Puolivahingossa omaan sänkyyn

Ladataan...
Bättre liv

Tiedättekö sen tunteen kun sydän pakahtuu ikävästä? Juuri siltä se tuntui kaksi ja puoli vuotta sitten. Ehkä jopa kolme. Kun iltaisin sängyssä rutistin pehmolelun mallista tyynyä vatsaani vasten ja toivoin sinne pientä elämää, vaikka pelkäsinkin vähän. Ja sitten, vähä vähältä, me annettiin sille tunteelle periksi. Sille kaipuulle. Vähän säikähdettiin, otettiin takapakkia ja sitten rynnättiin suoraan sitä päin. Saatiin siipeemme, kärsittiin, koettiin suurta surua, käytiin läpi tuskaa ja epätoivoa, mutta myös iloa ja toivoa.

Ja kuin ihmeen kaupalla meille tuli tällainen pieni. Vahva ja kaunis. Rakas ilon tuoja. Yksi pieni päivänsäde, joka ei menninkäisiä ole vielä nähnytkään. Ja voi että miten suuri kaipuu voikaan olla kun aloittaa päästämään irti. Edes sen verran, että pieni siirtyy muutaman kymmenen sentin päähän omaan sänkyynsä siitä ihan viereltä. Siitä viereltä, missä se tuhisi ja potki aina vastasyntyneestä reppanasta tällaiseksi melkein nelikuiseksi joka tumauttaa oikein voimalla olkapäähän kesken unien. Ei uskoisi, että se kaipuu olisi niin suuri tunne, että se toisi elävästi mieleen sen aiemman. Kaipuun pienestä lapsesta, joka nyt vierelläni vaeltaa ja kasvaa!

Sillä eilen aamulla mieheni sanoi ne sanat. Kyllä me nyt haetaan se sänky tähän sivuvaunuksi, ei täällä pysty nukkumaan kun se mätkii. Pieni oli jälleen kerran monottanut äitiä ja lyönyt isiä. Polkenut itsensä keskellemme poikittain ja antanut tulla vahvoilla käsillään ja jaloillaan. Vielä hetki sitten unet yhteisessä pedissä olivat silkkaa satua. Kaikilla oli hyvä olla, uni tuli, oli sikeää ja tyytyväistä. Yöimetykset olivat helppoakin helpompia, jopa siinä tiheän imun kaudella mikä hetki sitten oli, tuli ja meni. Aina minä huomasin pienen nälän ennen kuin hätää ehti tulla, siirsin kainalooni ja siihen me nukahdettiin yhdessä imetykseen. Normaaleina öinä  olin usein hereillä imetyksen loputtua, nousin varovaisesti, join vettä janooni ja siirsin pienen keskemmälle tyynyjemme väliin. Itselleni jäi koko leveydeltä hyvin tilaa, sillä lyhyeni mahdun nukkumaan hieman alempanakin. Vaan hitsinvitsi, pian tyynyni valtasivat pienet jalat! Eikä, nytkö se rupesi tosiaan liikkumaan ja monottamaan? Onko se jo niin iso?

Ja niinpä me tehtiin se päätös, kyllä tätä nyt on vaan kokeiltava. Siirsin omalta puoleltani kaikki sinne kertynet tavarat sivuun. Oli ilmanputsainta ja ilmankostutinta, yöpöytää ja koria, sarastusvaloa ja kasaa tyynyjä ja lämpökerrastoja. Kaikki ne saivat siirtyä nyt sängyn tieltä. Otin haikeudella unikeinun pois telineestään, eipä sitä montaa kertaa käytetty. Olin jotenkin niin pettynyt siihen ettei tämä ihana suunnitelma ollut toiminutkaan. Vaikka tietty oltiin menty omien tuntemustemme mukaan ja nukuttu niin kuin kaikille parhaaksi oli. Silti tuo ihana juurikaan tilaa viemätön unikeinu jäi harmittamaan, se olisi ollut niin ihana! Yöt nukuttiin kuitenkin samassa pedissä ja päivisin oli jotenkin niin helppoa laittaa pieni joko vaunuihinsa päiväunille tai laskea työhuoneessa majailevaan pinnasänkyyn. Pinnasänky ei heilunut ja huojunut pientä siihen laskettaessa. Siellä oli leluja mitä katsella. Välillä siellä käytiin ihan vaan leikkimässä ja pyörimässä. Oleskeltiin sen aikaa masullaan leluja tutkien kun äiti kävi kylppärissä. Poissa koirien ulottuvilta, turvassa kaiteiden takana, pehmeässä pesässä lelujen ympäröimänä.

