Yhtä isoa haastenippua kerimässä

Bättre liv

Tiedättekös kun asiat vaan kasaantuvat ja tulee se tunne, että miten tästä suosta enää noustaan? Ja samalla sitä menee katsomaan telkkarista kuinka toiset kärsivät ikänsä endometrioosista, selviävät syövästä ja tekevät täyden elämäntapamuutoksen maattuaan sairaana ja ylipainoisina ensiksi pari vuotta. Että jestas, mistä sitä tässä taas valittaakaan. Miksen minä pysty edes tähän? Mutta ei vaan ole niin kovin helppoa pysyä positiivisena ja jaksaa kun niin.. ei vaan enää meinaa jaksaa. 

Olen yrittänyt kirjoittaa auki kaikkea mitä tässä onkaan tapahtunut, mutta en vaan saa näillä aivoilla mitään järkevää tekstiä aikaiseksi. Joka tapauksessa puolet porukasta on käynyt lääkärissä, tytön kanssa ollaan kärsitty taas vatsataudista ja kuumeesta, miehen polvi pitänee taas leikata ja vanhuskoiran kanssa lampata eläinlääkärillä. Olen täyttänyt 34-vuotta ja saanut sille päivälle osumaan useamman epäonnen ja surun. Olen yrittänyt lähteä viettämään hemmottelu- ja lepoiltaa ja yötä, mutta päätynyt viettämään vatsatautisen yön yksin hotellihuoneessa. Juuri kun yritin taltuttaa kodin kaaoksen, lenkittää vihdoin koirat hyvin ja saada arkeen jonkun rotin, meni kaikki aivan nurinkurin. 

Huomaan tämän tästä olevani kiukkuinen ja kateellinen. Kaikki johtuu pohjimmiltaan siitä, että meillä ei ole ihmisiä keihin tukeutua. Ei lähellä, eikä kaukana. Lapsen saaminen on todellakin tuonut ilmi sen läheisen perheen ja ystäväpiirin puutteen mikä meillä on. Huomaankin olevani kateellinen juuri osallistuvista isovanhemmista, niistä jotka tulevat auttamaan kodin ja lapsen kanssa, takaavat lainan, ottavat luokseen kylään ja pitävät huolta, soittavat ja kuuntelevat ilot ja murheet, ovat tavalla tai toisella lähellä ja tukena. Sisaruksista ja läheisistä ystävistä, rennoista ja välittömistä suhteista, illanvietoista perheiden ja aikuisten kesken, tyttöystävistä jotka vievät mukanaan hemmottelureissuun, kavereista jotka järjestävät babyshowerit, bestiksestä joka lähtee kanssasi lenkille tai ostoksille, niistä kaikista jotka soittavat sinulle ja haluavat nähdä. Ehkä suurimpana kaikista lymyilee oma äitisuhde ja se pohja minkä olen kotoani saanut tai ollut saamatta. Tämän kaiken puute asuu todella isona suruna sisälläni. 

Kaiken väsymyksen ja sairastelun keskellä tämä kaikki on ottanut aivan liian isot mittasuhteet. Tunnen, että me ollaan elämämme kanssa todella yksin. Hyvänpäiväntuttuja riittää, mutta mitä tehdä pahana päivänä? 

Pahinta on, että mielestäni minun pitäisi jaksaa tämä kaikki paljon paremmin. Meillä on kuitenkin kaikki ihan hyvin, kukaan ei ole kuolemanvaarassa ja kattokin on päänpäällä. Pitäisi pysyä positiivisena, sillä kuka nyt valittajaa jaksaisi kuunnella, eihän siitä ole mitään hyötyäkään eikä mikään mene eteenpäin jos ei nyt vaan jaksa katsoa eteenpäin katse täynnä toivoa. Juuri nyt mieleni vaan kehittelee kauhukuvia, enkä pysty sille sanomaan muuta kuin että kamoon, sun pitäis tietää paremmin! Mutta kun tietäminen ei vaan riitä. Pitäisi myös osata ja jaksaa. 

