Traumaattisesta synnytyskokemuksesta toipuminen

Ladataan...
Bättre liv

Rakkaan ensirääkäisyt äidin rinnalla <3

Olen jo pitkään halunnut julkaista teille tämän postauksen synnytyksestä toipumisesta. Tämä postaus on elänyt luonnoksissa jo pari kuukautta kunnes vihdoin tänään sen viimeistelin kuvin ja tuorein ajatuksin. Niin herkkä aihe, sillä jokainen synnytys todella on erilainen. Täytäthän mielesi rakkaudella ennen kuin luet <3

Jokainen keho, jokainen raskaus ja jokainen synnytys on erilainen. Siinä missä yksi on vuodelevossa jotta lapsi pysyisi sisällä täysiaikaiseksi asti, toinen käy jumpassa vielä synnytystä edeltävänä päivänä tai menee reilusti yli lasketun ajan. Yhdessä synnytyksessä ollaan huolissaan äidistä, toisessa lapsesta. Kolmannessa kaikki sujuu hyvin, neljännessä kuin pikakelauksella ja viidennessä se kestää muutaman maratonin verran. Vielä kun jokainen äitikin on oma persoonansa, jolla on omat tunteensa, ajatuksensa, kokemuksensa, historiansa ja kipukynnyksensä, voidaan olla jo aika varmoja siitä että jokainen kokemus on ainutlaatuinen. Niinpä jokainen traumaattinen synnytyskokemuksin on juuri sitä, ainutlaatuinen.

" Traumaattinen kokemus syntyy, kun ihmiselle elintärkeät asiat ovat uhattuina. Kokemukseen liittyy usein tunteita kaoottisuudesta, hallinnan menettämisestä, kauhua ja pelkoa sekä avuttomuuden tunnetta. Synnyttävälle äidille tämä voi tarkoittaa esimerkiksi niin hänen itseensä kuin syntyvän lapseenkin kohdistuvaa pelkoa vammautumisesta tai jopa hengenvaarasta. Traumaattinen synnytyskokemus voi olla seurausta esimerkiksi seuraavista asioista:

  • pitkä synnytys
  • voimakkaat kivut, tehoton kivunlievitys
  • kokemus siitä, ettei synnytyshenkilökunta tai muu tukihenkilö kuuntele tai kohtele arvostavasti, tuen puute
  • tiedon puute, epätietoisuus
  • suunnittelemattomat tapahtumat tai toimenpiteet, kuten äkilliseen keisarinleikkaukseen (sektio) päätyminen tai vaikea repeäminen
  • pelko omasta tai lapsen turvallisuudesta
  • fyysiset vammat joko itsellä tai lapsella
  • lapsen kuolema

(Lähde: http://www.e-mielenterveys.fi/vaikeat-elamantilanteet/traumaattinen-synnytys/)

Synnytyssalissa.. vihdoin.

Vaikka vauvaelämä vei nopeasti mennessään, olen käsitellyt rankkaa synnytyskokemustani pitkin matkaa. Eikä matka ole millään tavalla vielä ohi, vasta nyt kokemuksesta alkaa olemaan sen verran aikaa, että asiaa pystyy pikkuhiljaa alkamaan purkaa osiksi ilman että kokemukseen aivan uppoaa. Olen lueskellut synnytyskertomustani, käynyt keskustelemassa kätilön kanssa, jutellut vähän myös psyk. hoitajan kanssa sekä käynyt kahden kätilön vetämällä päiväkurssilla. Mikään ei kuitenkaan ole vienyt traumaa kokonaan pois, vaikka onkin ehkä saanut sen helpommaksi muistaa. Vaikka itse lapsen syntyminen onkin aivan ihmeellinen kokemus, ei itse synnytys sitä silti aina ole. 

Akupinnejä korvissa.

Omalla kohdallani synnytys ensinnäkin kesti tolkuttoman pitkään ja eteni hitaasti joten olin aivan uupunut. Synnytyksen aikana käytin kivunlievityksenä TENS-laitetta (toimi alussa), olin ammeessa (toimi), jumppapallolla, liikuin, sain akupunktioneuloja korviini, käytettiin gua sha -kampaa (toimi) ja ilokaasua (toimi). Myöhemmin turvauduttiin kalvojen puhkaisun vuoksi epiduraaliin (laitettiin kolmesti, toimi mutta vaati lisäystä) ja lisäksi ponnistuskipujen vuoksi pudendaaliin (ei toiminut minulla lainkaan)

Parasta ikinä, ammehuone. Myös veden alla pystyttiin ottamaan käyriä.

Loppupeleissä kivunlievitys lakkasi kuitenkin täysin kesken pitkän ponnistusvaiheen ja ponnistinkin viimeiset puoli tuntia ilman lääkkeitä (tai edes kehon omia kipulääkkeitä jotka katkesivat epiduraalin myötä). Vauva oli myös lievässä virhetarjonnassa ja aina tullessaan hieman eteenpäin menikin takaisin taaksepäin. Lopulta jouduttiin toimenpidesynnytykseen (imukuppi) ja epparista huolimatta repeämät ja vahingot olivat keskivertoa pahemmat ja kipu kaikesta tästä johtuen tolkutonta. Ponnistusvaihe oli kaikenkaikkiaan jotain aivan järkyttävää, eikä sitä voisi kuvailla paremmin kuin sanalla teurastus. Onneksi lapsella ei ollut mitään hätää, vaikka pitkittyneessä ponnistusvaiheessa tämäkin vaara olisi voinut piillä ja pieni syntyi hyvinvoivana 9 pisteen (ja hetken päästä 10:n) vauvana päästen suoraan äitinsä rinnalle ensitunneikseen.

Olin synnytyksen jälkeen todella huonossa hapessa, hemoglobiini viiletti verensiirron rajoilla, kivut olivat kovat enkä pystynyt liikkumaan kuin tuettuna vessaan ja takaisin. Silloinkin hengästyin ja meinasin pyörtyä. Osastolla sain levätä yksin kahden hengen huoneessa, mies oli paikalla aina kuin voi, mutta kävi kuitenkin kotona nukkumassa ja hoiti myös koiria. Huonokuntoisena en kokenut saavani riittävästi tukea tai edes kipulääkkeitä osaston henkilökunnalta. Kun en päässyt liikkumaan, en myöskään nähnyt ilmoitustaululla olevia ohjeita ruoka-ajoista ja siitä että ruoka pitäisi hakea (tai edes tajuta pyytää soittokellon avulla silloin) itse. Lääkkeiden vaikutuksen ollessaan lopuillaan, sain ohjeeksi odotella vielä tunnin kunnes saisin uuden lääkesatsin. Näin ollen olin useamman kerran päivässä kivuissa, joissa en pystynyt millään esimerkiksi nukkumaan. Samalla lapsi oli rinnallani ja kainalossani, sillä enhän häntä pystynyt nostamaan. 