Ja nyt se pesä oli siirtynyt tänne. Vaivalla ja ähinällä makuuhuoneemme nurkkaan. Kuin jättimäinen ruotsinlaiva olisi sinne parkkeerannut (luoja kun se on iso!). Hieno ajatus sivuvaunusta ei toteutunutkaan. Ajatushäiriö omalta osaltani sillä Leander-sängyn pohjanhan saa vain kahteen asentoon. Ihan pohjalle ja tähän noin 7 cm meidän sänkyämme korkeammalle. Ja vielä isompi häiriö on se, että pohja on kiinnitettynä irroitettaviin laitoihin tässä asennossa. Ala-asennossahan nuo laidat voi ottaa pois vaikka molemmat, mutta yläasennossa kahdesta palasta muodostuvalta pohjalevyltä poistuu tuki. Kahdesta palasta, ai miksi vai? No juuri siksi, että sänkyä jatkettaessa juniorisängyksi voi palojen keskelle lisätä vielä kolmannen palan pohjaa patjaa ja avot, sänky on kasvanut taas pituutta! Niinpä ei ruvettu kikkailemaan ja keksimään omia tukiratkaisujamme tälle kaunokaiselle. Syteen tai saveen, me nyt vaan kokeillaan tätä. Erillistä sänkyä. NYYH!

 Tai siis vain äidille nyyh, heti sänkyä kokeillessa pieni jäi sinne onnellisena kujeilemaan lelujensa keskelle ja nukahti iltapäikkäreilleen. Ja illalla kun tehtiin normaalit toimenpiteet. Iltapesut ja yöpuku, pitkä imetys sängyssä äidin vieressä, nukahtaminen siihen lämpimänä ja tuhisevana. Ja sen aiemman peiton päällä vetäen sängyn keskelle siirtämisen sijaan nostin pienen paketin peittoineen omaan sänkyynsä. Ja mitä ihmettä. Eihän se herännyt. Eihän se sanonut yhtään mitään. Suloisena jatkoi uniaan ja äitinsä istui sängyn reunalle muka niin kauaksi pienestään ja ihmetteli että kuinkas tässä nyt muka nukutaan?

Vaan eihän se pieni mihinkään kauaksi mennyt. Pinnojen raosta sen pystyi näkemään. Tai olisi pystynyt ellei peitto olisi mennyt sellaiseksi mytyksi tuohon reunalle, että joutui vähän nousemaan ja kurottelemaan nähdäkseen sen unisen naaman. Ja siinä minä kuiskin miehelle olohuoneen puolelle, notta milloin hän saattaisi tulla viereeni, että kun minä olen täällä sängyssä ihan yksin! Menin kippuraan ja kuulostelin. Nukkuuko se pieni nyt varmasti siellä? Onko se vielä olemassa? Entä jos en huomaakaan sen nälkää yöllä kuten ennen? Entä jos siitä nostelusta ei tule mitään? Kuulin ihanan unituhahduksen ja kivi vierähti sydämeltäni. Siellä se on, kyllä minä sen kuulen. Ja yöllä heräsin aivan kuin aina ennenkin, en edes tiedä mihin mutta noustessani siellä se oli hieman jo sätkivänä, mutta silmät kiinni niinkuin aina. Nostin varovaisesti pienen paketin vierelleni, rakastin niitä pieniä jalkoja jotka muutaman kerran jalkojani vasten potkivat, syötin nälkäisen, odotin kunnes pieni päästi irti ja nukahti kunnolla ja siirsin takaisin omaan petiinsä. Ei herännyt! Ihmelapsi. Tepsutin käymään kylppärissä, join lasillisen vettä, katsoin nukkuvaa pikkuista ja palasin takaisin sänkyyn. Venytin itseni oikein pitkäksi ja leveäksi ja jatkoin maukkaita unia. 

<3 On se vaan rakkainta maailmassa. Miten se voikin olla noin taitava?

<3 Eerika ja Epeliina (viikkoa vaille 4 kk!)

Share
Ladataan...

Kommentit

PeikkoÄiti

Voih! Jotenkin ihanan surullisen kaihoisa kirjoitus! <3

Itse olen ollut laiska oman kuopuksen kanssa, ja vieläkin tämä kolme ja puoli vee, kömpii äitin viekkuun.. Olen kyllä välillä yrittänt karaistua, ja käskeä omaan sänkyyn, mutta jotenkin se aina repsahtaa. Toinen kun vetisillä silmillä katsoo ja sanoo "äiti 'iltti 'akas..." :D

Eerika
Bättre liv

Kiitos <3 Saas nähdä menevätkö tulevat yöt yhtä helposti.. saati sitten kun pieni oppii kiipeämään sieltä sängystään ja tepsuttamaan meidän viereen! Kyllä ainakin vielä sinne viekkuunkin saa tulla :)

yks äiti (Ei varmistettu)

Voi, tiedän tunteen.
Vaikka vauva nukkuu pinnasängyssään ihan meidän sängyn vieressä, silti tuntuu että se on niin kaukana, turvattomana, vaikka sillä on kaikki hyvin. Ja kun itsekin saan nukuttua (sitten kun vihdoin saan nukahdettua) siten paremmin, kun vauva ei potki poskeen ja saan levättyä rennommin kun kropan ei tarvitse olla niin jännittyneessä tilassa, etten vain kierähdä vauvani päälle tms.

