Where am I now? Where did I come from?

Bättre liv

Lilyn blogeissa on viime aikoina pohdittu ikää, sitä milloin tuntee olonsa aikuiseksi ja miltä ikäkriisit tuntuvat. Täytän tässä kuussa 32 ja vaikka muuten elämä on antanut minulle paljon, en voi olla ajattelematta etten vielä tämän ikäisenä ole saanut lasta. Joskus ajattelin saavani ensimmäisen lapseni 28-vuotiaana, tosin silloin en vielä edes tiennyt "mikä minusta tulee isona". En ole vieläkään ihan varma, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Elämä on tuonut eteeni niin paljon, enkä voi sanoa viettäneeni hiljaisia vuosia! Tähän ikään on saatu tutkinto kasaan, tehty useampi vuosi alan töitä, tehty lisäopintoja, ostettu jo toinen oma asunto, tehty isompiakin remontteja, asuttu viidessä eri kaupungissa, asuttu yli kymmenessä kodissa, pidetty huolta kahdesta koirasta, menty naimisiin, opittu matkustelemaan, tekemään ihan tajuttoman hyvää ruokaa ja maksettu jo puolet opintolainasta. Näinhän asioita yleensä mitataan.

Mielestäni olin aikuinen kovin varhain, vaikka toki irrotellakin olen saanut. Pidin lapsesta saakka huolen itsestäni ja siskoista, enkä itsenäisenä enää edes kaivannut aikuisia puuttumaan asioihini. En muista äitini käyneen vanhempainilloissani 2-luokan jälkeen ja ajatus läksyissä auttamisesta pistää naurattamaan. Harrastuksissa kävin bussilla ihan itse, silloinkin kun bussit kulkivat iltaisin vain 2 km päähän kotoa. 16-vuotiaana muutin omilleni osaamatta kuitenkaan tehdä muuta kuin keittää perunat ja imuroida lattiat, kotona kun piti pysyä poissa jaloista eikä arjen taitoja paljoa opeteltu. Sitä kuitenkin oppii ja lukiossa sai onneksi vielä ilmaista ruokaa päivisin. 19-vuotiaana olin jo kihloissa ja hankin ensimmäisen koirani, taisin elää jo ikääni vanhempaa elämää Prismassa käynteineen, ruoan laittoineen ja koiran lenkityksineen. Juhliakin silti riitti! Baarissakin kävin 17-kesäisestä. Lukiokin meni lopulta hyvillä arvosanoilla läpi ihan omin voimin, muutamilla lahjarahoilla sain järjestettyä itse lakkiaiseni tarjoilut ja vaatteet. Halusin järjestää juhlat omassa kodissani, sillä olinhan lukionkin käynyt täysin omin avuin ja omillani asuen. Äiti tuli kyllä käymään juhlissani, muttei osallistunut millään tavalla edes kakun koristeluun.

Omaa opinahjoa ehdin etsiä hetken, mutten kadu hetkeäkään siinä välissä tehtyjä toisen alan opintoja. Kaiken sen etsimisen keskellä ehti mieskin vaihtua kun vastaan astui ihminen, joka sykähdyttää nyt vielä 11-vuoden jälkeenkin. Hän antoi vihdoin luottamusta omaan itseeni ja uskallusta hakea opiskelemaan alaa, vaikka luulin etten ikinä pääsisi sisälle saati pärjäisi. Meinasinpa vielä jättää ennakkotehtävät palauttamatta sillä uskoin ettei niillä ikinä pääsisi sisään! Onneksi apu oli kuitenkin lähellä ja viimeisenä iltapäivänä minut kiikutettiin ennakkotehtävien kera koululle viemään hakemustani. Ja miten väärässä olin ollutkaan! Tämä oli juuri sitä mitä vihdoin osasin helposti ja innoissani. Tällä kertaa opinnot sujuivat ohjeaikoja nopeammin, eivät hitaammin! Ja samalla elämä eteni samaan aikaan joka suunnalla.

