Silmät kiinni, suunta hukassa

Ladataan...
Bättre liv

Nää mun päivät ja viikot toistaa häkellyttävän samaa kuviota. Reipastun, touhuan ja olen onnea täynnä. Olen hetkessä ja ihmettelen puista tippuvia lehtiä. Sitä jatkuu x päivää kunnes yhtäkkiä väsyn ja ahdistun totaalisesti. Mikään ei ole hyvin, kaikki menee pieleen, vettä sataa ja duunista tekee mieli ottaa loparit. Sitten taas toivotaan, että sykli jossain vaiheessa alkaisi alusta. Nyt ollaan taas tässä down-vaikeessa. Olen nimennyt tämän up'n'down-syndroomaksi, jota elää suruun kadonnut suorittava elämän mielettömyydessä rimpuileva nainen (SKSEMRN).

Olen käynyt koulutuspäivillä, ystävien omakotitalon työmaalla, syysretkellä, tehnyt opintoja ja luottamustehtäviä. Iloinnut syksystä, koirista, hyvästä ruoasta ja ihanista maisemista. Tuntenut olevani onnellinen jälleen, löytäneeni vihdoin oikotieni onneen, uskonut tähän hetkeen ja tulevaan. Olen puurtanut töitä yliaikaa, istunut ruuhkissa, tehnyt lisää luottamustehtäviä ja ahdistunut opinnoista. Olen juonut puoli pulloa punaviiniä maaantai-iltana ja kikattanut mieheni kainalossa. Olen panikoinut, nostattanut sykettä ja unohtanut hengittää. Puuhkuttanut työpisteelläni avokonttorin melulle, turhauttaville todo-listoille ja sähköpostiin tulviville mission impossibleille. Olen ostanut varastoni täyteen salmiakkia pahojen hetkien varalle ja syöttänyt niistä osan myös puuhkuttavalle työkaverilleni. Olen avautunut ja valittanut sekä kuunnellut molempia. Olen saanut tarpeekseni, mutta silti jatkanut samaan malliin. En ole ehtinyt joogaan tai uimaan, enkä jaksanut ottaa juoksuaskelia lenkillä. Olen nukkunut liian vähän ja liian paljon. Sekä alkanut himoitsemaan suklaata.

Syksykin oli hetken aikaa kivaa, mutta ei se nyt kuitenkaan enää ole. Ei tällaisina harmaina pilvisinä päivinä, tihkusateessa, rankkasateessa, sateessa. Mietin että kuka se oli, joka juoksi viime viikolla sateessa hymy korvilla, lenkkeili ja ihmetteli lasten rakentamaa majaa metsässä. Olen kuin Jekyll ja Hyde. Huomaako kukaan? Näkyykö kuinka energiani vaihtelee valkoisesta mustaan? Miksen osaa hengittää syvään ja nollata pahaa fiilistä, miksi jään vaan siihen pahan olon suohon rimpuilemaan? Onko tässä kaikessa mitään mieltä? Miksi teen tätä työtä? Miksen sitten millään tajua mitä muuta voisin tehdä? Jotain, missä olisi jotain mieltä, voisi auttaa muita, tehdä töitä muiden kanssa yhdessä, kokea vapautta ja vastuuta, mahdollisuuksia ja intoa. Osaan niin paljon, mutta tajuan niin vähän.

Missä minä olen? Miksi silmäni ovat kiinni? Avaisiko joku ne? Näyttäisi suunnan?

Pieni, minulla on sinua ikävä. Olit hetken elämäni tarkoitus.

Share
Ladataan...

Kommentit

Uusia avauksia

I feel you. Lämmin halaus.

Kommentoi

Ladataan...