Lähdin siis mielelläni sairaalasta heti kuin vain sain luvan. Kotona mies pystyi olemaan avuksi 24/7 ensimmäisten viikkojen ajan ja makasinkin vuoroin sängyssä ja sohvalla tyynyillä tuettuna. Toipumisessa todellakin meni aikaa. Kun yksi kävelee jo synnytyssalista omin jaloin, itse meinasin tipahtaa suihkussa vielä pari viikkoa synnytyksestä enkä todellakaan pystynyt istumaan. Olin voimaton, alapääni oli tuusannuuskana ja kipeä ja vaivana olivat myös kivuliaat pukamat. Voin sanoa, että siinä vaiheessa pahinta mitä minulle pystyi sanomaan, oli että "No mutta lopputulos oli sen arvoinen!". Lopputulos olisi yhtä hyvin voinut tulla hieman vähemmällä kivulla ja tuskalla. 

Lähtökuopissa osastolta.

Ensimmäiset viikot siis makasin, imetin ja itkin. Mies hoiti vauvaa, talutti minua vessaan, toi ruokaa ja laski vauvan vähän väliä rinnalleni syömään. Kolmantena viikkona uskalsin jo hieman nostaa vauvaa ja istahtamaan tyynyn päälle puolella kankulla. Kuukauden kohdilla vaunulenkit olivat lyhyitä ja hengästyttäviä. Vaapuin hitaammin kuin rollaattorimummot ja pelkäsin keräileväni itseäni kadulta hengästyessäni jopa alamäessä. Toki jossain vaiheessa huomasin kuitenkin olevani taas tolpillani ja muutaman kuukauden jälkeen viiletin vaunujen kanssa lenkeillä, kaupungilla, ystäviä tapaamassa ja mammajoogassa. Silti toipumisen tuska ja synnytystraumat nostavat päätään tämän tästä.

Omaa paranemistani on pitkittänyt repeämän ulottuminen aivan Bartholinin rauhasen vierelle. Siinä konsultoitiin jo kolmattakin lääkäriä minua kasaan kursittaessa ja aikaakin meni rutkasti. Muistan pitäneeni miestäni kädestä kiinni ja itkeneeni, etten vaan haluaisi että minuun sattuisi enää. Puudutteita pitikin reilusti lisätä ja antaa minulle ilokaasua, että jaksoin paikkauksen loppuun saakka. Kuitenkin leikkaukselta säästyttiin ja ompeleet olivat onneksi hyvin laitetut. Kuuden viikon kohdilla jälkitarkastuksesta oli tuloksena kipua ja itkua sekä hyvin huolestunut lääkäri (postaus: Kipu, puhupa se pois).  

Pikkuinen ja imukupin jälki, kolmannella yrityksellä pieni saatiin vedetyksi ulos.. sitä ennen imukuppi pääsi irtoamaan päästä. 

Noin kolme ja puoli kuukautta synnytyksestä pystyin vihdoin käymään jälkitarkastuksessa ja selvisi, että näiden kipujen syynä on ollut juurikin tuo Bartholinin rauhanen. Itse tikit ja repeämät kun olivat parantuneet tässä ajassa jo hyvin. Repeämä/eppari oli mennyt aivan rauhasen viereltä ja ärsyttää sitä. Rauhanen oli vieläkin hieman turvonnut, mutta viitteitä tulehduksestaei onneksi ollut. Jäin pelkäämään tulevia komplikaatioita, mutta onneksi niiltä näytetään välttyneen. Ihmettelen tähän päivään, miksei seurantaa voitu hoitaa sairaalassa ja vasta siinä vaiheessa kun näistä vaurioista olisi ollut mahdollista toipua ja jälkitarkastus tehdä ilman kipuja. 

Onneksi nyt, noin viisi ja puoli kuukautta synnytyksestä, kipua ei enää tunnu koskettaessa. Silti itselleni jäi vahva kiputrauma synnytyskokemuksesta. On jotenkin niin surullista kokea elämänsä kammottavin kokemus rakkaan tyttärensä syntymän hetkellä. Vieläkin raskausuutisista ja synnytyksistä kuullessani sisälläni viiltää. Ihmetellen luen kuinka osa saa kokea positiivisen synnytyksen ja mietin voidaanko tässä puhua lainkaan samasta asiasta. Mutta kropat, ne vaan toimivat eri tavoin. Synnytykset, ne vaan etenevät eri tavoin. Ja eri tavoin toimivat myös kätilöt. Kaipa kyse on siis vain tuuripelistä? On jotenkin niin turhaa kysyä, miksi minulle kävi juuri näin. Mutta silti sitä tuppaa kysymään väistämättä eikä sen kummempaa vastausta ole kuin että aina jollakin on se vähän vaikeampi synnytys. Siitä pitää vaan päästää irti ja muistaa ne hyvätkin hetket.

Pienen pää parani nopeasti eikä tyyppi tuntunut kärsivän ruhjeista sitten mitenkään.

En siis vieläkään pysty ajattelemaan että joskus raskautuisin uudelleen ja uskaltautuisin tähän leikkiin mukaan. Leikkiin missä voi tapahtua mitä vaan milloin vaan joko äidille tai lapselle. Missä ei voi muuta kuin toivoa parasta ja uskoa, että asiat kääntyvät oikein päin. Sillä vaikka jotenkin toivoisin, että saisin vielä kokea kauniin synnytyksen, ei realistisena odotuksena taitaisi olla kuin vain hieman helpompi kokemus plus kauhakaupalla lisää pelkoa, ihan aiheellista sellaista tällä kertaa. Sillä valitettavasti vaikka kuinka pienet olisivat prosentit, aina joku niihin näköjään osuu.

Silti nyt näitä kuvia läpi käydessäni tippa meinaa tulla linssiin. Joku hullu sisälläni olisi valmis kokemaan uudelleen kaiken paitsi sen järkyttävän ponnistusvaiheen sekä ensimmäisen kuukauden kivut. Onneksi nyt synnytyskokemustani läpikäyneenä voin sanoa kokeneeni synnytykseni varrella todella vahvoja tunteita, myös positiivisia sellaisia. Uskon hyvin sujuvan synnytyksen voivan jäädä mieleen positiivisena kokemuksena. Jos jostain niin siitä voin tunnustaa olevani hieman kateellinen onnekkaille kanssasisarilleni! Silti mikä ihme onkaan saada rinnalleen tuollainen täydellinen pieni olento, jonka kasvua pääsee seuraamaan. Nyt pian puolen vuoden rajapyykin tullessa vastaan voin vaan ihmetellä miten hän onkaan ollut noin pieni! 

Olenkin viime päivinä itkenyt kuinka minun pieneni kasvaa, enkä saa enää ikinä takaisin sitä pariviikkoista tai parikuista mussukkaa jonka kanssa olimme aivan toisiimme liimautuneina ne ensihetket. Pinnasängyssä on nukuttu jo pidempi hetki, pieni alkaa liikkumaan ja ensimmäiset maistiaiset kiinteistä otettiin juuri tänään. Niin isoja juttuja, nimittäin äidille! Silti kasvu ja kehitys on myös aivan mahtavaa. Miten ihana onkaan se hetki kun pieni ottaa minusta kiinni ja painaa suunsa poskelleni suukon antaakseen. Äiti se aina pussaa, mutta nyt pussaa tyttökin!

