Tyhjässä tila-autossa

Bättre liv

Pakotin pitämään itseni kasassa iltaan asti. Olin niin väsynyt töistä tullessani, että olisin voinut vain vajota sohvalle itkemään. Piti kuitenkin juosta autokaupoille koeajoon. Oltiin jo muutenkin suunniteltu autonvaihtoa dieselistä bensakoneelliseen, mutta vauvauutisten keskellä alettiin jo katsomaan isoja farmareita ja pieniä tila-autoja. Sellaisia mihin saa mahtumaan kahden koiran boksin lisäksi takakonttiin myös rattaat ja mielellään myös viikonloppureissun kasseja. Kuvittelin itseni takapenkille katselmaan turvaistuimessa nukkuvaa lasta, kun mieheni ajaisi meitä kohti anoppilaa tai ystävien kotitaloa. Mietin edullisia huoltokustannuksia ja laskevia vakuutusmaksuja ja näin rahan kilahtavan vauvantarvikekassaan. Vaan miltä tuntuukaan koejaa C-Maxia, täysiveristä perheautoa kattoikkunalla kun tiedät kohtusi olevan tyhjä. Kävellä turvakaukaloiden ohi autoliikkeessä. Katsoa tyhjää takapenkkiä. En tiedä enää mitä teen. Mies haluaa tehdä päätöksiä pian, ettei nykyinen auto olisi taas pajalla. Että saataisiin siitä mahdollisimman hyvä vaihtotarjous. Huomenna piti mennä koejamaan Versoa, mutten vaan pysty. Ihan sama ostaa vaikka mini, kukaan ei tiedä onko meillä koskaan turvaistuimelle käyttöä.

Koeajon jälkeen ehdin käydä kotona, join kupin teetä seisten ja yritin pitää itseni vielä hetken kasassa. Tiedossa oli fyssarikäynti, fyssari jolle olin kertonut jo raskaudesta. En ollut valmis sanomaan tätä kellekään kasvotusten.Olin vaan aivan liian jumissa peruakseni ajan. En uskaltanut väsymykseltäni ajaa, vaan otin bussin. Onneksi pystyin taas tekemään sen, puhumaan asiasta romahtamatta. Hetken hoitopöydällä maattuani kerroin. Puhuimme keskenmenoista, surusta, kuolemasta, elämän hauraudesta, kivuista. Fyssarini on aivan loistava mies, keskustelut ovat oikeita ja aiheet syviä. Jokin niissä ammateissa on, joissa kosketaan toiseen. Kampaajat, hierojat, fyssarit. Kosketuksesta avautuu koko ihminen. Kun voit luottaa kehosi toisen käsiin, luotat luultavasti myös mielesi.

Kävelin kauemmalta bussipysäkiltä kotiin, pidin kättä vatsallani ja ikävöin sitä tunnetta, että sisälläni oli joku. Halusin pitää sen turvassa sisälläni, nostaa turvaan syliini, turvaan isolta maailmalta. Vaan sisälläni se pahin uhka oli. Niissä samoissa soluissa, jotka elämän olivat synnyttäneet. Tai siinä kohdussa, mikä sitä elämää suojeli. Haluaisin niin voida tuntea sen tunteen, tuntea elämän sisälläni. Tuntea ensimmäiset liikkeet,  perhosen siipien kosketukset. Saada pitää terve lapsi. Pitää häntä sylissäni, antaa hänen olla terve, kehittyä ja kasvaa. Oppia äidiksi, oppia lapsesta, oppia itsestäni. En todella tiedä pystynkö siihen. Olenko se minä? Tätäkö todella haluan? Vielä hetki sitten olin onnellinen ihan vaan näin. Nyt viimeisin onnellinen kuva minusta on masukuva ennen keskenmenoa. Tunnen sen onnen kun katson niitä kuvia, ja taas kyyneleet valuvat poskillani.

"..I must be crazy to want this
Cause you are the girl of my dreams
But I'm prone to ruin the good things
Cautious 'round balance it seems

But with you it's different
The rules don't apply
But I need some distance to step out of line

So grant me this wish and meet me back here in a year
If we still exist, I can let go of my fear.."

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

En oikein löydä nyt sopivia sanoja... Tekstisi kosketti todella paljon. Toivon sydämeni pohjasta, että pieni elämä alkaa kasvamaan sisälläsi. Sitten kun sen aika on. Voimia sinulle tässä haastavassa elämäntilanteessa <3

Kommentoi