Toivottomuutta täynnä

Bättre liv

Loma alkoi. Loma, jolloin piti olla ultran ja jolloin piti kertoa ystäville ja sukulaisille. Loma, jolloin piti olla hyvä olla yhdessä ja käyskennellä sisustusliikkeissä, puistoissa ja rannoilla. Loma alkoi silmittömällä riidalla, se lähti jostain tosi typerästä ja paisui paisumistaan, kunnes itkin ja huusin raivoissani ja sydämeni pakahtuessa tästä kaikesta. Seuraavana aamuna se väistämättä meni siihen taas. Ilkeisiin sanoihin, nälvimiseen, kiukutteluun, riitelyyn, itkuun ja huutoon. Onneksi lähdettiin ajamaan anoppilaan. Itkin suurimman osan matkasta, otin miestä kädestä kiinni. Anoppilassa vietin onnellisimmat hetket pitkään aikaan, pystyin rentoutumaan, minusta pidettiin huolta. Tehtiin aamupalaa, kysyttiin mitä haluaisin, oltiin seurana, leikittiin koirien kanssa. Oli ihanan aurinkoinen viikonloppu, sain jopa aikaiseksi lukea melkein koko kurssikirjan eikä me miehenkään kanssa riidelty kun se puuhasteli omiaan ja aina välillä nähtiin. Mutta kun kotiin oli enää muutama kilometri, oli kaikki meidän välillä taas mennyt pieleen ja astuin itkien takaisin kotiin.

Mies sanoo, ettei se pysy enää mun perässä. Milloin olen vihainen, milloin tarvitsen tukea. No hei, tarvitsen myös vihaisena tukea? Se vaan katsoo vieressä kun itken, ei pysty tukemaan, lohduttamaan, puhumaan, ei mitään. Siinä se vaan on ja musta tuntuu, että olen menettänyt lapsen, itseni ja mieheni. Välillä tuntuu, ettei mulla ole enää mitään väliä kenellekään. Miksi kestää yksin tämä kipu? Olen vihainen miehelle, joka ei tue vaan on kylmä ja kova. Ystävilleni, jotka eivät ole koskaan yhteyksissä, vaan odottavat minun soittavan. Perheelleni, keiltä en ole elämässäni saanut tukea. Kaikille, jotka jättävät minut yksin tähän pimeään maailmaan. Jopa pienelle, joka jätti minut tänne ihan yksin. Miten niin pienelle voi olla vihainen? Sellaiselle, jonka sydän ei jaksanut edes sykkiä?

Jotenkin tuntuu, että kaikki mitä haluan, viedään pois. Ihana loma täyttyy surusta, vihasta ja riidoista. Ei lähdetäkään päiväksi Tallinnaan, koska mies ei halua ja koirille ei löytynyt hoitajaa. Ei sisustetakaan, koska yllättäen miehen talous on ihan retuperällä ja joudun lainaamaan sille ja turvautumaan itse visaan. Ei voidakaan mennä syksyllä Lontooseen, mikä oli ainoa haave mikä piti minut tolpillani. Mies on pettänyt luottamukseni kertomalla vasta nyt kuinka huono rahatilanteensa oikeasti on. Niinpä en osta tapetteja, en osta edes itselleni syysvaatteita, ei mennä ulos syömään kun kerrankin olisi aikaa, en suunnittele reissuja. En, vaikka itse olin varautunut matkan kuluihin, hoitanut budjettini, säästänyt ja huolehtinut raha-asiani. Kuulostaa niin pieneltä ongelmalta, mutta juuri nyt mikä tahansa voi romahdutta korttipakan. Ja luottamuksen. Miten voin luottaa, että me oltaisiin pärjätty pienen kanssa, ettei mies olisi pistänyt tällaista pommia mulle kesken äippärin? Miten voin luottaa, että mies olisi ollut tukenanu hormoonihyörinnässä, yöttömissä öissä ja elämän mullistuksessa, jos hän ei pysty olemaan tukenani nyt? Elämä tuntuu kertovan minulle taas kerran, etten voi luottaa kuin itseeni, mutta en vaan haluaisi enää kuunnella.