Paljon voimia ja rakkautta raskaista synnytyksistä toipuville. Vinkkejä saa antaa siitä, kuinka ihmeessä tämän voisi olla antamatta vaikuttaa siihen, uskaltautuuko vielä joku päivä toiselle kierrokselle vaiko ei? Ja kuinka pääsee yli siitä kammottavasta tunteesta kun tajuaa jonkun toisen menevän synnyttämään! Vaikka osan kokemuksestani jaankin nyt täällä, en aio kauhukertomuksia ruveta sen kummemmin jakamaan. Toki kysyttäessä kerron pääpiirteittäin, että ihan putkeen tämä homma ei meillä kyllä mennyt. Aika se toivottavasti parantaa nämäkin haavat, mutta toisaalta myös keholla, sydämellä ja mielellä on tässä paljon tekemistä.

<3 Eerika & Epeliina (5,5 kk äiti ja tytär)

Share
Ladataan...

Kommentit

pelagia
päivät kuin

Itkin tätä lukiessani.

Oikeastaan itkettää aina, kun ajattelenkin synnytystä. Varsinkin, jos ajattelen sitä omaa, karmeaa synnytystäni. En vieläkään, 6,5 kuukauden jälkeen, pysty siitä oikeasti puhumaan. Enkä anna anteeksi niille välinpitämättömille hoitajille/kätilöille.

Kaikesta huolimatta haluan lisää lapsia. En voi antaa yhden hirvittävän kokemuksen vaikuttaa niin isoon asiaan kuin lapsiluku. Toivon, että synnytystä ajatellessa muistaisin vain sen pienen, likaisen ja maailman rakkaimman mötkäleen sylissäni. Ja sen kuinka onnellinen olin.

 

Eerika
Bättre liv

Toivottavasti pystyt käymään ajan kanssa synnytyskokemusta läpi jottei se jäisi aivan mustaksi möntiksi mieleen ja sydämeen. Kaikesta huolimatta sain kokea, että kätilöt olivat siellä minua varten. Ilman sitä en tiedä kuinka olisin kestänyt. Itse en ole varma mikä se toiveiden lapsiluku olisi, olen vaan niin onnellinen ja ihmeissäni että sain tämän yhden :) Jos pystyt löytämään muistoistasi edes pienen hetken, jolloin sinulla oli synnytyksen aikana hyvä, vahva olo, niin sen vahvistaminen voi auttaa tuomaan hieman valoa muistoihin. Itselläni on muutama tällainen hetki, joista pyrin pitämään kiinni. Voimia sinne <3

phocahispida

Poikani on nyt yli kaksi vuotta ja edelleen synnytyksen ajatteleminen ahdistaa. En halua synnyttää enää uudelleen ja siksi kaikki suunnitelmat toisesta lapsesta ovat pitkäaikaisesti jäissä.

Noista luetelluista potentiaalisestitraumatisoivan synnytyksen kriteereistä minulla täyttyivät ainakin pitkä synnytys (n. 3vrk vesien menosta), voimakkaat kivut, ei käytännössä ollenkaan kivunlievitystä, kokemus siitä, ettei synnytyshenkilökunta tai muu tukihenkilö kuuntele tai kohtele arvostavasti, tuen puute - kötilö mm. painoi minut väkisin makuulle niin että kipu vei tajun, tiedon puute ja epätietoisuus, leikataanko ja milloin sekä tulehduksen ja virhetarjonnan vuoksi pelko omasta tai lapsen turvallisuudesta.

Ja näen edelleen, säännöllisesti, samaa painajaista synnytyksestä. Herään ahdistuneena ja surullisena ja vihaisena. Että sellainen ihana, voimaannuttava kokemus.

http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2013/12/09/painajainen/

phocahispida

Ah tämä kännykällä kommentointi!
 

Ella F.
Siperian Ella

Mä jaan noi tuntemukset sun kanssa ihan täysin, paitsi että mä en ehkä pelännyt itse kuolevani, vaan ehkä jopa enemmän toivoin sitä silloin tällöin. Ainakin niinä hetkinä, jolloin tuntui, että mua ainoastaan nöyryytetään ja pidetään idioottina, joka ei edes osaa synnyttää, s*****a. Ja nuo painajaset, huh! Että voi tätä meidän voimaantumisen ööö, voimaa?

pelagia
päivät kuin

Olisi hyvä, jos kätilöt ja hoitajat tajuaisivat, kuinka hirveän paljon heidän käytös vaikuttaa. Kuinka nöyryytetyksi, arvottomaksi ja hylätyksi he voivat synnyttäjän saada.

Paitsi tietenkin jos ihan ilkeyttään esim. naureskelevat kun et jaksa enää neljättä tuntia ponnistaa. Sitten voisivat mennä itseensä.

Ella F.
Siperian Ella

Joo. Mä voisin vielä jollain kierolla tavalla tajuta, että tietynlainen tilanteesta itsensä etäännyttäminen voisi olla jonkinsorttista ammatillisuutta, mutta se ihmeellinen vallankäyttö pienenpienissä sanoissa ja tilanteissa. Yllättävä tiuskiminen, hiljaisuus silloin kun itse yrittää kysyä jotain, kaikki ne "voi voi kuule kyllä tämän pitääkin sattua"-väheksymiset, tervehtimättä jättäminen ja käsien tunkeminen suoraan värkkiin, jne jne jne. Näitä on vaikka mitä. 

Mua on alkanut ottamaan päähän niin paljon, että pakko päästä kysymään joltakin, että oliko ihan pakko. Oliko ihan pakko syyttää mua shokkiin joutumisesta, tiuskia mulle ja väheksyä mua, oliko aivan pakko pakottaa ukkeli toimimaan kätilönä, jättää kertomatta mulle mitä synnytyksessä tapahtuu ja sorkkia, kiristää episiotomialla, komentaa mies katsomaan tikkaamista ja ohittaa meidän molempien kysymykset aiheesta, repiä mun vaatteita ja heittää ne roskiin, hyvän huomenen sijasta karjua osastolla "täällä haisee kohtutulehdus, ylös siitä!" jne. Että miksi? Ja nyt jos joku kätilö ilmestyy tänne lukemaan näitä kommentteja, niin saa vastata, ilomielin kuulen useammankin ihmisen vastaukseen yksinkertaiseen kysymykseeni miksi?

pelagia
päivät kuin

Huhhuh. Järkyttävää, asiatonta, anteeksiantamatonta käytöstä. Ja tuttua, meillä on varmaan ollut sama kätilö.

Silkkitassu

Meidänkin pikkuinen syntyi imukupin avulla, kun 1,5 tuntia junnattiin siinä ponnistusvaiheessa. Minä tosin pyysin sitä itse, kun olin henkisesti jo valmistautunut siihen, että vauva vähän väärässä tarjonnassa siellä on (vaikka kätilöt olivat toista mieltä). Se että toiset vain käskevät puskemaan, "kohta se on siinä, ihan vähän enää", sen viimeiset puoli tuntia niin kyllä siinä usko loppuu. Kaksi kertaa pehmeä imukuppi lähti vauvan päästä irti ja kolmannella kerralla laitettiin kova kuppi, joka sitten tehosi. Vauva sai pisteiksi 7/7, kun alkoi hyperventiloimaan säikähdyksestä ja joutui happikaappiin. Happivajausta ei onneksi missään vaiheessa tullut. Vähän keltaisuutta kolmantena päivänä.