Olen tämän sairastelun vuoksi joutunut perumaan juuri niitä menoja, mitkä olisivat antaneet minulle iloa ja virtaa. Kaipaamaani lepoa tarjonnut hotelliyö meni aivan pipariksi. Iloitsemani kevätkelit jäävät nauttimatta (vaikka vähän koleiksi muuttuivatkin) ja lapsenkin päivät täyttävät piirretyt, tutut seinät ja tutti. Polvirikkoinen mies yrittää käydä kaupassa, lenkittää koirat ja tehdä ruoan niinä muutamina illan tunteina mitä meillä on. Voin sanoa, että kaikki olisivat ansainneet nyt sen energisen ja iloisen tehopakkauksen, mikä osaan myös olla! Sen joka keksii ratkaisut pulmiin ja keskittyy olennaiseen.

Tässä aivottomuuden tilassa pelkään vaan, etten löydä sitä enää. Kun liikuntaa ei ole saanut kunnolla aloitettua näiden pöpöjen välillä, nettijoogakin sai olon vaan huonommaksi, eikä vitamiinit, hyvä ruoka ja ulkoilu ole auttaneet pitämään pöpöjä loitolla, en tiedä mitä enää tehdä. Peruutan vaan innostavia menoja yksi toisensa jälkeen ja istun sohvalla toivoen, että tyttö nukkuisi tänään normaalipituiset unet eikä heräisi kesken kaiken painajaisiin tai mihin lie. Ja että voisin jo tänäiltana syödä normaalisti ja auttaa koirien ulkoilutuksessa. Tuntuu kuin olisin jo kadottanut itseni jonnekin tämän kaiken alle. Aivan kuin joku yrittäisi kaataa kaikki yritykseni olla onnellinen ja hyvinvoiva. Kun yritän tehdä asioita mitkä tekevät minut onnelliseksi ja tehdä kropalleni hyviä asioita meneekin kaikki aivan pieleen. 

En edes tiedä miksi tästä täällä avaudun. Ehkä halusin vain avata suuni ja lakata käpertymästä itseeni. Elämä voi välillä olla yhtä isoa haastenippua, vaikka kuinka olisi ihana koti, maailman rakkain lapsi, vielä kasassa pysynyt parisuhde, vakityöt ja jonkinmoinen terveys. Juuri silloin ei pysty kirjoittamaan mistään muusta. Enkä tiedä onko tarviskaan, sillä ehkä meitä hauraita on täällä jokunen muukin? Lastenhuoneen sisustuspostaukset saavat nyt odottaa.

Paljon terveyttä ja virtaa teille toivoen,

Eerika ja Epeliina (Äiti hups, 34 v ja oho, tyttö eilen 1v 3kk!)

Share

Kommentit

Katie
Aika kypsä äidiksi

Sympatiasydäntä painoin. <3

Meillähän on aika lailla sama tilanne siinä mielessä, että tukiverkostoa ei lähellä ole. Palkattu lapsenvahti ollaan hommattu muutaman kerran. Mutta nyt, ah autuutta, ollaan juuri puhuttu parin suomalaisen ystävän kanssa, että alettaisiin vuorotellen vahtia toistemme lapsia, jotta päästäisiin välillä siipankin kanssa treffeille! Oisko teillä ketään kaveriperheitä lähistöllä, joiden kanssa voisi tehdä samanlaisen sopimuksen? Eihän sen tarvi sydänystävä olla, joku muskarin tuttu äiti, jolla on sama tukiverkko-ongelma, riittäisi.

Eerika
Bättre liv

Kiitos sympatioista <3

Alkuvuodesta ehdotin mammaporukan fb-ryhmässä, että me jotka vielä jäädään lastemme kanssa kotiin voitaisiin vahtia toistemme lapsia vuoroin päivisin sen aikaa että äiti pääsee asioille tms. Ajatus sai kannatusta, mutta käytännössä se ei ole edennyt mihinkään. Pitänee kysellä olisiko joku nyt ihan oikeasti kiinnostunut toteuttamaan tätä, ja miksei just illalla / viikonloppunakin niin että pääsisi miehen kanssa treffeille. Mammatuttuja on, muttei mitään sen läheisempää. Ehkä siitäkin huolimatta pitää yrittää?  Hyvä vinkki!

nyymi (Ei varmistettu)

Tuttuja juttuja. Ehkä useampikin meistä tuntee olevansa yksinäisempi kuin näyttää. Näissä mutsipiireissä näkee paljon uusia ihmisiä ja "kaikilla muilla" tuntuu olevan niin paljon "elämää", ettei kehtaa ehdottaakaan mitään perhetapaamista. Tiivis tyttöystäväpiiri toisi kaivattua omaa hauskaa aikaa, mutta miten sellaista onkin niin vaikea aikuisiällä löytää tai muodostaa :(.

