Väsynyt juoksemaan

Bättre liv

Välillä tuntuu, että tässä arjessa juoksee niin kovaa, ettei ehdi tuntea mitään. Ei ehdi ajatella, ei käsitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Enää en iltaisin ehdi lueskella blogeja, kuunnella musiikkia, istua ja vaan kirjoittaa. Enää en meinaa ehtiä edes itkeä. Viikko meni juosten ja viikonloppu myös. Uni jäi välillä vähiin ja aikaisest herätykset pitivät huolen jatkuvasta väsymyksestä. Juoksinpa kuitenkin kampaajalla, fyssarilla, lenkillä, kaupassa ja viikonlopun seminaarireissulla. Monena iltana olen ennen nukahtamistani pyöritellyt mielessäni täydellisiä lauseita tähän blogiin. Nukahtaminen on kuitenkin pyyhkinyt kaiken tehokkaasti mielestäni. Liikkuminen on tehnyt hyvää, vaihtuvat maisemat ja tuuli kasvoillani. Silti jossain vaiheessa liika on liikaa ja torstain pyöräilylenkki oli loistavista maisemista huolimatta jo tuskaa. Keho ja mieli olivat aivan liian väsyneitä ja kerrankin sohva olisi ollut fiksumpi vaihtoehto kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä matkaan. 

Välillä tosin mietin, onko tässä arjen juoksemisessa mitään mieltä. Miksi matkaamme töihin kuin muurahaiset, aherramme päivän, suoritamme illan? Miksi illat täytetään harrastuksilla ja tekemisellä. Levätään vasta kun silmät ovat kiinni? Miksi kalenterimme ovat täynnä monen kuukauden päähän eikä vapaita viikonlopuja tunneta? Siksi haluaisinkin jättää arkiini tilaa, aikaa ja vapautta. Vapautta tehdä mitä ikinä haluan. Mennä hyvällä kelillä pitkälle lenkille, huonolla leipoa ja lukea. Käydä joogassa kun kroppa sitä kaipaa, olla juoksematta pakotettujen aikataulujen perässä. Vaikka tietty rutiini saa meidät liikkeelle paremmin kuin elämä ilman minkäänlaisia pakkoja tai aikatauluja, ei elämä tunnu elämisen arvoiselta pelkän pakon ja rutiinin sanelemana. Siis ei viikottaisille jumpille ja kyllä kymppikortille. Kyllä lenkkikengille. Kyllä vapaudelle mennä uimahalliin tai kirjastoon kun se mieleen tulee. Ja kyllä sille, että antaa mielensä liikkua vapaasti ja kuuntelee mitä sillä on sanottavanaan. Ettei tuki sitä tai lannista sitä. Vaan on avoin elämälle extempore, tässä ja nyt.

Eilen olin väsyneempi kuin muistan koskaan aiemmin olleeni. Tosin sitä olen sanonut joka ilta, ehkä väsymys on vain kiipinyt kiipimistään. Miestä oli ollut niin kova ikävä parin päivän reissulla, että kipeää teki. Kaipaus tuntui koko kropassa. Olisin mieluummin vaikka kinastellut mieheni kanssa kuin ollut hyvällä illallisena tovereideni kanssa. En ole kokenut tällaista pitkään aikaan. Ehkä pieni rikkinäisyys ja pienen ikävöinti on tehnyt sen minulle. Lähettelin viestejä ja kaipasin. Katsoin hotellissa temuavia pikkuisia, teki mieli kaapata pieni syliin ja antaa pusu päälaelle. Käydä yhdessä hakemassa nakkeja buffetista. Juosta kilpaa käytävällä. Näin ohi käveleviä masuja ja tarkistin jokaisen vaunun merkin ja mallin. Yritä siinä sitten jotenkin keskittyä! Saunoin ja uin ja nautin siitä täysin.. no rinnoin. Kävin hieronnassa ja olinkin sen jälkeen horroksessa lopun päivää sekä vesikupilla ja veskissä. Kaipasin meidän pientä, jota en koskaan nähnyt sekä miestäni. Kaipasin meitä perhelomalle! Onneksi illalla oltiin lopulta koko porukka koossa. Me ja koirat istuttiin läjässä sohvalla, syötiin herkkuja ja katsottiin leffaa. Minulle riitti, että tunsin rakkaiden olevan siinä ihan lähellä. Ei tarvinut edes halata kokoajan. Ensimmäistä kertaa olin tuntenut oikeata koti-ikävää. Ja nyt tunsin todella olevani kotona.

Illalla väsyneenä itkin epäonnistumistani, sitä etten pystynyt siihen mitä halusin. Jokainen pienikin epäonnistuminen luistaa minut raiteiltaan, kuin muistuttaakseen minua siitä minkä menetin. Tiedän ettei niin pitäisi ajatella. Sieltä se tunne tulee silti. Josko sen tiedostaminen edes auttaisi. En minä ole epäonnistunut, en minä ole mitenkään virheellinen tai huono. Pystyn silti toteuttamaan haaveitani, minua ei ole tuomittu epäonnistumaan kaikessa mikä on minulle tärkeää. Jos kerron tämän itselleni joka päivä, ehkä lopulta uskon?

Kuva otettu ihan itse merillä seilatessa, ethän koskaan käytä kuviani ilman lupaa!

Share

Kommentoi