Tikkejä tuli aika lailla itselle myös ja vaginan aukolla ollut sentin levyinen väliseinä leikattiin kokonaan pois, mikä tietysti aiheutti pidemmän paranemisajan. Itse kärsin tuosta bartholinin rauhasen tulehduksesta vuosi sitten keskellä raskautta ja silloin se tyhjennettiin gynen toimesta. Edelleen se on turvonnut, mutta ei kipeä tai vaivaava mitenkään, kuten viimeksi tulehduksen aikana. Olenkin aikonut käydä näyttämässä sitä gynelle uudelleen, josko sille voisi tehdä jotain. Jälkitarkastuksessa sitä vain lääkäri ihmetteli et mikä tää on ja selitin sen sit sille. 

Kokemus olisi ehkä voinut olla itselle myös traumaattinen, mutta avautumisvaihe oli kolmesta sentistä lähtien hyvin nopea, mikä tietysti helpotti kivunlievitystenkin kanssa. Kestivät loppuun saakka. Kokemus oli enemmän positiivinen, vaikka monia asioita näin jälkikäteen ajateltuna olisin tahtonut tehdä toisin. Voin kyllä sen käydä uudelleenkin läpi jos on pakko, mutta kun koko raskaus ja raskaaksi tuleminenkin pitävät sisällään niin paljon asioita joita ei voi kontrolloida, niin koen että en halua riskeerata mitään. Ei ei ei.. olen ihan onnellinen meidän perhekokoon nyt.

Traumojen syntymiset/pettymiset synnytykseen ovat kyllä niin pienistäkin asioista kiinni. Jo se että kätilö ei kuuntele synnyttäjää, voi pilata koko synnytyksen synnyttäjältä, vaikka kaikki menisi oppikirjan mukaan ilman suurempia komplikaatioita. Minun mielestäni perhevalmennuksissa pitäisi ihan avoimesti puhua synnytyksistä eikä pitää vain kalvosulkeisia ja kertoa siloiteltuja versioita kaikesta. 

Me käytiin esimerkkiperheenä neuvolan järjestämässä perhevalmennuskerrassa 3kk synnytyksen jälkeen ja siellä kerroin (kun kysyttiin synnytyksestä) tästä pitkästä ponnistusvaiheesta ja imukupin käytöstä. Joku yleisöstä siihen sit heitti että "mutta eihän noin käy kuin pienelle osalle, suurin osa menee nopeasti, älä säikyttele turhaan". Okei... ehkä jokainen sit valmistautuu miten valmistautuu, mutta itse ainakin olisin tahtonut tietää myös mitä pitkän ponnistusvaiheen ja asentovirheen korjaamiseksi olisi voinut tehdä, vaikkei siihen olisikaan sit joutunut.  

Kauhea ajatusmalli; eihän se kenenkään kokemusta tee vääräksi tai hyssyttelyn arvoiseksi (vähiten sitä!), cvaikka kuuluukin marginaaliryhmään. Näitäkin kokemuksia on tärkeä tuoda ilmi, ei se pelottelua ole!

Eerika
Bättre liv

Ilmeisesti hidas synnytyksen käynnistyminen ja pitkä avautumisvaihe ovat hyvinkin yleisiä ensisynnyttäjillä. Siksikin olisi hyvä kertoa ettei ole mitään hätää vaikka siellä synnärillä sitten oltaisiinkin useampi päivä supistusten kanssa työskentelemässä. Muistan valmennuksesta synnytyksen jälkeisestä ajasta vain sen, että äiti istuu sohvalla imettämässä ja mies tuo evästä ja lehtiä (?!?). Itse luin kyllä peräpukamista ja muista ja pelkäsin niitä jo etukäteen huolella, näköjään ihan aiheesta. Ihan hyvä olisi mainita, että suurin osa toipuu hyvin, mutta monet ovat hyvinkin kipeitä kotiutuessaan ja toipumisessa voi tosiaan vierähtää pitkäkin tovi. Enkä nyt puhu mistään kilojen katoamisesta vaan siitä ettei ihmispoloon enää sattuisi! 

Sensei
Puuhevonen

Itse liki 2 vrk synnärillä kipristelleenä (tooodella hidas avautuminen n 15 h ja 3 h ponnistusvaihe, lopulta samalla tavoin kun sulla imukupilla ulos teurastusmeiningillä) olen tullut siihen tulokseen että naisen muisti on huonompi kuin kultakalan. Vielä pari kk synnytyksen jälkeen vannoin että jos meille ikinä lapsia tulee, niin ne leikataan ulos mutta nyt alan olla valmis tekemään saman uudelleen. Meilläkin tuo synnytyksen kesto ja etenkin ponnistusvaihe johtui väärästä asennosta, eli tilaa olisi ollut tulla. 

Itsellä suuri merkitys oli sillä, että koin että minua kuunneltiin, joskin vasta synnytyksen jälkeen (okei, oli viikonloppu ja joka kerta kun lääkäriä tarvittiin, sitä sai todella odotella). Kun poika oli kiskottu ulos, makasin alapää tohjona siinä pedillä ja kätilö tutkiskeli haavoja. Itkin ja anelin ettei minuun enää tarvisi sattua, ja jälkiompeluita varten minut vietiinkin leikkaussaliin ja puudutus tehtiin epiduraalin kautta. Voi sitä onnea kun en tuntenut enää mitään, muistan vaan hymyilleeni lääkärille että "pitäkää tämä tila yllä" :D

Itse olisin kaivannut että joku olisi kertonut minulle myös siitä, miten hitaasti paraneminen tapahtuu ja miten kipeä voi olla. Synnytyksen kivuista puhuttiin kyllä, mutta tuo paraneminen jäi vähemmälle...

Eerika
Bättre liv

Kuulostaa kovin tutulta tuo parin vuorokauden synnärillä kipristely.. hieman olin uupunut sen jälkeen, varsinkin kun en ollut nukkunut viikkoon supistuksiltani.. Mulla on selkeästi kultakalaa parempi muisti, muutenkin olen sitä mieltä ettei tätä kokemusta ole tarvetta unohtaa tai kaunistella. En haluaisi millään valehdella itselleni ja huomata taas synnytyssalissa, että prkl tätähän se olikin! Ihanaa, että sinua kuunneltiin ja sain paikkailun täysin kivuitta. Itse makasin reilun tunnin paikattavana tuntien aina välillä jotain paikallispuudutteista huolimatta ja anellen kivuttomuutta koko ajan. Ei mikään hehkeä lopetus varsinkin kun samalla maailman kaunein lapsi oli rinnallani enkä pystynyt keskittymään vain häneen.

Jos toinen kerta tulisi, osaisin ehkä sanoa että haluan lisää kipulääkettä heti kun mainitsenkin kivusta, että epiduraalia annettaisiin tasaisemmin jotta sen vaikutus ei täysin loppuisi ja apua, ehkä pyytäisin taistelisin sittenkin vaan sen sektion? No ainakin tietäisin tällä kertaa, että vaikka toipuminen onkin tuskaista ja hidasta, sitä lopulta kuitenkin toipuu!

