Simhall, olet ihana!

Bättre liv

Uimahalli, mikä loistava keksintö! Mikä uskomaton elämys vain lyhyen pyörämatkan päässä. Pyörämatkan, jolla voi ihastella sukeltelevia kuikkia ja sorsia ja hetkessä onkin jo hallin pihassa urheilullisten ja lapsiperheiden mekassa. Milloin olenkaan viimeksi käynyt uimahallissa, ehkä kesällä 2009 tai 2010? Muistan kun käytiin kokeilemassa edellisen kotikaupungin uimahallia ja ulkoallasta, istuttiin auringonpaisteessa ja sain elämäni ensimmäisen ja ainoan ampiaisen/kimalaisen pistoksen. Se lymysi apilankukassa kun kävelin nurmella, eikä kirvely varpaassa lakannut millään. Opin kuitenkin ettei siihen kuole, kirjaimellisesti, sillä mistä olisin voinut tietää olenko allerginen vai en kun en ollut koskaan saanut pistoa? Mutta tänään opin jotain isompaa. Nimittäin uimaan sammakkoa naama vedessä ja olemaan pitämättä nenästäni kiinni veden alla. Ja kuinka se tapahtui? No vahingossa!

Tuntui, että olin ihan sumussa koko uimahallikäynnin ajan, elin ihan omassa kuplassani. Olin yksin, vaihdoin vain pari sanaa koko aikana, tutkin uutta ympäristöäni ja keskityin. Keskityin kauhomiseen, rytmiin ja hengittämiseen. Keskityin veteen, muihin uimareihin, aaltoihin ja loiskeeseen. Allas oli täynnä uimareita, ryhmä treenaavia valmentajansa kanssa, perhosta uivia nopeiden kaistalla, kuntouimareita, vesijuoksijoita sekä lapsia hyppimässä altaaseen. Veden pinta oli kaukana tyynestä, samalla kaistalla tuli vastaan liikennettä ja kädet piti pitää silloin poissa sivuilta. Edessä olija määritti rytmin, takana tuleva joutui tyytymään vauhtiini. Laitoin kasvot veteen ja puhalsin täysillä ilmaa. Kiitin mielessäni miestäni uimalasien lainaamisesta. Kauhoin ja muistin sen tunteen kun olin juuri oppinut snorklaamaan. Se oli ihan uskomaton fiilis, kun lopulta osasin olla vedessä hyperventiloimatta ja hengittää sen oudon putken läpi vain suuni kautta. Kun totuin veden tuomaan paineeseen kasvoillani ja pystyin keskittymään luonnon ihmeisiin enkä pelkkään hengittämiseen. Silti hengästyessäni jouduin nousemaan ylös hetkeksi. Ja tänään tajusin, ettei tässä ollut mitään sen kummempaa. Katsoin vastaantulevien tekniikkaa, hengitysrytmiä, tapaa painaa kasvonsa veteen. Tein perässä, opettelin. Alussa vain joka kolmannella vedolla, pian jokatoisella, ja yhtäkkiä huomasin tekeväni samaa. Olevani kuin yksi heistä. Sporttisissa uikkareissa kakkulat naamalla vedessä polskijoista. Niistä jotka laittavat kädet eteen ja kasvot veteen ja haukkovat välissä henkeä. En ollut perhosuimari tai edes kroolari, mutta vedin herra sammakkoa ihan koko rahan edestä! Kävin höyrysaunassa, testaamassa poreammeen sekä saunomassa moneen otteeseen. Pian palasin taas kauhomaan, kunnes en enää jaksanut ja otin taas löylyt. Lopulta olin hetki ennen uimahallin sulkeutumista nahka punaisena pukkarissa ja pelkkää hymyä. 

En muista ajatelleeni mitään ihmeellistä, mutta taisin olla niin omissa maailmoissani, että shampoota pussista kaivaessani löysin samalla kaapin avaimen. Juu, juuri sen, minkä pitäisi lenksua nilkassa uintireissun ajan koska siellä kaapissahan kaikki tavarasi on. Mutta siinä se vaan oli ollut koko ajan, hyllyssä shampoopurkkien pussukassa eikä kukaan ollut sitä tajunnut ottaa. Lähtiessäni tajusin, että olin jättänyt tällä kertaa ne shampoopurkit suihkuun ja sain palata pukkarista hakemaan niitä. Tuli kieltämättä hieman blondi olo brunetille, toivonkin että otin kaikki tavarani pukkarista mukaan.  

