Uusi koti, samat erokelat

Ladataan...
Bättre liv

Olen eronnut = epäonnistunut, yksinäinen, epätoivoinen, ei rakastettu. Olen eronnut, minun siis pitää oppia ettei toinen voi tuoda minulle onnea ja rakastamaan ensin itseäni, oppia nauttimaan yksinäisyydestä ja olla hötkyilemättä uuteen suhteeseen. Sillä kuulemma neuvojen mukaan ihan vaan eroaminen todistaa, että juuri näissä kohdin minulla on petrattavaa (ei sillä ettei olisi, eiköhän kaikilla ole jossain määrin, pitäisi varmaan toitottaa tätä parisuhteessa oleville niin heidän parisuhteensa saattaisi kestääkin paremmin?). Huokaus. Avioero ei koskaan kuulunut mahdollisiin skenaarioihin ja tässä sitä ollaan. Idiootti! 

Sanoin ystävälleni, että minussa on varmaan jotain vikaa. Hän sanoi, että "Olet vaan myrkyn silmässä. Ei sinussa ole mitään vikaa.". Itkin vähän. Sovittiin yhteisestä vappupäivänvietosta ja mitä tuodaan, mukana muutama pieni perhe ja niiden pienet suloiset tytöt. Me tullaan koko perhe kaikesta huolimatta, outoa, mutta eihän me siellä yhdessä olla vaan omina itsenämme ystävien seurassa. Enkä halua viedä exältä haalimiani lapsiperhekontakteja.

Muutin tähän yksin, tai siis tyttäreni kanssa, tai siis tyttäreni on minulla puoli viikkoa ja koirat toisen puolet. Olen siis perheellinen, ei kun siis sinkku, tai siis kuka minä olen? 

Pienen hetken koko perhe on saman katon alla. Exä auttaa lampun asennuksen kanssa, tyttö syö ja katsoo Pikku kakkosta, koirat häärivät jaloissa tiellä. Hetken päästä talo hiljenee kun jäämme tytön kanssa kahdestaan. Perhe, perhe, perhe.

Minulla on uusi oma koti, minkä seinille harkitsen harmaata kalkkimaalia, lattialle muutamaa kivaa mattoa ja eteiseen mahdollisimman edullisia ja kirkkaita valoja kadottamaan pitkän käytävän pimeyden. On ikioma makuuhuone, jossa ei ole nukkunut kukaan muu (edellistä asukasta lukuunottamatta tietenkin). On ihan oma järjestys keittiön kaapeissa ja itseasiassa jokaisessa kaapissa aivan tuhottomasti tilaa (paitsi täydessä peilikaapissa, mutta sekin on 100%:sti minun!). On tv-taso jonka liukuovi jumittaa muuton jäljiltä, tv joka odottaa vielä laatikossa ja äänekäs astianpesukone.

On duuni mihin mennä aamuisin, aina vaan pidempi päiväkotimatka, hyvät lenkkeilyreitit ja leikkipuistot. Toive päiväkotipaikan saamisesta viereisestä päiväkodista, oma auto ja autopaikka parkkihallissa.

Rauha ja yksinäisyys paiskaavat kättä. Ihmettelen kuka on tämä tyyppi joka oikeastaan nauttii yksin kotona olemisesta. Aika menee yksin kuin siivillä. Saatan kuunnella musiikkia, järjestellä tavaroita, kirjoittaa ajatuksiani vihkoon, lakata kynnet, katsella seiniä maalinkiilto silmissäni, seisoa parvekkeella katsellen kaukaisuuteen (ihanaa asua taas vähän korkeammalla niin näkyy taivaanranta!), keitellä teetä tai upota kännykkääni (viimeisin on aika realistinen vaihtoehto). Olen kai kaivannut rauhaa hektisen elämäni keskelle. Onpa outo tapa saada sitä.

Oikeastihan olen viime aikoina vaan paahtanut tuhatta ja sataa muuton parissa ja itkeskellyt sekä syönyt siihen nähden liian vähän (tai ainakin on kokoajan ihan kaamea nälkä). Mutta nyt on pahin takana, viimeisetkin tavarat muutettu, vanha koti siivottu ja uudessa kodissa perusasiat kohdallaan. Ne lamput katossa mitkä minulla oli, mattoja lattioilla ja olohuoneessa verhot. Huomenna mennään tytön kanssa kävelylle ja leikkipuistoihin, haetaan läheltä fb-kirppariostoksia ja puretaan loput lelut laatikoistaan. Täällä on tilaa kotiutua.

