Tyhjä ja vihainen

Bättre liv

Meinasin kirjoittaa lukemistani kirjoista, mutta teksti tuntui ontolle. Aivan kuin en tuntisi mitään kirjoittaessani. Vain sormet näppäimistöllä ja hatara hortoileva ajatus. Olin juuri lukenut toisen keskenmenoista kertovan kirjan, missä oli yli neljäkymmentä ihmisten itse kertomaa tarinaa keskenmenoista. Tarina toisensa jälkeen luin ihmisten ilosta, tuskasta ja epätoivosta. Luin keskenmenoista aivan ensimmäisiltä viikoilta viimeisiin, kammottavista kokemuksista ja vuosien yrittämisestä. Lopulta en pystynyt lukemaan enää, viimeisimmät tarinat hyppelin yli. Tuntui, että haluaisin lukea toivosta, siitä että tästä voi päästä eteenpäin. Voisi löytää ilon, toivon ja rakkauden jälleen. Elää, tuntea ja oppia. Mielestäni jokainen meistä koskettaa muiden elämää jollain tavalla. Olen onnellinen, että sain kokea meidän pienen ihmeemme. Sen rakkauden, mitä pystyin näinä viikkoina jo kokemaan. Elämässä on kuitenkin niin paljon hyvää, ettei kuoleman suru voi sitä pois pyyhkäistä. Onneksi toinen kirjoista toi hyvää mieltä, mutta nyt taidan olla valmis lukemaan raskauden vaiheista ja alkaa hiljalleen ajattelemaan, että vielä aika on valmis uudelle pienelle rakkaalle. Samalla surra tätä pientä jonka menetimme.

Olen kyllä ollut ehkä maailman ärsyyntyvin sekä raskaana, että surussa. Töissä olen etäinen, kahvitauoilla saatan uppoutua lehteen enkä osallistua keskusteluun. Toisten jutut vaan ärsyttävät niin paljon! Jutut festareista ja känneistä, lasten pottetreeneistä ja muutoista. Ihan jokainen tuntuu täydeltä idiootilta. Tuhlataan elämää viinaan ja sekoiluun. Valitetaan pienen lapsen kanssa vietetystä ajasta. Pahoinpidellään omaa kroppaa syömällä miten sattuu ja litkimällä jatkuvasti kahvia. Kaikki vaan tuntuu niin turhalta. On vaikeaa olla tiuskimatta, niinpä yritän olla vain ihan hiljaa. Sanon silti usein jotain tyhmää. Turhia julkkiksia, iltapäivälehtiä, väritettyjä juttuja ja idiootteja jotka keskustelevat tästä kaikesta. Juuri nyt vihaan sitä kaikkea. Ette voi sitten tajuta, että elämässä on niin paljon kaikkea tärkeämpää, etten vaan välitä piirun vertaa siitä mitä iltapäivälehteen on typeryyksissä painettu! Voin sanoa, etten taida olla tällä hetkellä ihan parhainta seuraa. Ja ei, ihan aina en ole vihannut kaikkea näin paljoa.

Kotona inhottaa miehen halu tehdä kokoajan jotain kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mauskuttaa nachoja sohvalla varpaat heiluen, katsoen jotain typerää elokuvaa tai pelaten pleikkaria, käy pyöräilemässä, lenkillä, milloin missäkin. Juuri nyt tekisi mieli hypätä sen kurkkuun, että miten kehtaatkin rouskuttaa siellä ja nauttia elämästä! Vaikka eihän se välttämättä mene yhtään niin. Mistä minä tiedän mitä sen päässä liikkuu, tai mitä se yrittää olla ajattelematta täyttäen päivänsä touhulla. Silti se loukkaa. Vaikka siltä toki sylin saan aina kun tarvitsen. Tekisi hyvää tietää, että hänkin ikävöi. Itse en iltaisin juuri muuta teekään. Syön ja olen yksin kirjojen, jäätelön ja läppärin kanssa kuulokkeet korvilla. Enkä pysty juuri puhumaan.

Huomenna jään lomalle. Kaksi viikkoa lomaa. Ihanaa, voisi kuvitella. Vaan tunnen niiden menevän täysin hukkaan tässä surussa. Toisaalta tekee mieli vaan uppoutua peiton alle, toisaalta karata täältä aivan täysin. Mietin jo, voisinko lähteä itsekseni vaikkapa päiväksi Tallinnaan. Mies ei halua lähteä mihinkään, oltaisiin vaan täällä ja nautittaisiin kesästä. Käytäisiin pyöräilemässä, pyörittäisiin keskustan putiikeissa ja kahviloissa. Sitä kaikkea olen minäkin halunnut tehdä, mutta jos olen vain kotona, en tiedä pystynkö lähtemään mihinkään. Jollain tavalla en vaan pysty antamaan itseni nauttia elämästä juuri nyt. Pelkään, että unohdan ellen mieti pientä joka ilta. En enää tunne pientä. En voi vaan laittaa kättä vatsalle ja hengittää syvään. En tunne raskausoireita. Olo on fyysisesti melkolailla normaali. En vaan haluaisi tämän loppuvan, haluaisin voida tuntea pienen vielä. Mutta olen aivan yksin. Kohtu on tyhjä, samoin olen minä. Kuinka voisin nauttia elämästä, kuinka voisin antaa itseni hetkeksi unohtaa?

Kuva: Lenkillä itkin, vihdoin. Avasin lukkoni, joka piti minut kasassa. Thank God for sunglasses!

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä muistan nuo tunteet; anna niille aikaa, sillä sinulla on oikeus niihin. Menetettyäni odottamani lapsen lähdin itse Pariisiin, kävelin päämäärättömästi pitkin bulevardeja, ilman aikatauluja tai suunnitelmia. Siellä yhtäkkiä iski se, että elämä tuntui taas elämältä. Tuntui hyvältä olla vähän aikaa poissa arjesta, keskittyä vain omaan itseen ja olemiseen, itsensä tunnusteluun.

Olisi hyvä muistaa ettei miehet eläydy raskaudessa samalla tavalla kun nainen. He eivät tunne hormoonien pörinää kun me naiset. He eivät hahmoita että sisällä vatsassa todellakin on jotakin. Raskaus, kohtu ja sikiö ovat pelkkiä sanoja vailla sisältöä. Hän elää eri vaihetta kun sinä, sinua keskenmeno kosketti syvemmin.

Oma miehenikin käyttäytyi kun kaikki olisi ennallaan, raskaus on vain sana. Ultrassa kaikki muuttui, kirjoitinkin siitä blogistani kun asia vaivaa minua. Ensin ei ymmärretä asiaa nimeltä raskaus ja kun sen vasta oivaltaa ei voi kumppaniin enää koskea. Jos jompikumpi menee rikki. 

Pitäisi muistaa että mies ei ymmärrä raskautta ennenkun syliin lasketaan lapsi ja kätilö onnittelee. 

 

Anna itsellesi aikaa sure niin kauan kun siihen on tarvetta. Tee kaikkea mikä tekee sibusta onnellisen.  Kukaan ei voi tietää miltä sinusta tuntuu ja kauanko surutyö kestää. Toivon sinulle jaksamisia ja kaikkea hyvää <3

Kommentoi