Uinnin aikana oli ulkona tullut pimeää ja märkää, mutta se ei haitannut. Menin pyörälleni ja katsoin, että siinähän nuita kanssauimareita oli kuntouimareiden kaistalta. Että aluksi käydään uimassa, sitten vedetään sporttiset kuteet päälle, makee pyöräilykypärä päähän ja noustaan siistin fillarin selkään. Sitten tajusin, että minähän se tässä teen aivan samaa ja  hämmennyin. Olenko minäkin samanlainen ulkoapäin? Vain sisälläni asuu se tyttö, joka ei ole yli kahteenkymmeneen vuoteen uskaltanut laittaa päätään veteen pitämättä nenästä kiinni. Se tyttö, joka ei ollut hyvä liikunnassa vaan ennemminkin äidinkielessä ja musiikissa. Se tyttö, jonka pitäisi olla reippaampi kuten siskonsa, joka on aivan liian mukavuudenhaluinen ja suoraan sanottuna laiska. Se tyttö ajoi sateessa kotiin vedenpitävissä vaatteissa, iloitsi koko matkasta, ihasteli uskomattoman vihreää vastaleikattua märkää nurmikkoa katulamppujen valossa ja huokaisi onnesta palatessaan kotirappuun.

Mies ja koirat olivat kadonneet lenkille ja otin jogurttia ja banaania välipalaksi. Paloin innosta kertoa tämän kaiken jollekin. Miehen astuessa ovesta sanoin "se oli uskomatonta!" ennen kuin hän oli ehtinyt väliovea saada kiinni. Hän keskittyi komentelemaan ärtyneenä koiria, eikä tuntunut kiinnostuneelta lainkaan. Keittiössä tuli kinaa kun huomasin puiset syömäpuikot tiskipöydällä puukkojen seassa, juuri ne reissusta ostetut terävien asioiden seassa ja pyysin laittamaan jatkossa ne erikseen etteivät hajoa. Eipä olisi taaskaan saanut sanoa mitään "joo anna olla, vie ite roskat". Eikä sen jälkeen kaikki tämä onni tuntunut enää miltään. Ei enää kun miehen paha olo oli tarttunut minuun. Onneksi pystyn vielä muistamaan miltä se tuntui. Onni, onnistuminen, se tunne kun olet vain yhtä veden kanssa, etenet ja hengität. Jotain samaa siinä on kuin joogassa, jossa keskityt vain hengityksesi ja liikkeen rytmiin. Jos menen joogaan joku ilta, onko mieheni taas vienyt pyytämättä koirat lenkille ettei minun tarvitsisi ja on sen takia ärtynyt piru? Nyt taas muistan, miksi on parempi vaan pysyä kotona eikä tehdä mitään omaa. Vaikka mies kuinka sanoisi, että senkus menet et kyllähän hänkin käy ilman ongelmaa harrastamassa niin aina siitä tulee paska fiilis kun mies raahautuu kiukkuisena koirien kanssa sisälle. Ja itse tunnet samalla huonoa omatuntoa kun toinen on tehnyt puolestani jotain. Mutta on täältä kämpästä uloskin päästävä tai pää posahtaa? 

Ja mistä lähtien olen kirjoittanut satoja sanoja UIMISESTA?  Taivaasta mikä minua odottaa kun suljen ulko-oven takanani? Tiesittekö, meillä on myös kirjasto suunnilleen saman matkan päässä. Ja minä RAKASTAN kirjastoja! Mutta onko tänään pakko riidellä, eikö olisi vaan voinut hymyillä ja vaikkapa rakastella?

(Niin ja sori etten editoinut tätä intoa lyhemmäksi, ei vaan pystynyt!)

Kuva: stock.xchng

Share

Kommentit

pienisisko
Spin off

Voi eikä! Mä oon varmaan kolme syksyä ollut menossa uimakouluun ihan vaan oppiakseni uimaan edes vähääkään tyydyttävästi. Ja en oo saanu aikaseksi. Tä teksti kyllä sai harkitsemaan uudelleen, ihana! Voin niin kuvitella sen tunteen. 