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Hienoa, että kirjoitit synnytyskokemuksestasi, vaikka se niin traumaattinen olikin. En oikein keksi tähän mitään "järkevää" kommentoitavaa, mutta halusin kuitenkin kirjoittaa jotain rohkaisuksi :) uskon kyllä, että aika parantaa haavat. Ja jos joskus uskaltaudut toiselle kierrokselle, käytä ihmeessä kaikki pelkopolit ja synnytyssuunnitteluavut hyödyksesi, että olet varmasti saanut kaiken mieltä painavan puhuttua pois ennen uutta koitosta.

 

 

Eerika
Bättre liv

Kiitos :)

OdotuksestaOnneen

Paljon valoa ja rakkautta sinulle!

Eerika
Bättre liv

Kiitos, myös teille! <3

Jeba
Tuuliajolla

Apua! Mua alkoi nyt oikeesti todella, todella paljon pelottamaan oma synnytys! :( vaikka yksi on jo takana ja ihan positiivinen sellainen, on tämä toinen raskaus ollut kaikella tapaa ensimmäistä vaikeampi. Huomenna on viikko yli lasketun ajan eikä merkkiäkään siitä että vauva syntyisi. Pelkään käynnistämistä todella paljon ja toivon,että tää lähtisi itsestään.

Paljon kaikkea hyvää koko perheelle! ♡

Eerika
Bättre liv

Voi että, olisi pitänyt lisätä joku disclaimeri, että raskaana olevat älkää lukeko! Toivon hartaasti, että tämä toinenkin synnytys olisi positiivinen kokemus (ja olisi pian ohi!). Tsemppiä koitokseen!

Jeba
Tuuliajolla

Pöh! Mitä turhaan, itseppä luin vaikka olisin voinut lopettaakkin :) Kiitos. ♡

Eerika
Bättre liv

Kiitos myös sinulle kun jaot omat kokemuksesi :) Keho tosiaan muistaa vielä pitkään ja monelle varmastikin palaa ensimmäisen synnytyksen kokemukset mieleen toisen raskauden myötä. Usein seuraava synnytys on onneksi ensimmäistä helpompi, avautuminen on nopeampaa ja vahingot pienempiä. Mutta taaskin vain usein ja yleensä.. mistään kun ei ole takeita tässä maailmassa! Rankkoja nämä jutut, en koskaan tiennytkään kuinka rankkoja. Iloa myös sinne, kyllä me vaan ollaan aikamoisia selviytyjiä!

Ella F.
Siperian Ella

Kiva (?, voiko tästä sanoa näin?) kun kirjoitit tästä, itsehän olen vieläkin siinä tilassa, että en ole edelleenkään oikein henkisesti kelpoinen synnytyksestäni kokonaisuutena kertomaan, osia ja tiettyjä tunnelmia kyllä. 

Oletko siis käynyt jossain pelkopolilla (jonne tietääkseni pitäisi saada mennä, vaikka ei raskaana olekaan, mutta harkinnassa olisi) tms. puhumassa tästä? Oma ongelmanihan on, että tästä ei nyt ilmeisesti puhumatta kuitenkaan selvitä, mikäli ikinä toista lasta edes haluaisin harkita. Teoriassa siis haluaisin, että lapsellani olisi sisarus, mutta pelkästään jo ajatus raskaanaolemisesta ja etenkin synnyttämisestä saavat aikaan pahoinvointia ja joskus pelkkä muisto (mitä joku sanoi/millä äänensävyllä) osastolla olemisesta laukaisee migreenikohtauksen. Mulla aika ei kultaa muistoja, vaan mitä kauempana nuo muistot ovat, sitä kammottavammiksi ne muuttuvat. 

Kättärin kiittely saa mut välillä aivan heikoksi, koska itse löysin osan henkilökunnan asenteesta reilusti korjattavaa (esim. se, että miehen pitää katsoa tikkausta). Ja toinen on tuo lapsen ajatteleminen palkintona. Se on kuin suoraan pirun lukemasta raamatusta, jossa naisen kuuluu kärsiä, jotta hän voi saada "palkinnon". Uskomaton ajatusmalli tilanteessa, jossa lapsi on päähenkilö, ei "palkinto".

Eerika
Bättre liv

Itselläin jäi heti synnytyksen jälkeen läpikäynti kätilön kanssa väliin kun hänellä alkoi joululoma. Sen vuoksi sain lähetteellä käynnin ja kävin keskustelun viimeisimmän synnytystä hoitaneen kätilön kanssa (pariin vuorokauteen mahtui aika monta kätilöä..). Hänen kanssaan kävin pitkän keskustelun synnytyksestä ja huomasin pärjänneeni olosuhteisiin nähden hyvin synnytyksen aikana. Aikajana myös tarkentui, sain lisää tietoa synnytykseni kulusta ja moni tapahtuma selventyi minulle vasta tässä vaiheessa. 

Itse siis sain jälkitarkastuksen tehneeltä (tai siis sitä yrittäneeltä..) lääkäriltä lähetteen pelkopolille ja sieltä tuli minulle postitse aika. Sinne mennessäni selvisi, että minut ottaa vastaan juurikin tämä kyseinen kätilö, mikä olikin kiva yllätys. Toivottavasti saat myöskin pelkopolille ajan, josko se auttaisi käsittelemään asioita jo nyt! Itse tosiaan toivoisin, että voisimme aikanaan tehdä päätöksiä ilman että synnytystrauma tekisi päätöstä puolestamme. "Kärsi, kärsi, ja korkeimman kruunun saat", jepjep! Voimia sinne kokemuksen käsittelemiseen <3

elmiina (Ei varmistettu)

Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta! Toivon todella, ettei traumaattinen synnytyskokemus estäisi uutta raskautumista, siis että aika parantaisi. Pelothan kannattaa tuolloin ehdottomasti ottaa esille neuvolassa, ja kyllä Suomessakin tehdään suunniteltuja sektioita voimakkaan synnytyspelon vuoksi, mikä mielestäni onkin ihan oikein! Ja tosiaan kyllä se synnytys voi ihan hyväkin kokemus olla, itselläni yksi alatie-(imukuppi)synnytys, josta jäi varsin mukavat muistot. Se on niin tuurista kiinni tämä, niinkuin elämässä moni muukin asia....

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Ihanaa kuulla, että sinulla oli positiivinen synnytyskokemus. Ne luovat uskoa siitä että kaikki voi mennä myös ihan hyvin!

Eerika
Bättre liv

Ehkä sillä ajatuksella pystyisikin joskus toista kierrosta harkitsemaan, että sektio olisi myös mahdollinen. Sitten joskus, ehkä. Koskaan ei myöskään tiedä olisiko se edes mahdollista vaikka yrittäisi, raskautuminen ja täysiaikainen raskaus sekä terve elävä lapsi. Onneksi sain kokea tämän onnen edes tämän yhden kerran, yritän piirtää jokaisen hetken pikkuisen kanssa mieleeni, niin ainutlaatuista tämä on. Niin ainutlaatuista oli myös itse raskaus.

Paljon tsemppiä sinne koitokseen, tai siis ihanaa synnytystä kuten minulle muutamat sanoivat! Toivottavasti kaikki menee hyvin <3

Vierailija (Ei varmistettu)

On tosi väärin että toiset joutuu käymään niin hulluja juttuja läpi. Ei ole reilua kuulua marginaaliin, vaikkei sille itse mitään voikaan. Hienosti olet kuitenkin saanut asiaa käsiteltyä, vaikkei se valmiiksi ole tullutkaan.