Laitoin kaverille viestiä. Vie minut huomenna joogaan ja syömään, ainakin. Pakko herätä siis, oli mikä oli. Kaveri ei voi ymmärtää, mutta kuuntelee. Yksi niistä harvoista, jotka tietävät. Ehkä se tekee hyvää myös meille miehen kanssa. Pieni etäisyys. Ei tämä tällaista voi olla. Elämästä on löydyttävä jotain kaunista. Hormonit varmaan vielä hyrräävät, suru sekoittaa pään. Vaikeaa nähdä mitään toivoa tässä pimeydessä. Kun saan kaiken mistä haaveilin, ja sitten kaikki vietiin minulta pois.

Share

Kommentit

Grace (Ei varmistettu)

Voimahalaus sinulle. Muistan, miten kauhean pieneksi ja yksin jätetyksi tuntee itsensä, kun ei edes sen kanssa, joka on koko tarinan toinen osapuoli, pysty jakamaan sen suuren, kantavan haaveen luhistumista. Luulen, että tuo kiukku ja etääntyminen on osa surutyötä, koska kummankin pitää työstää tavallaan. Olisiko teidän mahdollista päästä puhumaan jonkun ulkopuolisen kanssa? Se voisi auttaa purkamaan tunteita.

Mindeka
Ma-material Girl

Eerika,

Olen lukenut jokaisen juttusi, mutten usein kommentoi, koska tuntuu etten osaa antaa tarpeeksi lohdullisia sanoja tai pukea myötätuntoani vakuuttaviksi sanoiksi.

Lukemani perusteella, myös miehesi käy surutyötä läpi tällä hetkellä. Olette molemmat tilanteessa, jossa vuorotellen toinen odottaa tukea ja ymmärrystä sekä uskoutuu toiselle, vähänkuin odottaen turvaa. Ystäväni on saanut useita keskenmenoja ja jokaisen jälkeen hänelle on annettu terapeutin numero. Suosittelisin, parisuhteenne vuoksi, että kävisitte myöskin puhumassa täysin ulkopuoliselle, jolloin ette turhaa kuormita parisuhdettanne turhalla kiukulla ja eripuralla, koska taustalla selkeästi on suuri suru.

Raha-asioista sanon vain sen verran, että miehesi uskoutui sinulle, muttei tainnutkaan saada ymmärrystä sinulta? Ehkä ajoitus oli huono vai ajatteletko todella, että rahatilanteen rempallaan oleminen on vakava asia tai kriittinen parisuhteen jatkumisen vuoksi? Ymmärrän luottamusajatuksen, mutta nythän hän kertoi siitä, eikö?

Ihmiset tekevät virheitä: tuhlaavat, takaavat lainoja ja pohtivat asioita vasta (yleensä) kun on jo tosi kyseessä. Vaikka miehesi tilanne olisi ulosottokin ( worst case scenario), pärjäisitte , vaikkakin äitiyslomalle tulevaisuudessa jäisitkin. Toivottavasti en kuulosta saarnaavalta, sillä yritän vaan antaa objektiivisuutta ongelmille. Luulen ja pelkään, että käsittelette suruanne (tahattomasti) nyt toistenne kustannuksella.

 

Paljon voimia teille molemmille!

P.S. Ehkä antaisit miehesi lukea pari kirjoitustasi, jos keskustelun avaus on vaikeaa?

Eerika
Bättre liv

Kiitos viesteistänne. Ajattelin jo, että minun pitäisi pyytää anteeksi postaustani, olen jotenkin niin kamalan kiukkuinen ja katkera kokoajan ja se näkyy varmasti tekstistäni. En ole ollenkaan reilu eikä asiat pysy lainkaan mittasuhteissaan. Tällä hetkellä en vaan pysty parempaan. Miehen rahahuolet eivät onneksi ole mitään maksimiluokkaa ja niistä selvitään varmasti ihan vaan suunnitelmallisella tulojen ja menojen läpi käymisellä. 

