Pahvilaatikoita ja koti-ikävää

Ladataan...
Bättre liv

Huhhuh. Tänään olin sanomassa jo työkaverille, että olen niin väsynyt etten muista milloin olisin ollut tätä väsyneempi. Mutta sitten muistinkin ajat kun pieni valvotti ja huhhuh ne unikouluyöt joten peruutin lauseeni samantein. Silti aika väsynyttä täällä on viimeaikoina ollut. Uusi arki ja muuttorumba ovat todellakin vieneet mehut meidän perheestä.

Silti kaikki on tavallaan hyvin. Alun koti-ikäväitkujen jälkeen vuokrakoti alkaa tuntumaan jo aika mukavalta sillä on täällä ne hyvätkin puolensa. Töitä on ollut paljon ja olen saanut pinnistää saadakseen kaiken hoidettua, mutta samalla on ollut tosi kivoja projekteja ja paljon kikattelua työkavereiden kanssa. Laatikoita on jokapuolella, mutta samalla ollaan saatu eriteltyä paljon turhia tavaroita pois, jotka joutavat kirpparille tai kierrätyskeskukseen. Ja samalla huh, huhhuh.

Olin ihmetellyt vanhaan kotiin liittyvän tunnesiteen voimakkuutta kunnes tajusin sen johtuvan kai siitä, että siellä minusta tuli äiti. Ja sen tajuttuani riipivä koti-ikävä alkoi helpottaa. Olen muuttanut teinistä lähtien muutaman vuoden välein enkä ollut koskaan kokenut moista tuskaa. En edes silloin kun myytiin täysin remontoimamme iso rivitalokoti pieneltä paikkakunnalta ja muutettiin pieniin neliöihin pääkaupunkiseudulle kerrostaloon. Silloinkin olin innoissani, vaikka tietenkin hieman haikeinkin fiiliksin.

Tällä kertaa en vaan sitten millään halunnut muuttaa. En kestänyt kun kotia hajoitettiin tavara kerrallaan miehen irroittaessa tauluja seinästä ja lamppuja katosta. Kun paikat täyttyivät laatikoista ja sitten lopulta myös tyhjenivät. Seisoin ikkunan edessä ja itkin. Katsoin maisemaa enkä olisi halunnut ikinä lähteä. Aika monta muistoa ja hetkeä siihen kotiin jäi. Niitä hetkiä jolloin itkin. Niitä hetkiä kun nauroin. Niitä hetkiä kun imetin. Ja niitä hetkiä kun katsoin ikkunasta ja pitelin sylissäni pientä nyyttiä.

Vaan kyllä me se koti myytiin. Luovutettiin uudelle asukkaalle samana päivänä kun saatiin rakennuttajalta infoa uudeta kodista. Samana päivänä kun innostuttiin keittiön tasoista ja vetimettömistä laatikoista. Kun pohdittiin kiertoilmauuneja ja pohjapiirroksen muutoksia. Niinpä vanha koti näytti juurikin siltä kun kävimme sen luovuttamassa, vanhalta. Ei ollut uudenkiiltäviä itse valittuja keittiöntasoja ja täydellistä vaaleaa parkettia. Oli edellisen omistajan valitsema liian tumma punertava laminaatti ja keittiö mistä ei nähnyt olohuoneeseen. Ja yhtäkkiä pystyin jättämään hyvästit menneelle, tapeteille joilla teimme kodista kodin, kiertoilmauunille ja puisille tasoille, upealle näkymälle ikkunoista ja arkkitehtuurille. Sillä mielessäni näin jo mihin olemme menossa.

Kaikenkaikkiaan viimeaikoina on tullut käytyä läpi aika paljon isoja tunteita. Ystävien saadessa lapsia olen käynyt uudelleen mielessäni läpi omiin raskauksiin, keskenmenoihin, synnytykseen ja lapsivuodeaikaan liittyviä hetkiä ja tunteita. Samalla parisuhde on ollut tässä pitkässä kriisissä nimeltä lapsiperheaika ja arjessa on tapahtunut aikalailla. En oikein ole ehtinyt jäädä käsittelemään mitään, niin hyvässä kuin pahassa. Aina välillä selaan puhelintani ja mietin olisiko siellä joku kenelle soittaa ja puhua.

