Voi hyvin. Mutta entä jos en voi?

Bättre liv

Miksi sen taivaan pitää aina romahtaa mun niskaan? Mikä mulla on? Miksen voi vaan olla ja elää? Habitare, taas yksi ihana asia jonka missattiin itkemällä ja riitelemällä. Olin innoissani kaikesta uudesta, tekemässä opintotehtävää alta pois, näkemässä ystäviä, lähdössä Habitareen inspiroitumaan ja nauttimaan ihanista asioista. Ja tässä olen taas. Tuntuu kuin kaikki voima olisi imetty minusta. Tämä ei vaan ole reilua näin, vaikka kuinka yritän, tipahdan aina vaan. Vaikka yritin hallita tunteenikin, rauhoittaa mieleni, olla lähtemättä riitaan. Silti lopulta ne tulivat, kyyneleet. Ja kaikki patoutuneet tunteet vyöryivät ulos.

En enää pysty kuin olemaan väsynyt ja turta. Päässä ei leikkaa ja vieressä odottaa kirja ja opintotehtävä, mailissa pyyntö laittaa samantein tiedote menemään. Eilen minua myös pyydettiin kunnallisvaaleihin ehdokkaaksi, listan täytteeksi kai, kerryttämään ääniä puolueelle jotta paikkoja saataisiin mahdollisimman monta. Nuori aktiivinen nainen, joka on ollut monessa mukana ja valmis vaikuttamaan. Mutta vaikka vielä eilen olin varovaisesti innoissani, tänään tuntuu että kaikki vain haluavat minusta jotain. Minulla voisi olla niin moneen asiaan jotain annettavaa, no tottakai. Ja olisihan se mielenkiintoista. Mutta kenen selkänahasta hyödytän yhteistä hyvää? Välittääkö kukaan vaikka rikkoutuisin sisältä, kunhan luottamustoimet, työt ja opinnot etenevät? Kunhan vain olen hyödyksi muille.

Sunnuntai ja itketyt rypistetyt uudet lakanat

Pahinta on, että petyn itse itseeni. Teen hienoja suunnitelmia, odotan innolla tapahtumia ja paikkoja joihin haluan mennä. Lopulta olen vain ihan poikki. Makaan sängyllä ja itken. Syön jäätelöä ja itken. Katson kuinka mies vie taas molemmat koirat lenkille kun minä en pysty edes siihen. Vaikka ulkoilu tekisi minulle niin hyvää ja tuntisin saavani edes jotain aikaan. Näkisin taivaan ja pilvet, sorsat lahden poukamassa. Mutta taas tulee uusi päivä, josta pääsen läpi tavalla tai toisella. Se on joko hyvä tai ei, mutta aina se loppuu jossain vaiheessa. Ja sitten tulee uusi päivä. Ja vielä yksi. Ja niin ne menee, päivät ja viikot ja kuukaudet. Eikä mies ole tajunnut, etten ollut päässyt vielä tästä yli. Kuin tämä olisi jokin parkkisakko tai rikkoutunut lasi. Mutta sisälläni kuoli alkanut elämä, ja vaikka kuinka yritän, en pääse rimpuilemaan tästä kivusta irti. Vaikka kuinka ajattelisin tulevaa, keskittyisin töihin, sisustukseen ja uusiin suunnitelmiin. Silti olen välillä niin käsittämättömän poikki. Silti tunnen outoa tyhjyyttä rinnassani. Ei auta vaikka itseään käskisi voimaan hyvin, ei auta juoksulenkit, terveellinen ruoka, kunnon yöunet tai itsensä upottaminen tulevaan. Vaikka miten päin olisin, minä en nyt vaan voi hyvin.

(Sori Voi Hyvin -lehti, oot oikeesti oikein kiva, mielenkiintoinen ja ihana!)

 

"..I can't see the sun, I can't see the sun

Don't ever think what you do is wrong
don't fall on your knees, just hold on.
The world is on your side.

Don't ever think your belief is wrong,
don't fall on your knees, just hold on,

just hold on."


 

Share

Kommentit

Nonariina
Kahvia ja unelmia

Kuulostaa, että olet oikeasti todella loppu. Rankka kesä takana, eikä syksyn ja pimeän tulokaan sitä varmaan helpota. Olisiko jotain asioita joita voisit nyt karsia pois elämästäsi niin että pystyisit keskittymään vaan olennaiseen, eli itsesi parantamiseen ja voimautumiseen? Aina ei tarvitse suorittaa ja jaksaa, joskus kannattaa vaan olla. Toivottavasti en nyt kuulosta wnnabe-terapeutilta, mutta anna itsellesi vielä vähän aikaa.

Voimia!

Vierailija (Ei varmistettu)

Eikö toipuminen ole vähän sellaista kaksi askelta eteen, yksi taakse. Eli älä odota itseltäsi suoraa nousua parempaan, vaan muista, että nouset pikkuhiljaa, putoat ja nouset taas. Mutta pudotus ei ole ajan kuluessa enää niin suuri, joten ylösnousukin on aina vähän helpompaa. Muut eivät voi tietää koska olet toipunut. Menetyksestä jää varmasti ikuinen jälki. Ole itse itsellesi armollinen.

Eerika
Bättre liv

Nonariina: Kulisseja pidetään vielä yllä ja hyviäkin hetkiä on, mutta on päiviä jolloin olen aivan aivan loppu. Jossain kuulen kuitenkin pienen äänen joka sanoo, että huomenna on uusi päivä. Ja aina tulee se hetki, jolloin huomaan voivani taas hetken hyvin. Voisinpa vaihtaa pakolliset tekemiset omiin kivoihin juttuihin, mutta juuri nyt ainoa mahdollisuus on karsia kaikesta kivasta. Yritän kuitenkin nauttia lenkeistäni koiran kanssa ja ottaa samalla muutaman juoksuaskelen. Tänään onnistuin juuri siinä ja kaupan päälle juttelin ystävän kanssa pitkän puhelun.

Vierailija: Tuo "kaksi askelta eteen, yksi taakse" tuntuu osuvan tähän meininkiin, joskus jopa yksi eteen ja kaksi taakse.. Illan mittaan olo on taas parantunut, olen saanut hommia tehtyä vaikka ihan kaikkeen en kyllä pystynyt. Niinpä vieläkin jäin virtahepo hartioille opiskelutehtävän osalta. On vaikeaa odottaa itseään ja joutua taistelemaan jaksamisensa kanssa, kärsivällisyys ei valitettavasti ole vahvuuksiani. Josko vielä osaisin olla oma itseni?

Kommentoi