Pää edellä pohjakiviin

Ladataan...
Bättre liv

Kuinka  jaksaisin istua ja odottaa, että onneni kääntyy? Että elämän yllätykset alkavat olemaan taas positiivisia? Nyt aletaan olemaan siinä pisteessä, että minulta loppuu pian voimat. Pienikin vastoinkäyminen tiputtaa minut polvilleen. Enkä tiedä edes mitä odottaisin. Tuntuu, kuin olisin kadottanut otteeni elämästä. Kuin kaikki kontrolli olisi hävinnyt. Tuntuu kuin en edes eläisi enää. Minulla on niin ikävä sitä toivoa, iloa, odotusta, rakkautta. Yritin nousta siitä surusta. Tuntea itseni, tuntea eläväni. Juoksin niin kovaa että tunsin olevani täällä jälleen, mutta kaaduin enkä tiedä pääsenkö enää ylös. Kaikki ne ajatukset pinnasängyistä ja iloisista päivistä hukkuvat nyt väsymykseen, rahaongelmiin, sairauteen, suruun, voimattomuuteen ja harmaisiin pilviin. En vaan voi saada kaikkea. Mutta miksi en saisi edes elää? Käydä töissä, liikkua, nähdä ihmisiä, paikkoja, ulkoilla luonnossa? Olisinpa voinut edes olla tässä nyt ja katsoa eteenpäin. Keskittyä edes johonkin muuhun kuin tähän voimattomuuteen. En enää tiedä mitä teen.

Tänään pitää vielä mennä kuvaamaan ranne ja hakea lääkkeitä sitkeään flunssaan. Lääkitä myös toipilasta koiraa ja miettiä millä maksetaan sen toinen eläinlääkärikäynti. Perua taas jotain kivaa tekemistä mitä olin suunnitellut tälle viikolle. Odotellaan lääkärin soittoa labratuloksista. Heräsin 7.30 soittamaan eläinlääkärille ja työterveyteen saadakseni meille molemmille ajat, minulle ja haavoittuneelle koiralle. Illalla eläinlääkärin päivystyksessä oli noin 8 tunnin jono, joten huolissani odotin aamuun. Koirat ottivat yhteen ihan out of the blue ja tietenkin vain toinen puri tosissaan. Onneksi koira tulee kuntoon, mutta on aika raasuna toimenpiteiden jälkeen ja nukkuukin juuri rauhoittavaa lääkettä pois. Vielä olisi toinen eläinlääkärikäynti tiedossa, sen maksaa meitsin Visa mutta kuka sen maksaa onkin sitten eri asia. Työterveys onneksi ei maksa minulle mitään. Flunssa ei parantunut viikonloppuna, joten pidin itselleni Good Wife -maratonin ja katsoin leffoja.  Jouduin perumaan reissun Fiskarsiin ja ystävien taloprojektille ja olin niin pettynyt itseeni. Mikään lepo ei tunnu olevan nyt riittävää.

Eläinlääkärin ja oman lääkärin lisäksi piti vielä käydä ruokakaupassakin ja kehitellä sumuisila aivoillaan extempore ostettavaa tyhjiin kaappeihin. Raahauduttuani takaisin autolle olin jo valmis nukahtamaan siihen paikkaan. Kotiin oli ajettava ja loihdittava itselleen vihdoin jotain purtavaa. Hetken levon jälkeen olisi vielä lähdettävä kuvauttamaan tämä yllätysranne johon on tullut jostain patti, lääkäri epäili että siellä on nestettä. Tiedättekös, juuri nyt tekisin melkein mitä vaan että pääsisin töihin ulkoistamaan ongelmani työasioihin ja unohtamaan tämän kaiken. Olemaan täysissä voimissani jälleen ja pääsemään purkamaan oloni joogaan ja lenkille. Mutta ei, jostain syystä minun tulee osua pohjakiviin ennen kuin voin tulla ylös.

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Lämpimiä ajatuksia. Muistan tuon vaiheen, kun mikään ei tuntunut onnistuvan ja kaikki ikävä kasaantui yhteen.

Kommentoi

Ladataan...