Tällä hetkellä kaipaan kuuntelevia korvia ja halaavaa syliä. Auttavia käsiä ja korvissa humisevaa hiljaisuutta. Aikaa yksin ja yhdessä. Koen musertavana sen yksinäisyyden missä me lopulta eletään. Ilman läheistä auttavaa ja tukevaa perhettä ja sukua, ilman vuosikausien ystävyyssuhteita, muuttoapuja, heitä jotka järjestävät polttarit tai babyshowerit, heitä jotka kutsuvat luokseen ja heitä jotka auttavat arjessa. Onni on ne ystävät, tutut ja työkaverit keitä meillä on. Ilman heitä en tiedä miten päin olisin.

Niinpä keskityn siihen kuinka elämä menee eteenpäin. Päivistä ja viikoista selvitään. Töissä tulee onnistumisia ja kotona saan tytön laittamaan lapaset ilman kiukkua. Kuuntelen ja kerron, sanoitan tunteita ja annan turvaa, menen mukana leikkeihin ja höpötyksiin ja pidän poissa vaarojen teiltä. Kehitän ruokalistoja ja kauppalappuja, kirjaan menoja kalenteriin ja kahlaan syksyn lehdissä. Syksyn pimeys ja maahan tippuneet lehdet tulivat kuin yhdessä rysäyksessä muuton jälkeen, en kai ehtinyt huomata mitään ennen kuin päädyimme tänne. Laput silmillä arjessa.

Mutta onneksi, onneksi vuokrakodissa on oma sauna ja kaapissa viiniä!

Laatikoiden keskeltä vilkutellen,

<3 Eerika & Epeliina (huomenna 1v 10kk äiti ja tytär)

Share
Ladataan...

Kommentit

-mimmu- (Ei varmistettu)

Ihanasti kirjoitettu, vaikka haikeutta onkin havaittavissa!
Tuo viimeinen pätkä perhesiteitä koskien, I feel you...
Meillä myös täytyy pärjätä omillaan ja pärjätäänhän me, koska on pakko pärjätä. Ystävät ja ne keneltä apua voisi pyytää ovat satojen kilometrien päässä.

Mutta jokatapauksessa te elettyä niin kutkuttavia aikoja etten malta odottaa sisustuspostauksia! Onnea uuteen kotiin:)

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Ja just noinhan se menee, että pärjätään kun on pakko pärjätä. Usein kun kertoo olevansa ilman apua, sanotaan että pitäisi vaan itse pyytää sitä apua. Vaan kun ei ymmärretä, ettei ole niitä keneltä pyytää.. Siitä tulee itselleenkin sellainen pöllö olo, että on itse kuoppansa kaivanut eikä saisi valittaa.. 

On kyllä niin jännää tuo uuden kodin suunnittelu, harmi kun on rajallinen budjetti, muuten tietäisin tarkalleen mitä kaikkea haluisin sinne valita! Kompromissit ja luovat ratkaisut on niitä vaikeimpia, mutta luulenpa että meille tulee aika upea koti sitten vuoden päästä! 

Iloa pimeään syksyyn!

Katie
Aika kypsä äidiksi

<3

Tunnistan myös tuon läheisten puutteen, vaikka meillä joitain ihan hyviä ystäviä täällä onkin. Rakkaimpani ovat kuitenkin Suomessa eikä niitä ihan hyviä tyyppejä oikein kehtaa kuormittaa lastenhoitoavunpyynnöillä jne, jotta pääsisi edes joskus jonnekin kahdestaan siipan kanssa. 

Voimia! Onnea uuteen väliaikaiskotiin ja vielä suurempaa onnea tulevan kodin suunnitteluun ja hankintoihin. Peukutan, että teille sattuisi yhteisölliset naapurit, joista tulisi mainio vertaistuki vuosien varrelle. :) 

Eerika
Bättre liv

Näin se vähän menee, niitä hyvänpäiväntuttuja ei oikein haluaisi kuormittaa ellei ole ihan pakko. Ja jotain haluaisi antaa vastapalkkioksikin avusta. Josko lapsen kasvaessa elo helpottuisi tässäkin suhteessa. Yhdet naapurit muuten jo tunnetaan ja luulenpa että alue on täynnä pikkulapsiperheitä joten tsänssit ystävyyksiin ja avunantoon ovat vallan kovat! 

Toivottavasti pääsette välillä treffeille, meidänkin pitäisi yrittää edes yhdet treffit järjestää ennen kuin tämä vuosi loppuu.. 

Kommentoi

Ladataan...