Mulla synnytyskokemus ei ollut traumaattinen, mutta vaikea. Avautumista odoteltiin papereiden mukaan 18h. Ensimmäistä viittä senttiä 15h. Kauheasti kipua, mutta ei mitään edistystä. Henkilökunta oli onneksi hyvää ja olo oli turvallinen kaikesta huolimatta.

Johonkin asti riitti synnytyslaulu ja akupainanta, sitten ilokaasu ja amme ja lopussa tarvittiin kolme kertaa epiduraalia (ja oksitosiinia..). Vaikka itse ponnistus mulla oli kivuton, niin epparin ja repeämän vuoksi olin itse myös aika pitkään kipeä. Olisin toivonut, että joku kertoo ennalta kunnolla paranemisen hitaudesta. Mulla meni ainakin 2kk että kävelylenkit ei tehneet enää kipeää ja pystyin kumartelemaan ja pyllistelemään normaalisti. Ja ne pukamat oli superinhottava juttu. Mä koin sen vartalon menettämisen enemmän vasta synnytyksen jälkeen, kun monethan puhuu siitä raskausaikana.

Suuria juttuja. Mutta niistäkin näköjään selviää, vaikka ei aina ihan ehjin nahoin. (Oho, olipas vähän turhan kirjaimellisesti ilmaistu tähän yhteyteen..)

Hanna (hfres)

Eerika
Bättre liv

Ihan sama fiilis kyllä, itsekin koin menettäneeni kroppani synnytyksessä. Siinä se repeytyi aivan rikki. Itkin pitkään aina kun vihlaisun tuntiessani muistin ponnistusvaiheen repivät kivut. Onneksi nyt on jo helpompi olla, silti en tunne olevani aivan entiseni ja alapää muistuttaa minua vain siitä kivusta ja teurastuksesta. Ehkä vielä joku päivä, ajan kanssa tästäkin päästään yli.

Ihanaa kuulla sinusta, ihania kesäpäiviä <3

MilllaS (Ei varmistettu)

Rohkea kirjoitus, kiitos kun pystyt/haluat jakaa osan asioista myös täällä... Harvassa ovat ne ihmiset joiden mielestä itse synnyttäminen on varsinaisesti mukavaa puuhaa (niitäkin kyllä on:)), mutta olen pahoillani, että sinä jouduit kokemaan synnytyksen tällä tavalla. Sitä ei toivoisi kenellekään. Hienoa, että valoa näkyy jo tunnelin päässä (ainakin kirjoituksesta sain tämän kuvan), ja kyllä ajalla voi olla kovinkin parantava vaikutus monessakin asiassa. Itselläni se "traumaattinen" osuus alkoi vasta heti vauvan synnyttyä, ja synnytystä pääsin käsittelemään vasta paaaaljon myöhemmin, no taisin unohtaa jo asiat siihen mennessä ja synnytys oli hyvä kokemus.
Mukavaa ja vauvan tuoksuista (vielä! Kääk) kesää Teille :))

Eerika
Bättre liv

Kiitos :) Synnytys on kyllä tosi rankka ja iso juttu, meni se miten hyvin tahansa. Hiljalleen löytyy onneksi myös sitä valoa, aika auttaa parantamaan ja myös mieltä voi muistuttaa niistä hyvistä kokemuksista mitä synnytykseen liittyi. Ihanaa, että sinulla itse synnytys oli hyvä kokemus :) Välillä kyyneleet nousevat silmiini kun halin ja nuuskin pientä, niin nopeasti se aika menee ja pikkuiset kasvaa! Vaan äidin pieni rakas hän on silti aina <3 Ihanaa kesää!

Tahiti

Ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos! Itse lähdin synnyttämään ajatuksella että kun tästä elossa selvitään niin kiitos.. ja niin selvittiin 18h kiroilun,huudon ja itkun jälkeen. Oma pelastukseni oli oma mies tukemassa ja nuori huippukätilä kättärillä!

Eerika
Bättre liv

Elossa selviäminen (kertaa kaksi) on kyllä tosi hyvä minimivaatimus synnytykselle :) Hyvät tukijoukot ja yhteys kätilöön myöskin kultaa kalliimpia <3 Hienoa että selvisitte!

Katie
Aika kypsä äidiksi

Huh, mikä kirjoitus... ja niin tuttua, osittain. :( Mulla ei kivut eikä lopputuloskaan olleet yhtä pahat, koska epiduraali vei kaikki kivut, mutta itsekin yllätyin siitä, miten huonossa kunnossa olin (ja miten pitkään) synnytyksen jälkeen. Se oli itse asiassa paljon pahempaa kuin itse synnytys.

Mutta mä olen niin hullu (tai kultakalanmuistinen), että haluaisin tulla uudelleen raskaaksi, jotta voisin juurikin kokea paremman synnytyksen! Mieti, miten kieroa. ;) Mä siis en voi uskoa, että ensi kerralla olisi yhtä kamalaa, vaikka hyvin tiedänkin, miten kamalaa voi olla. En tajua, miten olen onnistunut psyykkaamaan pääni niin pensaaseen, mutta jääköön sinne, jos tässä vielä vanhoilla päivillä onnistuisi raskautumaan uudelleen (ja jos niin käy, epäilemättä sitten tosipaikan tullen synnytyspelot palaavat). 

Toivottavasti sä pääset jonnekin pelkopolille ja puhumaan pahimmat fiilikset pois! 

Eerika
Bättre liv

Nyt vasta täällä vastailen.. Ihanaa että sinulla epiduraali oli h-hetkellä voimissaan viemässä kivut :) Mutta toipuminen onkin kyllä aikamoista hommaa sekin. Mahtavaa, että pystyt olemaan pää pensaassa, toivottavasti saisitte mahdollisuuden toiseenkin lapseen <3 Mutta vähänkö on ihanaa että me saatiin ainakin nämä yhdet ihanuudet! Pelkojen yllättäessä niitä varmastikin pääsee työstämään ja tavallaan hyväkin, että toisella kerralla tietää mitä toipuminen voi olla. Ehkä se toinen kerta todella olisikin se helpompi. Itse siis olen jo käynyt pelkopolilla, mutta eipä siellä tapahtumia muuksikaan voi muuttaa. Katsotaan tuleeko sellaista tilannetta vielä eteen (lue: raskautta), että näitä pitäisi ihan todenteolla käsitellä ja mahdollisesti pyytää sitä sektiota jos ei muuta. Mutta se on onneksi sen päivän huoli ja tänään voin olla pikkutyypin kanssa onnellinen! Ihanaa kesää :)

Katie
Aika kypsä äidiksi

Kiitos samoin! Todellakin: ainakin me saatiin nämä yhdet ihanuudet, mikä on ihan parasta! :)

AH (Ei varmistettu)

Itse olen synnyttänyt helposti ja nopeasti 2 lasta, että raskaana olevat, on niitä muunkinlaisia. Mutta tämä kirjoitus kyllä nosti myötätunnon kyyneleet silmiin. Ei nuoren ihmisen (itsellä jo enenmmän ikää, vanhempi lapsi jo aikuinen) pitäisi joutua kokemaan tuollaista. Eihän tuollaiseen pysty edes valmistautumaan millään.