Elämä. En voi välillä uskoa sinua, mutta pakkohan kanssasi on elää. Mä löydän vielä sen kuka mä olen. Eerikan 2.0!

<3 Eerika & Epeliina "äidin uudesta kodista"

Share
Ladataan...

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihmettelen, eikö parisuhteessa elävillä ole b-suunnitelmaa silloinkin, kun kaikki on hyvin? Olen naimisissa miehen kanssa, jonka kanssa olemme olleet seitsemän vuotta yhdessä. Meillä on hyvä ja tasapainoinen suhde eikä ongelmia, mutta silti en osaisi elää täysin häneen tukeutuen olipa kyseessä sitten talous, seura tai itsetunto. Ehkä siinä sitten on yksi toimivan suhteen salaisuus, kun suhteessa on kaksi tasavertaista ja itsenäistä ihmistä? En tiedä, mutta minusta kuulostaa pelottavalta, jos elää ainoastaan sen ajatuksen varassa, että yksin olemisen taidot eivät koske mua jne.

Eerika
Bättre liv

Nyt en ihan ymmärrä, siis minkälainen plan b? Että olisi aina vähän varautunut eroon? Itse ajattelisin, että olen suhteessa täysillä enkä toinen jalka valmiina hyppäämään siitä ulos. En mielestäni ole sanonut, että olisimme olleet täysin tukeutuneina toisiimme talouden, seuran tai itsetunnon suhteen. Erotessaan sitä huomaa vaan yhtäkkiä kuinka tietyt asiat ovat mielessä kytkeytyneinä toisiinsa. Toki olemme olleet todella paljon yhdessä ja toistemme tukena monessa. Olemme muuttaneet neljä kertaa yhdessä uudelle paikkakunnalle ja rakentaneet sinne uutta verkostoa nähden harvoin eri puolilla Suomea asuvia ystäviämme ja perhettämme. Jo tämä lisää sitä, että moni asia on tehty yhdessä. Eron tapahduttua sitä huomasi kuinka yhteistä kaikki 13,5 vuoden yhdessä olon jälkeen oli. Sitä tottui siihen, että toinen hoitaa tämän ja toinen tuon asian, arjen pyöritys oli synkronisoitunut yhteen ja kotona oli yleensä oli joku kenelle jakaa mietteitään. Olemme olleet toisillemme hyvät ystävät, kasvaneet parikymppisistä tähän päivään monen kokemuksen kautta vanhemmiksi ja olleet toinen toistemme tukiverkkona.

Toki meillä molemmilla on kokoajan ollut omat työmme, myös erilliset rahamme, ystävämme, harrastuksemme, menomme, kiinnostuksenkohteemme. Tottakai kumpikin on ollut myös yksin, yksin olemisen taidot tietenkin koskevat kaikkia. Ensimmäisessä kappaleessa viittaan lähinnä siihen millaisia neuvoja juuri eronnut saa ja miten oletetaan, että eronneella nämä asiat eivät ole mallillaan toisin kuin muilla. En usko, että asia on lainkaan näin, jokaisella on omat ongelmansa ja kipukohtansa eikä niitä ihan päällisin puolin näe, oli ihminen hyvässä tai huonossa parisuhteessa tai eronnut.

Toivottavasti kovin moni ei saanut tekstistäni sitä käsitystä, että olisin elänyt ainoastaan sen ajatuksen varassa etteivät yksin olemisen taidot koske minua. Tekstissäni kun en kovinkaan paljoa selitellyt ajatuksenjuoksuani ja tulkinnanvaraa ilmeisesti jäi enemmänkin. Mutta josko tämä selventäisi ajatuksiani hieman :)

Milpa (Ei varmistettu)

Moi Eerika!

