Vaikka elämä on mitä on, tai ehkä juuri siksi

Bättre liv

Niin pitkään toistin mielessäni kysymystä MIKSI saamatta vastausta. Siellä se poukkoili puolelta toiselle kumipallon tavoin toistaen "Mutta kun en ymmärrä missä vaiheessa ja miksi, silti en tajua MIKSI!!!" Ja yhtäkkiä huomaan vastausten levittyvän eteeni, kuin olisin saanut maton reunasta kiinni ja vetäisin sitä hiljalleen paremmin näkyville. Siellä näkyy kuvio, mikä toistui, kummankin haavat, tunnelukot, reagointitavat, luonteenpiirteet, menneisyys ja sydämet. 

Osa on vielä kiskomatta esille, mutta jonkinlainen vastaus sieltä on jo luettavissa. Ja se jotenkin rauhoittaa levotonta sydäntä. Sydäntä, joka murskaantui vuosien varrella ja joka meni loikkaamaan uuteen rakkauteen vain tullakseen jälleen jyrätyksi. Sydäntä joka huusi minulle kipuaan jo pitkään, mutta minä järkeilin enkä kuunnellut. Uskoin sokeasti kaikkivoipaiseen rakkauteen. Mutta sen uskon minä viimeistään viime kevättalvena menetin. Ja jollain tavalla se on hyväksikin. Sillä rakkaus ei yksinään riitä. Suurikin rakkaus voi polttaa teidät karrelle. Läheisinkin kumppanuus voi loppua. Suurinkaan tahto ei aina riitä. 

Loistokirja, tämäkin!

Silti ilman rakkautta ei ole mitään mille rakentaa. Ihmissuhteita miettiessä sitä tuntuu hukkuvan sellaiseen monimutkaisten ongelmien suohon, että välillä ihmettelee miten yksikään parisuhde ylipäätään toimii tai pysyy. Kuinka kukaan voi olla toisen kanssa onnellinen, samalla ilman että toisen täytyy tehdä sinut onnelliseksi. Ja välillä sitä vaan näkee, kuinka jotkut sopivat yhteen niin, että sen rakkauden ja yhteyden rinnalla ne arjen ongelmat tuntuvat pieniltä. Kasvukivut käsitellään yhdessä ja haasteet vaan vahvistavat kumppanuutta. Ehkä sellainen on siis mahdollista, kunhan kumpikin tuntee itsensä ja on valmis tuntemaan toisen. Kävelemään oikeasti yhtä matkaa, tuli mitä tuli. Ei vain nimellisesti vaan koko sydämestään yhdessä.

Se osaa jo pyöräillä! Mun pieni!

Välillä olen ollut aivan epätoivon partaalla, että minä en vaan pysty, kykene ja jaksa. Arki on tällä hetkellä melko täyttä ja samalla haluaisin tehdä myös kivoja asioita ja elää. Siinä samalla kun flunssa iskee koko perheeseen, töissä on kiirettä ja painetta ja arki tuntuu juoksukilpailulta, tuntuu hassulta mennä valmennusiltaan ja hypätä puun latvasta seikkailupuistossa. Mutta juuri ne asiat pitävät minut elossa ja itsenäni! Olen muutakin kuin arjen ahertaja, kaupassa kävijä, ruoanlaittaja, huoltaja, siivoaja, pyykinpesijä, koiran lenkittäjä, iltapalan laittaja, aina muita varten paikalla. Vaikka ne extrat sitten tuntuisivat vievän ne viimeisetkin voimat, välillä ne myös tuovat juuri sen verran virtaa, etten voisi elää ilman. 

Välillä asiat vaikuttavat mahdottomille, epätoivo iskee tajuntaan, ja sitten sä vaan jatkat matkaa ja huomaat menneesi jälleen eteenpäin.

Se pikainen sushi asioiden hoidon välissä ja proteiinijuoma autossa illallisen sijaan ovat aika herkkua kun ei tarvitse seistä siinä hellan äärellä jatkuvasti. Ja samalla miten ihanaa onkaan hörppiä lapsen kanssa yhdessä tehdyn jauhelihakeiton lientä, missä maistuu rakkaus ja lämpö. Höpötellä ja kaivella kauhalla lisää perunoita pienen lautaselle ja muistuttaa että ne ovat kuumia. Elämä ei ole joko-tai. Elämä on sekä-että. Sekä iloa, että surua, ahdistusta, että rauhaa, innostusta ja lannistusta. 

Mä menin, tostakin!

Ja juuri nyt tunnen onnellisuutta ja rauhaa, innostusta ja sisäistä voimaa. Ihan vaikka elämä on mitä se juuri nyt on. Tai ehkä juuri siksi.

Kaunista syksyä, minä ainakin vasta myönsin itselleni, että se on todellakin tullut!

<3 Eerika 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Share

Kommentoi