Itseni taisi romahduttaa se, että minulta kielletään ainoa asia mitä olen enää odottanut, Lontoon matka. Kuulostaa ehkä tosi pinnalliselle, mutta minulla on jatkuva tarve suunnitella uutta reissua, säästää siihen, lueskella matkaoppaita ja varailla lentoja ja hotelleja. Reissut tehdään kohtuubudjetilla, yleensä 1-2 vuodessa. Kun kaikki muu mureni alta, oli tämä matka ainoa oljenkorsi johon tarrasin. Yritin upottaa itseni sen suunnitteluun, ainoaan asiaan mihin tiedän aina voivani uppoutua täysillä. Siinä vaiheessa kun sekin vietiin minulta, romahdin lopullisesti. En pysty näkemään mitä odottaisin seuraavaan puoleen vuoteen. Uuden raskauden ajatteleminen ei vielä auta, mieleni on vielä kohtutulehduksen vaarassa ja surussa. Tarvitsen hetken aikaa hormonien, kehon ja mielen tasoittumiseen. Jo raskausaika oli henkisesti ja fyysisesti rankkaa, joten tarvitsen voimani takaisin ennen uutta yritystä. Tällä hetkellä iloisen suunnitelmani sotkeva sadekuuro vie minut jo raiteiltani ja itken, miksi kaikki mitä suunnittelen, menee pieleen.

Soitin työterveyteen ja sain lääkärilleni ajan huomiseksi, pyydän häneltä lähetettä gynelle kunnon jälkitarkastukseen sekä työpsykologille edes muutamaan käyntiin. Ehkä sieltä saan apua tähän pahimpaan vaiheeseen niin ei tarvitse toistemme kurkussa olla. Tuntuu uskomattomalle, etten saanut kuin pillerit käteen ja laskun postissa perään. Keskenmenon jälkeen olisi ehdottoman tärkeää jokaiselle saada apua menetyksen käsittelyyn sekä kunnon jälkitarkastus. Kuinka pärjäävät ne, joilla ei ole kattavaa työterveyttä, sairasvakuutusta tai rahaa joiden avulla pystyy käymään yksityisellä?

AuriElina
Hopeareunus

Kun nykyelämässä on ongelmia, usein positiiviset projektit siirtävät ajatukset eteenpäin ja auttavat jaksamaan kurjuuden läpi. Ymmärrän hyvin sun tarpeen pitää kiinni niistä valonpilkahduksista, mutta mikäli tilanteet ovat taloudellisestikin hankalia, olisi hyvä koettaa järjestää sellaisia projekteja jotka ovat mahdollisia pienellä budjetilla. Vaikka vain viikonloppu naapurikaupungissa hyvässä hotellissa, tms. laatuaikaa kahdenkesken? 

Terapia vois olla todella hyvä teillekin parina. Siellä oppii ymmärtämään, miksi toinen reagoi ja toimii omilla tavoillaan, kyse tuskin on välinpitämättömyydestä tai ilkeydestä. Taustalla voi olla miehen oma murhe, voi tuntua epäreilulta olla "sivussa"  kun sinä olet konkreettisesti kokenut menetyksen, joka koskettaa varmasti kuitenkin häntäkin. Voi olla avuton olo kun ei pysty korjaamaan asiaa. 

Samalla tavalla hänkin voi tulkita sinun tuntemuksiasi, pettymystä ja surua ja niiden nostattamia ristiriitaisia tunteita virheellisesti. Talousasiat vielä päälle, hän ehkä kokee vain aiheuttavansa sinulle pettymyksiä toisensa perään, eikä pysty muuttamaan tilannettaan paremmaksi joten jäljelle jää se, mitä ahdistettu eläinkin tekee nurkassa, vastahyökkäys. 

