Viha, rakkaus, ikävä ja huoli

Bättre liv

Varoitus: sisältää tunteenpurkauksia ja järjetöntä parisuhdekriiseilyä surun ja shokin keskellä. Ei kuvasta jokapäiväistä elämäämme tai suhteemme normaalia kanssakäymistä. Kuvastaa tilannetta, hetkeä ja tunteita subjektiivisesta näkökulmasta. Saattaa johtaa isoon haliin ja rakkauteen vielä saman vuorokauden sisällä. 

Tänään on se päivä kun epätoivo nostaa päätään. Niin se vaan sieltä nousee heti toivon jälkeen. Miehen tultua kotiin olin todella huojentunut. Sain vain levätä. Töiden jälkeen mies kävi kaupassa ja teki ruokaa, söin kunnolla ensimmäistä kertaa keskenmenon jälkeen! Ihania täytettyjä kesäkurpitsoja, söin niitä hyvällä ruokahalulla kaksi puolikasta, lisäksi salaattia ja lasillisen punaviiniä. En edes tiennyt minulla olevan minkäänlaista ruokahalua, ennen kuin kaikki oli katettuna eteeni ja aloin syömään. Tulin lasillisesta ihan hiprakkaan, piti äkkiä vaihtaa viinilasi limppariin. Enhän ollut juonut tippaakaan pariin kuukauteen ja sitäkin ennen kovin vähän. Varasimme lauantai-illalle liput leffaan, vaikka pelkään alkavani itkemään siellä. Koskemattomat kun voi iskeä itkuhermoon tässä tilassa. Selvittelin keskenmenojen syitä, tutkimuksia ja hoitoja enkä tullut paljoa viisaammaksi. Juteltiin, halattiin, mentiin nukkumaan.

Aamulla heräsin ja näin taivaan, se oli niin kaunis! Nousin hiljalleen vähän mieheni jälkeen. Menin keittiöön laittamaan itselleni jotain aamupalaa ja pyysin tekemään pöytään tilaa niin että mahtuisin jotenkin lukemaan myös lehteä ja syömään aamupalaa. Mies ei halunnut liikkua, lehti ja aamupalat oli levitettynä ja ainoastaan nurkkapaikalle olisi mahtunut joko aamupala TAI anttilan kuvasto. Pyysin siirtymään niin, että voisin lukea edes lehden palasta pöydän reunalla, aukeaman toisen sivun mennessä pöydän yli. Hän siirtyi ja suuttui ja huusi ja vihasi ja no, siitä lähti tämän päivän tuoksinnat sitten käyntiin. Yritin olla rauhallinen, mutta ilmeisesti olin vain ärsyttävä. Hän kuulemma joutuu vaan pomppimaan kokoajan kun käskytän. Aamut. Parhautta. Parhautta on myös se, etten kestä miehen vihaa, hänessä ei ole pitkiin aikoihin suuttumisen jälkeen lämpöä tai rakkautta, saan osakseni pelkkää kylmyyttä ja vihaa. Pahinta on kun lopulta sorrun itkemään. Pyysin, ettei nyt lähdetä sättimään minua vuosikausien aamuista, pyynnöistä ja periksiantamattomuuksista. En nyt kestä vihaa ja kylmyyttä ja syyttelyitä ja riitelyä. En pystynyt edes koskemaan aamupalaan. Makasin sängyllä ja itkin. Minulla ei ollut mitään ilman mieheni rakkautta. Päätin ettei minun edes tarvitse syödä mitään koska millän ei ole mitään väliä. Tunnekuohut juuri nyt ovat hieman.. hieman eri mittakaavassa kuin normaalisti. 

Vaikka jotenkin yritimme puhua, puhuimme eri asioista. Mies siitä kuinka joutuu väistämään minua aamupalapöydässä ja minä siitä kuinka toiselle ei silti tarvitse huutaa ja purkaa vihaansa. Mies käytti koirat ulkona, sen jälkeen tärisin hänen sylissään ja itkin, että tarvitsen häntä, hänen rakkauttaan, tukeaan. Vieläkään sieltä ei kuoriutunut sitä miestä jonka vielä eilen tunsin. Vieläkin hänellä oli kylmän kova kuori pinnalla. Mutta hän sentään yritti halata. Pitäisiköhän ostaa pyöreä pöytä? Voisiko jo tulla se aamu kun uusi pienempi hesari saapuu lehtiluukusta? Vieläkö sitten pitää tahtojen taistella? Pystyisinkö silloin menemään nurkkapaikalle mistä ei meinaa mahtua pois, vaikka minulla on lievä ahtaanpaikankammo? Miksi se riita tulee aina tästä samasta asiasta? Jos tätä asiaa ei olisi, purkautuisivatko miehen työ- ja kotihuolet jossain muussa tilanteessa? Tai ehkä olen vain ärsyttävä päällepäsmäri ämmä? Joka vaatii ja vaatii etkä koskaan riitä? Voi hlvt jos olenkin sellainen.