Eerika
Bättre liv

Traumaattiset synnytykset (syystä tai toisesta) ovat onneksi vähemmistössä ja suurin osa synnytyksistä sujuukin hyvin, vaikka kipua ja monemoista on niissäkin matkassa mukana. Kiitos sinulle myötätunnosta :)

Papu (Ei varmistettu) http://edeskynnet.wordpress.com/

Itku tuli silkasta myötätunnosta. Minä olen niitä hirveän onnekkaita, jotka ovat saaneet kokea kaksi ihan täysin oppikirjojen mukaista synnytystä, joissa kaikki menee kuten pitääkin. Voi miten pahoillani olen siitä, että sinä jouduit ja joudut kestämään kaiken tämän :( Sen pitäisi olla elämän hienoin ja hyvällä tavalla ikimuistoinen päivä eikä kipuhelvetti, josta toipuminen vie kuukausia. Paljon voimia sinulle tämän trauman työstämiseen! Toivon että saat kaiken tarvitsemasi avun ja saat jonain päivänä vielä kokea sujuvan ja onnistuneen synnytyksen ♥

Eerika
Bättre liv

Kiitos sinulle :) Onneksi voin elää nyt täynnä onnea ihanan pikkutyypin kanssa, vaikka alku olikin itselleni rankka. Hyvää kesää!

Traumatized (Ei varmistettu)

Hyvä, että joku kirjoittaa näin rehellisesti synnytyksestä. Kun luin tekstiäsi, se tuntui juuri siltä kuin omakin traumaattinen synnytykseni. Tai joitain erojakin tietysti, minun synnytykseni oli lyhyt, mutta raju, sitä kai kutsuttaisiin syöksysynnytykseksi. En olisi ikinä voinut aikaisemmin kuvitella, että se tulee olemaan niin kauheaa, ja jos olisin tiennyt, en varmaankaan olisi ottanut mitään riskiä raskaaksi tulemisesta, IKINÄ. Menetin synnytyksen aikana verta n 1,5 litraa, mikä oli kuulemma juuri alle sen rajan, etten tarvinnut verensiirtoa, mutta heikko oli kyllä olo sen jälkeen. Niin kauan kun lapsi oli sisälläni kätilöt suhtautuivat minuun jokseenkin inhimillisesti, mutta heti kun (iso) vauva oli putkahtanut ulos minusta sain kuulla vain tiuskimista, kun kätilö alkoi paikkaamaan repeämiä, "Keskity nyt siihen vauvaan!" oli vastaus, kun sanoin tuntevani kipua. Vauvan pesun ja ensi-imetyksen jälkeen kävelin itse lapsivuodeosastolle. Minulla oli todella hämmentynyt ja jotenkin nöyryytetty olo. Teurastus-sana on minustakin hyvin kuvaava. Halasin kuitenkin käytävässä nuorta työharjoittelijaa, joka oli ollut mukana koko synnytyksen. Hänen läsnäolonsa oli auttanut. Vuodeosastolla hoitajat kävivät välillä opastamassa huoneessa imetyksessä ja vaipanvaihdossa, mutta pääosin sain olla yksin. Lapsen isä kävi pari kertaa piipahtamassa, mutta ei ole hoivatyyppi, joten hän katseli pääasiassa futista ruokailuhuoneen teeveestä. Vanhempieni ja sisarusten vierailut vähän helpottivat. Toisena päivänä vuodeosastolla kysyin hoitajaa katsomaan vauvaani, kun halusin käydä suihkussa. Hoitaja sanoi, ettei ehdi vaan lapsi pitää ottaa suihkuun mukaan. Onneksi siellä oli isot tilat, joihin pyörillä kulkevan kärryn sai mukaan. Samana päivänä sain vanhemmalta hoitajalta luennon koskien vauvan kotiin viemistä ja hoitoa. Muistan vain omituisen kohdan hänen puheistaan, joissa hän kertoi, että on tärkeää muistaa romantiikka parisuhteessa ja laittaa vaikka pari kynttilää palamaan joku ilta miehen kanssa. Minusta puheenvuoro kuulosti pelkältä v***uilulta. Seuraavien kuukausien aikana kotona söin niin paljon kipulääkkeitä, että pelkäsin tulevani niistä riippuvaiseksi. Onneksi kaikki tuo on nyt ohi eikä minun ole enää koskaan pakko saada lapsia. Ymmärrän kuitenkin tavallaan sinun haikailuasi "toiselle kierrokselle". Itse suhtaudun asiaan niin, että jos joskus jossain mielenhäiriössä kuvittelen vielä olevani halukas johonkin sellaiseen, minun on sitä ennen hankittava todella hyvä kunto, siksi harrastan nykyään päivittäin liikuntaa.

Eerika
Bättre liv

Nämä ovat kyllä niin kamalia kokemuksia, hirveää jos edes hoitohenkilökunta ei pysty olemaan tukena ja apuna. Siinäkö pitäisi olla heti elämänsä kunnossa? Meillä ei toinen kierros ole mitenkään ajankohtainen, eikä myöskään päätös siitä halutaanko sille. En kuitenkaan haluaisi, että tämä synnytystrauma tekisi päätöstä puolestamme. Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Itsekin olin kyllä hyvässä kunnossa raskauduttuani, mutta loppuraskaudesta olin levossa supistusten ja issiaskipujen takia enkä usko, että tämä synnytys olisi ollut yhtään helpompi vaikka olisin ollut kuinka hyvässä kunnossa. Mutta eipä siitä ainakaan haittaa ole :)

KaisaAnna (Ei varmistettu)

Sydäntä viiltävä kirjoitus.. En yleensä kommentoi, mutta tässä tapauksessa en osaa olla hiljaa. Itse tein sen virheen, että suunnittelin tai lähinnä mietin liikaa etukäteen kuinka synnytyksen pitäisi mennä. Ostin vesialtaan ja ajattelin, että haluan olla mahdollisimman aktiivinen, kävellä ja mahdollisesti ponnistaa pystymmässä asennossa jne. No ei mennyt niin kuin suunnittelin, ja se oli opetukseni tästä itselle. Olin jo raskaana ollessa tietyllä tasolla synnytyskammoinen (olisin valinnut melkein ennemmin leikkauksen, jos se täällä maassa olisi helppoa), ajatus kontrollin menettämisestä tai siitä että itselle tai vauvalle tapahtuu jotain, tuntui todella ahdistavalta. Se synnytys sitten.. Lapsivesi meni to-pe yönä ja vauva syntyi su yönä kolmelta. Yli kaksi vuorokautta enemmän ja vähemmän kivuissa. Kytkettynä tippalaitteeseen, ei mahdollisuutta liikkua ja sietämättömät kivut alaselässä, joihin vain epiduraali auttoi. Omalla kohdallani (kuten muutkin aiemmin olivat kirjoittaneet) onni oli aivan ihanat kätilöt, kolme kappaletta heitä ehti kohdallani olla. Siitä 45 minuutin ponnistusvaiheesta muistan vaan, että epiduraali oli jo loppunut ja yritin vain keskittyä hengittämiseen. Sama ajatus itsellänikin, että olisi se rakas lapsi sieltä helpomminkin voinut tulla. Muistan miettineeni, että kuka helvetin hullu lähtee tällaiseen uudelleen..