Toi irti päästäminen on vaikeeta, väistämätöntä ja haikeeta, mutta samalla se tarkottaa että vauva kasvaa, vahvistuu ja kehittyy. Onneksi kuitenkin viimeistään aamuyöllä vauvani vielä herää syömään ja saa jäädä äitin ja iskän väliin nukkumaan :)

Eerika
Bättre liv

Kaipa me vielä tähän totutaan.. ja saahan sen pienen tosiaankin viereensä aina kun imettää! Itse tosin laitoin vielä imetyksen jälkeenkin takaisin sänkyynsä (syö aamuyöllä 3-4:n aikaan), mutta eihän sille voi minkään jos joskus siihen nukahtaa ja pieni jääkin viekkuun.. ;) Yhdyn siihen lukuisien äitien kuoroon: kauheeta miten nopeasti aika menee ja pieni kasvaa! On ne sit niin ihania <3

JohannaSa (Ei varmistettu) http://leivilla.blogspot.fi/

Voi miten kauniisti kirjoitettu! &lt;3

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Oli vähän haikea mieli!

Torey
Näissä neliöissä

Itse hipsutin välillä vaan silittelemään ja kuuntelin pienen tuhinaa iltaisin ja öisin tytön siirtyessä välistämme pinnasänkyyn aikoinaan. Otin aina sitten miehen töihin lähtiessä tytön aamusin viereeni vielä hetkeksi nukkumaan. :) Yhä tosin käyn suukottamassa pientäni ennen kuin itse alan nukkumaan. Ja kuuntelen tuhinaa. Saan itse paremmin unen kun tiedän kaiken olevan hyvin. Vaikka välissä on vain ohut seinä. 

 

Ja voin kertoa, että tuon 2v 8kk potkut ja nyrkit keskellä yötä ne vasta gutaa tekeekin. :D

Eerika
Bättre liv

Ne on niin suloisia kun ne nukkuu <3 Niin.. paitsi jos ne pahoinpitelee vahingossa! :D

Eevimaari (Ei varmistettu)

Voih! Meidän tyttömme on reilu 2kk ja olen ollut samalla iloinen vieressä nukkuvasta palleroisesta ja huolissani, että saanko sitä ikinä nukkumaan omassa sängyssään. Meillä on sivuvaunu, mutta onkohan ikinä nukkunut siellä varttia kauempaa. Ei tämä nukahda kuin antautumalla maidon äärellä. Tajusin, että minä hötkyilen. Meidän on vielä niin pieni, ettei vielä osaa edes nukahtaa itsekseen tai omaan sänkyynsä. Meillä on nyt menossa herkemmän unen vaihe ilmeisesti käsien löytymisen ja to-del-la mielenkiintoisen ympäröivän maailman takia. Voi kun meidän tyttö osaisi nukahtaa joskus itsekseen ja toisaalta voi kun se ei ikinä kasvaisi niin isoksi.

Eerika
Bättre liv

Meilläkin tuo itsekseen nukahtamisen taito ihan yllätti yhtäkkiä, ei sitä vielä 2kk iässä osattu ja aina oltiin viekussa :) Sit jossain vaiheessa sitä vaan huomas et oho, sehän sammui tuonne sänkyynsä kesken kaiken! Itsekin olin jossain vaiheessa ihan huolissani, että olenko tehnyt pienelle karhunpalveluksen antamalla sen nukkua aina vieressä ja nukahtamalla rinnalle, mutta eiköhän näillä nämä nukkumishommatkin mene herkkyyskausina eli jossain vaiheessa sitä vaan oppii helpommin nämäkin jutut. Toki nämäkin on niin yksilöllisiä juttuja, meitä on siunattu hyvin nukkuvalla pupusella <3 Iloa vieressä tuhisevasta pikkuisesta sinne teille! Kohta se kuule jo konttaa, kävelee ja lähtee treffeille... ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Heh, itse nukahtamisen taidosta kannattaakin nauttia niin kauan kuin sitä kestää - itsekin iloitsin tuon ikäisen tyttöni kanssa onnistuneesti opetetusta taidosta, vaan jo muuttui ääni kellossa kun oppi ryömimään, konttaamaan, seisomaan... Eikä enää malta millään rauhoittua. Huoh. Vaiheita!

Kommentoi

Ladataan...