Sorsa ei erottele työtä ja vapaa-aikaa

Ladataan...
Bättre liv

Jäin lenkillä katselemaan rannassa uiskentelevaa sorsaa pitkäksi aikaa. Sumuisessa rannassa se kurotti kaulallaan pohjasta herkkupaloja. Nousi takaisin ylös ja kurotteli taas alas. Välillä vaihdettiin paikkaa tai kurotettiin oikein syvälle pyllyn noustessa aivan pystyyn. Rapsuteltiin siiven alta, räpyteltiin siipiä ja laitettiin sulat ojennukseen. Oli maagista katsella kuinka vesi tipahteli linnun otsalta pois sen noustessa kuin teflonilta. Joka kerta. Siinä me seistiin, minä katsoen sorsaa, koira katsellen kävelytielle, eikä sorsa piitannut katseestani lainkaan. Sille maailma tuntuu varmaan todella suurelta, mietin. Vai sittenkin pieneltä? Vasemmalle siitä koivujen kohdalta ja löydät kivan lammen. Joen mutkassa on parhaat sapuskat. Puoliso löytyi merenlahdelta. Ei informaatioähkyä, tuhansia uravaihtoehtoja, lukemattomia näkemättömiä maita, maailmaa sormenpäissä. 

Olin juuri päässyt miettimästä, kuinka kätevää on että mukanani kulkee aina sähköposti, kaikki maailman musiikki, leffat, sarjat, tieto, kartat ja ihmiset. Kuuntelin spotifyta ja napsin kuvia luonnosta, joita voisin postata facebookkiin. Mutta sorsan kohdalla akku loppui, musiikkia ei enää ollut enkä saanut ikuistettua hetkeä mihinkään mediaan. Niinpä vain seisoin siinä ja katselin sorsaa. Mietin mielipidepalstan juttuja työstä, siitä kuinka työ oli elämää ennen teollistumisen aikakautta. Teimme jatkuvasti kotona töitä maataloissa, pihoilla, pelloilla. Omassa verstaassa kodin yhteydessä. Äidit navetassa, keittiössä, lasten kanssa, peltotöissä. Työtä ja vapaa-aikaa ei erotettu toisistaan. Valoisaan aikaan voitiin tehdä ulkotöitä, sen jälkeen jatkettiin sisällä. Kynttilän valossa vuoltiin ja kerrotiin tarinoita. Tänään työ- ja vapaa-ajan erottaminen on vaikeaa ihan eri syystä. Työt tulevat kotiin sähköposteina kännyköissä, läppäreinä, loppumattomina ajatuksina. Ja siinä se sorsa noukki herkkuja veden alta, ei se erotellut työtä ja vapaa-aikaa. Sen työtä oli pysyä elossa, löytää ruokaa, olla suojassa, pysyä lämpimässä ja lisääntyä kumppaninsa kanssa. Me teemme töitä saadaksemme vapaa-aikaa, ostaaksemme sitä mitä luulemme haluavamme, saadaksemme unelmiemme elämän, jonka työnteko kuitenkin täyttää. Mutta voisiko työ olla vieläkin elämäntapa? Jotain mitä tekisimme vaikkei meille siitä maksettaisi? Vai onko se tie parempi, jolla käymme töissä jotta saamme vapaa-ajallamme tehdä unelmiamme todeksi? Rapsutamme pihaa, rassaamme autoa, rakennamme venettä, maalaamme maisemaa. Onko kenenkään harrastuksena excel, työaikakirjaukset, kalenterintäyttö tai sähköpostin kirjoitus?

Joskus sitä ajattelee, ilman mitään lopputulemaa. Sitä vaan löytää kysymyksiä ja yhteyksiä ympäriltään. Saa ne johonkin muotoon päässään. Jatkoimme matkaa koiran kanssa. Hypimme lätäkköjen yli, ihailin värikkäitä lehtiä. Jatkoin päivääni opintojen parissa, kaivoin lisää kynttilöitä piiloista. Illalla tuoksuu karjalanpiirakat ja kynttilöiden liekit. Vieläkään en tiedä mitä haluaisin tehdä. Miksi tuntuu niin haikealta olla toteuttamassa unelmiansa perheestä kun samalla sulkee viereisiä ovia. Olisinko edes lähtenyt maailmanmatkaajaksi tai rakentamaan uraa ulkomaille. Vai halusinko vain pitää kaikki ovet auki, kulkea niistä jokaisesta läpi edes kerran. Kysymys kuuluu, mikä minulle on tärkeintä. Jospa katsoisin Australian lentojen sijaan vaunujen hintoja, sisustamisen sijaan säästäisin. Mutta silti pidän mielessä ne muutkin unelmat. Matkat kaukaisille maille ja uudet työkuviot. Ne ovet voi aukaista sitten seuraavina. Näyttää uusia maailmoja jollekin ihan pienelle jolla on silmät ja suu ihan auki uuden edessä.

Tähän lempeään ajatukseen päätän tämän viikon. Etsiminen on loistava tapa viettää loppu elämä.

Share
Ladataan...

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Mahtava teksti!
Olen pohtinut samaa: miksi työhön/opiskeluun menevää aikaa harmitellaan niin paljon? Selviytyminenhän on elinehto, eläimillekin se aikalailla ainoa asia elämässä. Meillä aikaa voi jäädä muuhunkin, ja tämän ylimääräisen ajan vähyys meitä nyt sitten niin kismittää. Ymmärrän että epämieluisan työn viemä aika harmittaa, mutta entäpä ne onnekkaat jotka tekevät työkseen sitä mitä ovat halunneetkin, tai jotka saavat opiskella sitä mitä ovat halunneetkin? Miksi jossain vaiheessa haavehomma muuttuu riippakiveksi, joka vie vain aikaa kaikelta muuta kivalta?

Ehkä taustalla onkin vain ähky tästä kaikesta maailman tarjoamasta tekemisestä. Olisi niin paljon kaikkea kiinnostavaa tekemistä, kaikkea uutta! Millään ei se (unelma)työltä ja unelta jäävä aika tunnu riittävän kaikkeen, mitä haluaisi kokea! Ja sitten se ison osan ajasta nielevä ihana työ alkaa tuntua taakalta, syylliseltä kiireeseen. Vaikka kiire on pohjimmiltaan halujen ristitulen aikaansaannosta. Auttaisiko lyhyempi työviikko, vai täyttäisikö kalenterinsa silloinkin yhtä täyteen, niin täyteen että voi harmi kun ei ehdi sitä ja tätä....

Kuulin tyypistä, joka on ratkaissut harrastusähkyongelman nerokkaasti: hän keskittyy aina vuoden tai pari tiettyyn harrastukseen, ja saavutettuaan siinä haluamansa tason, vaihtaa toiseen itseä kiehtovaan harrastukseen! Elämän aikana ehtii tehdä vaikka mitä, kun vaan ei koita saada kaikkea heti!

Kommentoi

Ladataan...