Pitäiskö vaan sanoa, etä sori, mä oon ihan paska, mut säkin kyl oot ihan paska kun riekut siinä ja elämä on ihan paskaa kun meiltä viedään kaikki kaunis kuolemaan? Ja mies lähtee lahjaostoksille, fillaroi tuossa lumessa hakemaan lahjoja minulle, perheelleen ja vielä jotain lahjoja veljensä pyynnöstä. Mietin jo mitkä lahjoista ovat vihasta ja mitkä rakkaudesta? Ja minä istun ja itken ja yritän sittenkin syödä jotain. Mies välitti riittävästi käskeäkseen minut vihdoin syömään. Inhoan sitä että joulun pitää tulla juuri nyt. Ja mietin, perunko ne leffaliput jo, sillä minusta on imetty kaikki voimat. Voi miestä, sillä on varmaan ihan hirmuisen surkea ja riittämätön olo, se vaan auttaa kaikkia muita. Mutta kuka sitä auttaisi?

Ikävä pientä, ikävä iloa, ikävä onnea, ikävä rakkautta, ikävä meitä kolmea.

<3 Eerika ilman pikku-e:tä

Share

Kommentit

Annabella
Häitä odotellessa

Koita kestää!

Varmasti miehesi pikkuhiljaa pehmenee, ja varmasti hän rakastaa vaikka se olisi hänelle vaikeaa juuri nyt (tiedän, koska olen myös itse riidanjälkeinen mököttäjä). Ja otan osaa menetykseenne :( En osaa edes kuvitella kuinka pahalta se varmasti tuntuu.. Ja tunteiden ailahtelut ja toivottomuuden tunteet ovat täysin ymmärrettäviä tuossa tilanteessa, mutta  se menee kyllä ohi! Te molemmat vain tarvitsette aikaa.

Coffee to go

Ehkä tuo on miehen tapa surra. Tunnistan kuvauksesta itseni, olen samanlainen. Kun on surku, tiuskin, suutun ja ärsyynnyn kaikesta ihan turhasta. Ja puran sen kaiken muihin, vaikka olisivat kuinka viattomia. Enkä osaa pyytää anteeksi.

Voimia teille molemmille. Toivottavasti leffa-ilta auttaa suruun ja pääset hetkeksi pois tästä maailmasta. Itselle leffat, kirjat, sarjat on sitä pakoa todellisuudesta ja arjesta. Se auttaa joskus paljonkin - varsinkin, jos on surullisempi asia takana.

Anna itsellesi aikaa, tällaiset asiat pitää päästää ulos, itkien tai halien. <3

Vierailija (Ei varmistettu)

No huh. Anna nyt mies-parallekin vähän tilaa surra.... :(

Ihme

Voimia! En löydä sanoja, enkä ole aiemmin kyennyt kommentoimaan, kun jokainen postaus on tuonut kyyneleet silmiin. En voi kuvitella mitä te käytte lävitse ja vielä toista kertaa.. :(

Mutta callette sanoi hyvin, anna aikaa itasellesi ja miehellesi. Ja tehkää sitä mikä juuri nyt hyvälle tuntuu!

Eerika
Bättre liv

Vierailija: Tiedän, rakkaalla on vaikeaa kuten minullakin. Vaikeaa vaan on myös ottaa toisen suru vastaan vihan purkauksena aamupalapöydässä kun olet itse aivan yhtä rikki etkä pysty ottamaan sitä kaikkea vastaan. 

Leffailta meni lopulta hyvin. Käytiin katsomassa Koskemattomat, mikä oli surullisuudessaan älyttömän toivoa herättävä ja täynnä mustaa huumoria ja elämää. Kivut alkoivat taas kun oltiin lähdössä, mutta onneksi kerettiin juuri ja juuri käydä apteekissa matkalla niin sain nappailla kipulääkkeitä ja karkkeja. Laitoin meikit ja vaatteet ja näytin taas aivan ihmiseltä. Silmäpussit piilossa eikä kukaan voisi arvata mitä käymme läpi. Metro toi mieleen reissut Lontooseen, Roomaan, Milanoon.. leffa matkan Pariisiin. Oltiin me, muttei me surussa. Nyt on hyvä ottaa iltapalaa ja nukahtaa, pitäen toista kädestä kiinni.

Ylös, alas, sitä se elämä on. Onneksi kuitenkin yhdessä.

Kiitos <3 Eerika

Kommentoi