Ja kuinka moniin ihmisiin pääsinkään tutustumaan, työkavereihin, kurssikavereihin, naapureihin, koiraihmisiin! Osan nimiä en edes enää muista, vaikka he olivat niin tärkeitä silloin aikanaan. Mielenkiintoisia keskusteluja kahvipöydässä, naurunrämäkkää keskellä katua. Törttöilyä kaupungin yössä, jatkoja opiskelijakämpillä, kavereita taksikuskeina. Ihmisiä vuosien varrelta joita tulee muistellessa ikävä. Uusia ihmisiä, upeita kohtaamisia olenkin päättänyt kerätä elämääni yhä lisää. Vaikkei enää ollakaan kotikaupungin sykkeessä, missä aina löytyi tuttu ravintolasta kuin ravintolasta. Eikä itseasiassa enää edes käydä ravintoloissa vaan istutaan mieluummin iltaa ystävien kanssa viinilasi kourassa ja tapaksia toisessa. Silti tänäkin keväänä nähdään ystäviä, jotka vuosien varrelta ovat tarrautuneet mukaan. Niitä joihin tutustuttiin kun uskallettiin avata suunsa ja pyytää vaikka koirien kanssa lenkille. 

 

Kymmenen vuotta sitten harrastin lähinnä agilityä, koiran kanssa lenkkeilyä, opiskelijayhdistyshommia ja kavereiden kanssa olemista. Nyt löydän itseni joogamatolta, opiskelemasta, tekemästä ruokaa, lukemasta hyvinvoinnista, ulkoilemasta koirien kanssa ja haaveilemassa seuraavasta matkasta. Liikkumisen ilon ylipäänsä löysin kahdenkympin tuolla puolen SATSin jumpilta ja salilta. Enpä olisi uskonut, että se liikuntatunneilta lintsaava taipuu nykyään asanaan jos toiseenkin ja hikoilee ihan omasta tahdostaan! Aivan kuin minut olisi luotu joogaamaan, vaikka mukavuudenhaluinen mieleni usein pitääkin minut kaukana matolta. 

Vaikka mieleni vielä etsii ja on välillä maassakin, olen kuitenkin tiedostavampi ja tasapainoisesti kuin kymmenen vuotta sitten. Olen tehnyt muutaman vuoden matkaa terapiassa ja useamman itseni ja rakkaiden kanssa. Tunnistan ajatukseni ja tunteeni, joskus myöhään mutta mieluummin silloin kuin ei milloinkaan. Etsiessäni tietä tasapainoon ja hyvään oloon olen kokeillut monenlaista ja löytänyt tapoja voida kokonaisvaltaisesti paremmin. Tietä on kuitenkin vielä pitkästi kuljettavana. Saamani pohja on hatara ja sitä on vaikea jälkikäteen tilkitä. Olen kuitenkin saanut vahvan intuition, uskomattoman paljon vahvuutta ja voimaa, sinnikkyyttä ja toivoa paremmasta. Niiden avulla jaksan etsiä sisäistä rauhaa, tasapainoa innon ja voimattomuuden välille, varmempaa rakkautta itseäni kohtaan sekä armollisuutta itselle ja muille. Ja oikeasti olen äärettömän ylpeä itsestäni ja siitä kaikesta mitä olen elämässäni saavuttanut ulkoisesti ja eritoten sisäisesti. Ilman vahvuuttani, sinnikkyyttäni ja toivoani olisin voinut tipahtaa niin monta kertaa. Mutta minä nousen aina ylös ja näen edessäni valon. Ja usein vierelläni on joku jonka kädestä voi pitää kiinni.

Allani on hatara pohja, sisälläni se lapsekkaan innostuva ja herkkä ihminen joka olen aina ollut ja ympärilläni pehmeät kädet, jotka yrittävät antaa rauhaa, rakkautta ja armoa. Omat käteni jotka pitävät hellästi kiinni eivätkä halua päästää irti.

Olenko se aikuinen minä, joka pitää sisäisestä lapsestani kiinni ja rakastaa?

<3 Eerika ja lasi viiniä

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana, aito kirjoitus &lt;3

Eerika
Bättre liv

Kiitos <3

Kommentoi