Sais ihan kohta helpottaa

Bättre liv

Sovitaanko nyt näin, että pahin hetki on juuri se, jonka takana jo helpottaa? Nimittäin oli sellainen maanantai ettei mitään jakoa. Heräilin pitkin yötä kai työahdistukseen. Niin mulle on käynyt jo muutaman kerran aiemminkin kun työahdistus on noussut liian korkealle. Herään sunnuntain ja maanantain välisenä yönä neljän aikoihin (viime yönä klo 3:47) ja nukun levottomasti lopun yön. Siinä vaiheessa kun heräsin sarastusvalon ensimmäisiin säteisiin, tiesin olevani kusessa (normaalisti hyvä että tajuan sen ekan piipityksen puoli tuntia tätä myöhemmin). Aamulla tuntui kuin en olisi nukkunut hetkeäkään, mutta kaipa siellä jotain koiranunta heräämisten välissä vedetty. Muuten olisi muistikuvia useammistakin kellonajoista. Jo sängystä noustessani kuulin ropinan ikkunaa vasten, verhon aukaistessani vastassa oli pimeys. Hyvää maanantaita unikeko!

Tarvitsen selkeästi unta ollakseni olemassa, sillä tänään olen tehnyt samoja asioita kerta toisensa jälkeen, kiukutellut itsekseni joka asiasta ja yrittänyt vajota maanrakoon. Mietin jo kotiin tullessani, että jos näitä päiviä olisi useammin, voisin diagnosoida itseni samantein masentuneeksi ja juosta lääkärille. Onneksi takana oli kaksi ihanaa viikonlopun päivää täynnä ystäviä, lepoa ja rakkautta ja voin ainakin kuvitella huomisen olevan hiukan parempi. Ehkä tässä kaikessa on jotain järkeä, vaikken sitä juuri nyt näe. Ja ehkä minä löydän vielä jotain muuta mitä tehdä ja voin siirtyä paremmin itselleni sopiville laidunmaille viettämään 37,5 tuntia viikoistani. Nyt pusu pienen koiran kuonolle ja kohti fyssaria, kivut irti minusta ja siinä ohessa hyvää keskustelua.

Share

Kommentit

Elämä Pelissä

Kuulostaa ihan joltain, mitä olisin itse voinut kirjoittaa. Onneksi kuitenkaan ihan kaikki päivät eivät ala noin :)

Kommentoi