Viikonloppu ultraa odotellessa

Bättre liv

Voihan pyhä jysäys. Kaksi yötä ultraan! Ja tänä yönä napsahtaa 12 raskausviikkoa täyteen, tätä ollaankin odoteltu.. ööö.. vuosi? Aika etenee niin nopeasti. tänä viikonloppuna ollaan ehditty nauttia kesästä ja auringosta, nähdä ystäviä ja sisaruksia ja syödä oikein hyvin. Ja tässä sitä ollaan, tajusin juuri että onkin sunnuntai ja huomenna on tosiaankin maanantai. Ainoa hyvä puoli siinä on, että tiistain ultra on yhä lähempänä! Tahdon nähdä ja kuulla että meidän pieni on kunnossa. Haluan kuulla sen sydämensykkeen. Haluan huokaista ihan kunnolla ja syvään. 

Tämän ultran alla olen tajunnut, etten uskalla ottaa masukuvia koska pelkään kaiken samantein menevän pieleen. En myös meinaa uskaltaa kertoa enää kellekään ennen kuin tiedän pienen olevan kunnossa. Mutta tänään, tänään me kerrottiin miehen veljelle joka tuli käymään ja facetime-puhelulla hänen tyttöystävälleen tämän jälkeen. Oli kyllä tosi vaikeaa, tuntui kuin olisi pala kurkussa ja sydän betonia kun hetki läheni. Ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Miehet suhtautuu niin eri tavalla, vähän loukkasin kun aiempien surua ei oikein huomioitu eikä sitä ettei ole itsestäänselvää että ultrassa kaikki on ok. Heille on tulossa syksyllä pieni ja kaikki on mennyt hyvin, joten niinhän se menee muillakin. Mutta kun ei aina mene.

Fiilis on kyllä tosi toiveikas, menen päivä kerrallaan ja olen onnellinen jokaisesta hetkestä minkä pieni kasvaa masussani. Mutta elämää ei voi ottaa itsestäänselvyytenä, se on lahja ja sitä kuuluu arvostaa. Lapsia ei vain tehdä, raskaus ei vain automaattisesti mene loistavasti ja vauvat eivät tuosta vaan ole terveitä. Se kaikki on yhtä isoa lahjaa mistä pitäisi mielestäni olla kiitollinen. Mutta miehet, vakavatkin asiat pitää heittää leikiksi ja nauruksi, ainakin joidenkin. Itseäni se vaan loukkaa, vaikka tiedänkin ettei sen ole mitenkään tarkoitus. Juuri tämän takia itselle aroista asioista on niin vaikea puhua, koskaan ei tiedä miten keskustelu tulee menemään ja osaako toinen ottaa huomioon omat herkät kohtasi vaiko ei. Meidän pieni ei vain ole, meidän pieni on elämän ihme ja lahja ja kaikkein tärkeintä. Onneksi tyttöystävä ymmärsi huolet, niitä on hänelläkin riittänyt vaikka kaikki on mennyt hyvin ja ovat jo yli puolenvälin. Mutta aika hyvillä viikoilla tässä jo itsekin mennään, joten eiköhän tällä kertaa kaikki tule menemään oikein hyvin meilläkin :)

Nyt en voi juuri tehdä muuta kuin antaa ajan mennä ja toivoa parasta. Että saan kokea sen hetken missä näen ja kuulen pienen ja ne sanat että pienellä on kaikki hyvin ja kunnossa. Että kaikki arvot ja testit ja luvut näyttävät hyviltä, ei muutakun hyvää keskiraskautta ja nähdään raskausviikolla 20+. Ai että kun odotan sitä että saisin sellainen ihanan kummun ja voisin silitellä sitä, liehutella kesämekossa, pistää menemään raitapaidassa. Sillä jotenkin minulla on ollut ihan älytön raskauskuume, ei pelkästään vauvakuume. Ihanat raskausmahat ne mun silmään tuolla ulkona ottaa yhtä paljon kuin rattaatkin. Ja voi vitsi minkälainen tästä mun vatsasta vielä tulee!

Ihanaa viikkoa, yritän pysyä pöksyissäni siihen tiistaihin asti, vähänkö jo jännättää!

<3 Eerika & Einstein

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Kun on kerran käynyt siellä toisella puolella (kokenut keskenmenon) ei yksinkertaisesti ole enää paluuta sellaiseen huolettomaan, positiiviseen toiveikkuuteen, jota kaikkiin sellaisiin raskauksiin sisältyy, joita ei ole edeltänyt mitään ikävää. Joskus kaipaan sitä tunnetta, kun ei osannut ajatella muuta kuin sitä että alkanut raskaus myös päättyy hyvin. Ikään kuin suurin murhe olisi siinä, että saa positiivisen tuloksen raskaustestiin.

Soisin itselleni sen, että kaikki menisi tässä raskaudessa hyvin. Että ei kävisi niin kuin kävi silloin. Meille tuli keskenmeno yhtä aikaa teidän kanssanne ja siksi on tuntunut tosi merkitykselliseltä myös itselleni, että sinulla on nyt mennyt kaikki hyvin. Siitä saa erilaista toivoa tähän alkuraskauteen (rv8) kuin kenenkään yleisestä (vaikkakin hyvää tarkoittavasta) lohduttelusta ja tsemppaamisesta.

Kommentoi