Halusin vaan tulla kertomaan, että eksyin blogiisi sattumalta ja siis tosiaan kohtaan, jossa olit juuri alkuraskaudessa odottamassa tyttöäsi. Nyt tässä muutaman päivän aikana olen lukenut koko blogin siitä hetkestä nykypäivään ja tuntuu kuin olisin lukenut hyvän kirjan tai katsonut elokuvan! Ihana, niin aito ja elämänmakuinen blogi. &lt;3 Olen täällä vuoroin haikeana ja vuoroin innoissani myötäelänyt erilaisia käänteitä.

Erosta haluan sanoa sen verran, että minulle se ei tullut yllätyksenä kun näin putkeen blogiasi luin. Teksteistä oli jo raskausajoilta lähtien aistittavissa jonkinlaista etäisyyttä sinun ja miehen välillä, kiinnitin jossain vaiheessa huomiota siihen kuinka todella harvoin puhuit miehestä lämpimään sävyyn blogissa. Ymmärrän hyvin, että tilanteessanne jossa tukiverkko puuttuu, oli vielä hankalampaa ylläpitää hyvää PARIsuhdetta kaiken vauvahössötyksen ja arjen keskellä, kuin mitä perheessä jossa olisitte voineet heivata lapsen välillä vaikka isovanhemmille ja viettää päivän tai yön tosissaan toisiinne keskittyen. Tsemppiä yksineloon ja varmasti löydät vielä rakkauden, jonka kanssa homma toimii paremmin. :)

Hyvää vappua!

Eerika
Bättre liv

Kiitos <3 Aikamoisen luku-urakan olet tehnyt, kolmessa vuodessa on tapahtunut niin paljon! Tuntuu kyllä välillä kuin eläisin jotain outoa elokuvaa. 

Olen yrittänyt pitää lapsen isän sivussa blogistani, mutta toki hän on ollut mukana postauksissakin aina unikouluista lähtien. Parisuhteessamme oli yli puolet sen kestosta suuria ongelmia, mutta arki pyöri mukavasti, olimme todella hyvä tiimi ja rakensimme yhdessä elämää. Rakkaussuhde puolestaan rakoili jo pitkään. Emme kuitenkaan ajatelleen eroa vaihtoehtona, vaan että ongelmat ratkaistaisiin parisuhteen sisällä.

Lapsiperhearki ilman tukiverkkoa oli tosiaan liian suuri painolasti jo valmiiksi hataralla pohjalla olevalle suhteelle ja riitaisa rakkaudeton parisuhde oli pedattu. Tämä harmittaa vieläkin niin kovasti, en olisi koskaan halunnut mitään tällaista. Onneksi olemme hyviä ystäviä ja kumppaneita vanhemmuudessa vieläkin! Rakkaussuhteen saamme kumpikin vaan etsiä toisaalta :/ 

Aurinkoista kevättä sinulle, ihanaa kun kommentoit!

Vierailija (Ei varmistettu)

Moi! Olen itse suunnilleen saman ikäisen lapsen äiti kuin sinä, ja olen lukenut blogiasi jo pitkään. Omakaan liitto ei aina ole ihan täydellinen, ja nyt käymme pariterapiassa. Joskus mietin, mitä muuta elämässä voisi olla, jos sille antaisi tilaa. Siksi pohdinkin: kaipaatko tällä hetkellä enemmän vanhaa vai uudempaa parisuhdettasi; kummanlainen yhdessäolo sinun kokemuksellasi on "täydempää"? tuttu ja turvallinen perusmeininki vai voimakkaasti tunnekylläinen uusi suhde? Sinänsähän jollain voi olla nämä puolet yhdessä ja samassa suhteessa, mutta kovin usein ehkä ei...
Joka tapauksessa: toivon kovasti kaikkea hyvää teille!

Vierailija (Ei varmistettu)

Vastaan nyt sulle, vaikken blogin kirjoittaja olekaan. Itse ainakin näen asian niin, että vaihtamalla harvoin paranee. Tai siis paranee joo ehkä hetkeksi, kun pää on ihan sekaisin ihastumisesta ja kaikki on ihanaa ja elämä täynnä suuria tunteita. Hetken. Sitten se arki taas alkaa ja suuret tunteet vaihtuvat tasaisempaan rakastamiseen ja kumppanuuteen. Vaikka ihmiset monesti muuta kuvittelevat, tätä suhteen kehityskaarta ei pääse pakoon kumppania vaihtamalla. Ellei sitten halua lopun elämäänsä deittailla aina vain uusia tyyppejä sen max 2 vuotta.