Ja jaan myös ton tunteen siitä ku oma ihana päänsisäinen maailma törmää toisen ihmisen ihan tavalliseen maailmaan. Mulle tuli sama tunne viime viikolla kun olin löytäny hienon sisäisen zen-tilani bodybalance-tunnilla. Sen jälkeen kuvittelin vaan löyhytteleväni positiivista energiaa ympärilleni seesteinen ilme naamallani. Kunnes poikakaveri avas suunsa ja rupes mesoomaan parkkisakoista. Se siitä zenistä sitten. Mutta sellasta se on. Elämä.

Minusta oli hienosti sanottu kun joku psykologi joskus sanoi että tunteet on sellaisia että ne on tallessa itellään omassa päässä. Välillä sitten kohtaa toisen ihmise ja voi ojentaa tunteensa hänelle esim. sanomalla jotain. Jos toisella on hyvä mieli ja jaksamista, hän toivottavasti kohtelee niitä hellästi ja kunnioittavasti. Mutta koska joskus ottaa päähän ja on pissahätä tai jano tai kuuma, saattaa ihminen pistää sen tunteen ihan ryppyyn ja hylätä vaan ihan vahingossa kun sitä ei jaksa tai halua kohdata. Sitä sattuu meille kaikille. 

Halusin varmaan vaan sanoa että ei se mies varmaan pahalla! :) 

Eerika
Bättre liv

Oi, nyt siis ilmoittautumaan uimakouluun pienisisko! Itse saan uimakoulusta väristyksiä kun muistelen koulun uimatunteja, vaikka olin aina tykännyt uida, ne tunnit muistan vedestä hengitysteissä ja suussa. Niinpä ihmettelen kuinka pystyin nyt pääsemään tästä yli ja työntämään sen pään sinne veden alle! Ehkä kun annan itseni rauhassa totutella tähän uuteen tapaan, voin jossain vaiheessa mennä kurssille viilaamaan vielä tekniikkaa etten vaan jökitä turhaan niskaani tai jotain! Kohti uusia seikkailuja siis, tahdon pian uudelleen uimahallille! Tänä syksynä olen myös huomannut tykkääväni juoksemisesta, ihan vahingossa siinä kävi niin että pistin juoksuksi kesken kävelylenkin. Ja nyt puolet lenkeistä menevät juosten, puolet kävellen.. vuorotellen niin että jaksan ilman veren makua suussa. Itsensä voi välillä yllättää :)

Tuo erilaiset energiat on kyllä niin totta! Sitä olen miehellenikin yrittänyt selittää, että hei pliis, haluan olla yksin nyt just kun olen saanut energiani järjestykseen ja oloni hyväksi. Etten juuri nyt kestä hänen hyperenergiaansa tai kovaa negatiivista energiaa. Tosin ehkä juuri siinä hetkessä sitä ei ole ihan parasta sanoa kun toinen ei ole parhaimmillaan vastaanottamaan tätä viestiä.. :) Uskon, ettei mies tarkoittanut pahaa, tuntuu vain kamalalta kun toinen ohittaa sinut. Kuin olisit ilmaa tai ärsyttävä inisevä hyönteinen. Siinä menee Zen aika pikana ulos ikkunasta!

Onneksi mies tuli myöhemmin vähän paremmalla fiiliksellä makkariin kun olin juuri kirjoitellut tämän jutun ja lueskelin lilyn palstoja. Juteltiin ja vitsailtiin ja luin muutaman jutun löytämältäni palstalta Seuraaa Herra Väärä, naurettiin hersyvästi Hotelli Vantaassa tapahtuneille iskuyrityksille ja loistaville kuvauksille treffipalstojen miehistä. Ja lopulta energiat olivat tasaantuneet ja hymyiltiin toisillemme taas. Lilyhän voi selkeästi auttaa myös parisuhteen kriiseissä! :D

Ihanaa syksyä pienisisko ja onnea työjuttuihin! Toivottavasti löytyy jotain mikä antaa sulle energiaa elää elämää (vieläkin) just niinkun just sinä haluat :)

Ninaolivia

:-) :-) :-) Innokkuutta ei tarvitsella selita eika pyydella anteeksi. Anna palaa vaan ja kirjoita just sen pituisia juttuja kun riittaa sanoja :-)

Kommentoi