Tarvitsisitte nyt ennenkaikkea toisianne <3 Istukaa alas ja kirjoittakaa toisistanne vaikka kaikki hyvät, positiiviset asiat paperille ja antakaa ne toisillenne. Ottakaa puheenvuoroja, jolloin ei saa keskeyttää vaan on kuunneltava toisen sanat loppuun asti, ettei kesken lauseen tee omia johtopäätöksiä ja synny väärinkäsityksiä. 

Voimia <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Aina ei tarvitsekaan pystyä olemaan positiivinen. Uskon itse, että ikävät tunteet on hyvä päästää rehellisesti ulos, ei hautoa niitä sisällään ja kehittää katkeruutta. Vain päästämällä ulos ne poistuvat, ja pitää antaa anteeksi itselleen, ettei pysty parempaan juuri nyt (vaikeaa, tiedän).

Minäkin koen tärkeäksi sen, että elämässä on asioita, joita odottaa. Olen samanlainen matkojen suunnittelija kuin sinäkin. Ensi viikolla on vihdoin aika matkustaa kohteeseen, josta olen pienestä asti haaveillut. Kohtuubudjetilla mekin liikumme, muu ei olisi mahdollistakaan. Mutta yhtä hienoa ja elämää rikastuttavaa se on silti, en kaipaa loistohotelleja tekemään kokemuksistani ikimuistoisia.

Uusia avauksia

Kiitos, että olet kirjoittanut keskenmenostasi niin avoimesti ja rehellisesti. Olen lukenut kirjoitukset tähän saakka, ja luen varmasti kaikki seuraavatkin. Nämä lohduttavat minua suunnattomasti, kun olen kohdannut niin samankaltaisen tilanteen kanssasi. Monet ajatukset, tilanteet, tunteet, tuntuvat tutuilta. En ole yksin näine ajatuksineni ja kiukkuineni ja tulevaisuudessa odotettaviin asioihin takertumisineni! Tämä kirjoitus kosketti paljon, koska koin samankaltaisia tunteita puolisoani kohtaan enkä niistä kenellekään puhunut. Ehkä se siis on vain eri tapa tehdä surutyötä. Paljon halauksia, osanottoa ja toivonkipinöitä Sinulle!!!

Vierailija (Ei varmistettu)

Siis oikeasti... sun miehesikin menetti lapsen. Tiedätkö edes miltä se hänestä tuntuu? Huhhu mitä tekstiä... kyllä elämässä on paljon suurempia tuskia kun keskenmeno noin aikaisessa vaiheessa, ja niistäkinn selviää vaikka suru on aina läsnä, ei silti tarvitse vihata ja katkeroitua.
Nimimerkki kahden lapsen nuori äiti joka on myös kokenut keskenmenon sekä paljon paljon suuremman menetyksen.

Eerika
Bättre liv

Vierailija: Eiköhän meistä jokainen tunne ja käsittele asiat omalla tavallaan. En lähtisi arvottamaan muiden tapaa kokea ja ilmaista suruaan tai vertailemaan surun määrää. Jaan tunteeni täällä sellaisina kuin ne sillä hetkellä ovat. Raakoina hetkinä elämästä. En koe olevani täynnä vihaa ja katkeruutta, mutta jos tiettynä hetkenä tunnen ne tunteet voimakkaina, annan tunteiden tulla ja mennä, en kiellä tai väistele niitä. Ja pian on taas hetki uusi. Vai me itse tiedämme mitä tunnemme ja koemme, synkimmän vaiheen jälkeen näemme taas asiat aivan eri silmin. Meillä jokaisella on kuitenkin oikeus tunteisiimme sellaisina kuin ne ovat.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei niitä menetyksiä kyllä voi verrata. keskenmeno ja joku paljonpaljon suurempi menetys? jollekin se keskenmeno voi olla suurensuuri menetys josta on vaikea päästä yli.

Kommentoi