

Kuvan saat kyllä halutessasi, mutta joskus ne tärkeimmät kuvat ovat parhaassa tallessa muistissa, muistoina. Juuri ajoittain niin epätodentuntuisina kun kuuluukin.

Valoa loppukesään!
Olet siellä vielä uudelleen, olet vielä uudelleen raskaana.

phocahispida

Osaanotot.

Kun keskenmeno osuu omalle kohdalle, tilastot eivät paljon lämmitä. Itselläni tilanteen yleisyyttä kuvaa paremmin se tieto, että lähipiirissä olevista 8 naisesta, joilla kaikilla on 1-3 lasta, on jokaisella ollut 1-2 keskenmenoa, jotka on huomattu (ehkä enemmänkin niitä, joita ei ole edes huomattu). Jos lähipiiristä löytyy vastaavassa tilanteessa ollut, se voi käydä ilmi vasta oman kokemuksen jakamisen myötä ja asiasta voi tuntua hyvältä puhua vertaisen kanssa, jos on asioiden läpipuhujatyyppiä.

Jos ajatus lapsesta elämässänne on saanut kokemuksen myötä uutta toden tuntua ja merkityksiä, kannattaa muistaa, että lapsen saa kyllä syliinsä, lyhyen tai pitkän tien kautta.

Voihan.

Tiedätkö, mäkin niin olisin halunnut kuvan siitä meidän ensimmäisestä pienestä. En itsekään tajunnut pyytää, mutta olisin kovasti halunnut sen.

On se kumma suru. Jotain niin pientä, vasta alkua, ja silti niin kauheaa menettää.

kultahillokala

Olen hirmu pahoillaan sun puolesta..mutta muista että kaikkea hyvää on vielä tulossa, vaikkei siltä vielä tunnukaan!

Kommentoi