Eerika
Bättre liv

Näinpä, miten sitä aina luuleekin, että "ne kaikki muut" kuuluu porukkaan, saa tukea ja käy tyttökavereiden kanssa viihteellä? Ja päivisin sitä saakin ehkä seuraa kun kysyy, mutta illat tuntuu olevan sellaista perheiden pyhää aluetta, ettei niihin juuri treffejä sovita. Työt ja päiväkodit aloittaneiden kanssa onkin aika vaikeaa saada treffejä enää onnistumaan, vaikka ollaankin lähipuistoon pyydetty iltasella tässä lähistöllä asuvia. Taitaa se elo olla aika hektistä sitten?

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Jaksamista raskaan arjen keskelle! <3

Isovanhempien ja muun tukiverkoston merkitys on kyllä tosi suuri. Itse kasvoin ilman isovanhempia, eikä mun vanhemmilla oikein ollutkaan mitään tukiverkostoa, kun yhtäkkiä äidin vanhemmat temmattiin pois, molemmat lyhyen ajan sisällä äidin ollessa vasta kolmekymppinen, ja isän vanhemmilla taas ei koskaan ollut mitään kiinnostusta osallistua lastenlastensa elämään. Me saadaan mieheni kanssa olla tosi kiitollisia siitä, että sekä mummila että mammala ovat alle tunnin ajomatkan päässä ja että saadaan mun vanhemmilta ja mieheni äidiltä paljon apua ja tukea. Lisäksi mun sisko, joka perheineen on mulle tosi läheinen, asuu puolen tunnin matkan päässä. Ollaan siis tosi onnekkaita ja ymmärrän hyvin, että tukiverkoston puute ahdistaa. Toivottavasti haastava arki helpottaa pian!

Eerika
Bättre liv

Kiitos! Tämä pirun pöpö vaan pitää hyppysissään, vie voimat ja ruokahalun, joten arki tosiaan tuntuu vielä aika raskaalle. Kumpa sitä saisi pian tallata taas täysissä voimissa! Siitä alkaa onneksi olemaan jo toivoa :)

Meillä ei myöskään ollut lapsuudessa isovanhempia tai muita läheisiä tukiverkkona, eikä meillä käynyt koskaan mitään lastenhoitajiakaan. Isommat sisarukset toki joskus katsoivat pienempien perään. Meillä on nyt vähän sama tilanne, eli kaipa tämä tapa sitten suvussa siirtyy. Tukea ei siis ole edes siinä määrin mitä sitä eri paikkakunnilla asuvien välillä voisi olla. Kovasti olen toivonut, että saisin rakennettua oman tukiverkostoni lähialueen perheiden kesken, mutta se vie aikaa ja vaatii vähän enemmän kanttia kuin mitä itselläni on näköjään ollut. Ehkä pitää tosiaan nähdä se vaiva, että etsitään sopiva lastenhoitaja meille avuksi.

Kiitos tsempeistä, toivotaan terveyttä, energiaa ja hyviä kelejä! 

 

 

Karuselli

Ihan kuin minun päästäni joskus vuosia sitten, kun esikoinen oli pieni ja keskimmäinen vasta vauva. Tiedän tismalleen tuon olon, jota kuvailet. Halaus. <3

Eerika
Bättre liv

Kiitos <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Mitä jos kokeilisitte vaikka MLL:n lastenvahtia? Heillä kaikki ovat kokeneita ja koulutettuja, ja kivasta vakkarihoitajasta olisi varmasti apua aina silloin tällöin, hintakaan ei ole kovin kova!

Kommentoi