Eerika
Bättre liv

Toiveita ja ajatuksia on kuitenkin mielestäni ihan hyvä olla ja synnytykseen on mielestäni myös ihan hyödyllistä valmistautua. Samalla pitäisi kuitenkin hyväksyä se, että asiat menevät niinkuin menevät ja kaikki se tieto vain valmistaa kohtaamaan synnytyksen käänteet sellaisina kuin ne tulevat. Silti yksi helvettihän se on kun synnytys menee pieleen, oli siihen valmistautunut miten tahansa. Onneksi tämä kaikki on jo takana päin. Iso halaus sinne kohtalontoverille!

rinkeli (Ei varmistettu)

Oon odottanut tätä postausta jo kauan, kun oot muutamissa yhteyksissä kertonut hirveästä synnytyksestäsi. Mulla on itsellä alle viikko esikoisen syntymään, yliajalla mennään ja viimeistään 5pv päästä käynnistetään. Olen käynyt itse pelkopolilla juttelemassa peloistani ja olen myös lukenut kaikki mahdolliset synnytyskertomukset vaikka sanotaankin, ettei niitä saisi lukea. Mutta mä koen sen niin, että kun varaudun pahimpaan (perse repee,taju menee kivuista yms ihanaa) niin ehkei se sitten olekaan niin kamalaa kun suurimmat pelot ei toteudukkaan.
Mä alussa juttelin synnärin lääkärin kanssa, että haluaisin ehdottomasti sektion. Lääkäri oli aivan perseestä ja piti mulle luentoa sektion vaaroista ja kuinka hyvä alatiesynnytys on samalla ojentaen mulle nenäliinoja kun itkin. Sen lääkärin ilmekkään ei värähtänyt kun puhui. Jäi todella paska maku suuhun siitä. Noh, sain itseni psyykattua kokeilemaan edes alatiesynnytystä. Seuraavalla keskustelukerralla (onneksi eri lääkäri) lääkäri lupasi minulle, että mun ei tarvitse synnytyksen hetkellä alkaa taistelemaan sektiosta, vaan saan sen jos koen niin etten halua enää jatkaa alakautta.
Se tieto helpottaa,mutta ei todellakaan ollut helppoa saada sitä päätöstä. En ymmärrä miksi sektio on Suomessa niin PAHA asia. Joo se on suurin leikkaus vatsan alueella,mutta silti..
Sori näin pitkä avautuminen, ehkä tuleva synnytys hieman jännittää :D (eikä tässä ajatuksenvirrassa välttämättä ole mitään järkeä,en jaksa tarkistaa)
Tsemppiä sulle toipumiseen! :)

Eerika
Bättre liv

Voi etttä. Tuo sektion mahdollisuus on kyllä ehkä ainoa ajatus mikä saisi minut uskaltamaan kokeilemaan raskautumista uudelleen. Olisi ainakin sen mahdollisuus. Vaikka usein seuraava synnytys on helpompi kuin ensimmäinen, ei kukaan voi luvata etteikö ensimmäisen tuskat toistuisi tai tapahtuisi jotain muuta. Paljon onnea synnytykseesi, se taitaa tosin olla jo takana, kerrothan miten meni!

rinkeli (Ei varmistettu)

Noniin! Neljättä päivää äitinä ja unta arvostaa nykyään ihan uudelta kantilta :D

Onnekseni voin sanoa, että synnytys meni hyvin ellei erinomaisesti. Kun sain lapsen rinnalle, taisinkin sanoa että pitäsköhän lähteä sijaisynnyttäjäksi! Synnytys oli nopea ja sain kivunlievitykset ajoissa. Kätilö sanoi, että olin kuin oppikirjasynnyttäjä.
Tärkeimpänä pidin sitä, että muistin HENGITTÄÄ ja keskittyä siihen! Yhdessä vaiheessa meinasi alkaa järjetön itku,mutta tsemppasin ja kestin. H e n g i t i n. Uskon ja tiedän, että sillä oli suuri osa onnistuneeseen synnytykseen. Repesin todella pienesti vaikka lapsi oli melkein nelikiloinen.
Vittumaisempana pidän imettämistä ja sitä ettei tämä tyttönen osaa imeä nännistä :(

Tytti H. (Ei varmistettu)

Mun ensimmäinen synnytys oli pitkä, vaikea ja se ei tosiaankaan mennyt niin kuin olin toivonut. Koin, etten saanut sitä apua ja tukea mitä olisin tarvinnut, myöskään jälkeenpäin. Puoli vuotta meni niin, että päivittäin kauhistelin ajatusta, että tänäänkin joku synnyttää. Synnytys sananakin ahdisti. Puhuin ja puhuin ja puhuin kokemuksestani ystävieni kanssa ja jotenkin se puhuminen ja aika vapautti mut synnytyspelosta. Seuraavaan raskauteen pystyin lopulta kuitenkin lähtemään kevyin mielin ja vaikka synnytys jännittikin eikä imukupiltakaan loppuhuipennuksessa vältytty, koin hyvän synnytyksen, jossa valtava merkitys oli inhimillisellä ja lämpimiällä kätilöllä, joka jaksoi rohkaista, lohduttaa ja kannustaa vielä vauvan synnyttyäkin. Nyt mulla on yhteensä viisi lasta ja voin sanoa, että mun muut synnytykset on ollu upeita kokemuksia höystettynä hirveillä kivuilla. Silti kokonaisuus on niin plussalla, että voisin synnyttää huomennakin. Näin jälkikäteen myös näen ensimmäisen synnytyksenikin toisin kuin sen silloin koin. Tällä haluan rohkaista sua ymmärtämään, että tämäkin asia voi muuttua, siitä voi toipua ja päästä yli. Kannustan pitämään sydämen auki ja puhumaan asioista niin kauan kuin ne lakkaavat tuntumasta kipeiltä tai ainakaan liian kipeiltä. Voimia huomiseen. Iloa vauvasta. &lt;3

Eerika
Bättre liv

Ihana kommentti, kiitos tästä! Mahtavaa kuulla, että joku voi päästä kaikesta yli ja vielä synnyttää yhteensä viisi kertaa! Sydän auki, mieli auki. Kiitos, ihanaa kesää ja iloa elämään :)

annil (Ei varmistettu)

..mun kohdalla siihen tarvittiin aikaa, paljon aikaa. Muistan kuinka pariinkin otteeseen mua haettiin sängyllä käytävällä olleesta vessasta, kun olin sinne pyörtynyt ja mietin kuinka hullu täytyy olla että tähän lähtee uudestaan. Istuminen ja kävely vei monta viikkoa aikaa, jotta ne onnistu. Tällä hetkellä tuosta synnytyksestä on mennyt kohta 9 vuotta. Toinen lapsi syntyi reilu pari vuotta sitten ja syksyllä syntyy kolmas. Toinen synnytys oli huomattavasti helpompi, kuin eka. Nyt jännätään syksyä.

Pages

Kommentoi

Ladataan...