Sanoisin, että kyllä ne kivet kannattaa kääntää siinä omassa suhteessa mahdollisimman tarkasti. Terapia, keskustelu, omien halujen kartoittaminen, uusien juttujen keksiminen.. Onhan näitä. Jos ei millään nappaa ja voi rehellisesti sanoa, ettei rakasta enää toista, kannattaa varmaan erota. Mutta turha silloinkaan on kuvitella, että seuraava suhde olisi jotenkin maagisesti parempi. Työtä se vaatii, että parisuhde pysyy mielekkäänä ja "tuoreena" vuosi toisensa perään.

Eerika
Bättre liv

Hei! Kiva kuulla pitkään mukana matkanneesta lukijasta :) Jokaisen elämä ja ihmissuhteet on tietty erilaisia, eroaminen ei ole helppo ratkaisu, mutta myös parisuhteessa oleminen vaatii työtä. En toivoisi eroa yhdenkään lapsiperheen kohdalle, mutten myöskään huonoa liittoa ja ympäristöä lapselle. Toivottavasti teillä asiat selviävät parhain päin <3

Itse ikävöin tietynlaista kumppanuutta ja yhteistä elämää ex-aviomiehen kanssa, sitä että jaettiin arki ja tehtiin yhdessä haaveistamme totta. Viime vuosina rakkaus ei vaan asunut enää meillä, vaan kireys, kina ja paha olo. Jo pitkään läheisyys, yhteys ja rakkaus olivat muisto vaan, tämä ei siis johtunut yksinään lapsen saamisesta. Koko elämän tavallaan nyt murentuessa ja mentyä uusiksi kaipaan ehkä enemmän sitä entistä elämää kuin entistä kumppania.

Ehkä siis enemmän kaipaan rakkautta, yhteyttä ja läheisyyttä ex-rakkaan kanssa. Ja toki olisin toivonut, että ajan kanssa meille olisi rakentunut rakkauden lisäksi yhteinen elämäkin jos kaikki olisi mennyt kuten toivoimme. Kun on sellainen tunne, että ymmärretään syvästi toisiamme, rakastetaan naisena/miehenä ja todella välitetään, niin toivoisin että se olisi se pohja minkä päällä myös se perhearki toimisi paremmin, sittenkin kun alkuhuuma hälvenee. 

Minä siis kaipaan, että voisin olla jollekin ja joku voisi olla minulle se syli missä on maailman parasta olla <3 Ja toivon, että sen voisi kokea ihan jokapäiväisessä arjessa. Ristiriidatonta ihmissuhdetta ei olekaan, mutta en tyydy enää muuhun kuin rakkaudelliseen suhteeseen. Ehkä vielä joskus!

Toivon teille rakkautta kevääseen ja kesään!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos molemmille vastauksista!

Pitkän suhteen eri vaiheet ja koko suhteen mielekkyyden ajatteleminen varmaan kuuluu asiaan jokaisessa parisuhteessa. Mutta kyllä itse huomaan, että näiden asioiden oikeasti ajatteleminen kysyy rohkeutta, jos ei ole varma, mihin pohdinnat johtaa. Jos ei ole varma rakastaako, onko se oikeastaan jo viesti, että ei rakasta?
Ja mitä jos meidän suhde ei nyt tällä hetkellä ole sellainen kun toivoisimme, ja jompi kumpi löytääkin sen onnen ja yhteyden muualta? Voiko sitä olla huomioimatta ja etsiä onnea uudestaan vanhan kumppanin kanssa? Vai onko se niin suuri herätys oman arjen romanttisen kumppanuuden puutteesta, että sitä ei voi ohittaa? Mistä kaikesta on valmis luopumaan perheen tähden? Huoh, näitä mietin.

Aurinkoa ja rohkeutta kaikille!

Lillan (Ei varmistettu)

Moi Eerika! Tule kertomaan, mitä kuuluu! Meillä lukijoilla on ikävä :)

Kommentoi

Ladataan...