Ladataan...
Bättre liv

Tiedättekö sen tunteen kun tulee matkalta ja tuntee arkensa täysin merkityksettömäksi? Mitä ihmettä minäkin teen suurimman osan elämästäni ja mitä päin kuljen? En voi uskoa, että Joulukin alkaa olemaan jo ovella tai ainakin kuvastoissa. Arki tuntuu juoksevan ilman minuakin. Syksyn tuulet ja lehdistään riisuutuvat puut saavat tuntemaan epätoivoa. 

Elämässä haluaisi tehdä mielekkäitä asioita, löytää oman juttunsa, tuntea kuuluvansa johonkin, antaa ja saada rakkautta. Mutta miten tässä pärjäämisen ja menestymispaineiden keskellä pystyisi edes etsimään sitä kuka on? Tuntuu kuin elämässä saisi koko ajan vain yrittää niin kovasti. Yrittää töissä, yrittää hoitaa kotihommat, yrittää löytää talvisaappaat, yrittää ehtiä jumppaan, yrittää opiskella töiden ohessa, yrittää hoitaa koirat, yrittää yrittää yrittää. Mutta pitääkö aina pärjätä, menestyä ja pystyä? Voiko olla onnellinen vaikka ikkunoissa on liian lyhyet verhot vielä neljä kuukautta muuton jälkeen?

Kysyttäessä mikä on elämän tarkoitus, olen vastannut että rakkaus vaikka se niin kovin naivilta kuulostaakin. Olen haaveillut kodista missä asuu rakastava perhe, missä ei piikitellä ja nahistella alituiseen vaan jokaisen on turvallinen ja rakastettu olo. On vaan vaikeaa tietää miten sellainen koti rakennetaan, oli meitä sitten kaksi tai enemmän. Näen ympärilläni kiireisiä ja stressaantuneita vanhempia, jotka eivät ehdi kuin juosta työpaikan ja kodin väliä. Ostetaan vaatteita ja koruja, sisustetaan ja shoppaillaan, matkaillaan ja rakennetaan talo. Mutta ollaanko onnellisia? 

Hetki sitten työ tuntui vielä tärkeältä, työn kautta yritin löytää jotain mielekkyyttä ja onnistumisen kokemuksia. Jotenkin taas kaikki mitä teen tuntuu väärältä. Haluaisin istua läppäri sylissä, pohtia ja kirjoittaa. Kehitellä uusia ideoita, tapoja tehdä asioita paremmin, tehdä yhteiskunnasta parempi, maailmastakin. Haluaisin kävellä aurinkoisella pellolla koirien kanssa. Haluaisin leikkiä turistia, tutkailla putiikkeja, nautiskella meren tuoksusta ja kokeilla uusia makuja. Uusi koti ei tunnu kodilta ja tekee mieli muuttaa, mutta mistä tiedän tuntuuko se koskaan? Entä jos vaan olen sisimmässäni juureton? 

Lueskelen mistä ihmiset tulevat onnelliseksi, onnellisesta yhteiskunnasta ja onnellisuuden psykologiasta. Usein tullaan onnelliseksi ystävistä, rakkaistaan, ihanista hetkistä. Tunnen kuinka minun on ikävä ystäviä, sitä että ystävät aidosti näkyvät arjessani. En oikein ymmärrä onnellisuutta. Näen onnellisia ihmisiä enkä vaan tajua miten ne sen tekee. Ehkä se on vähän niin, että mitä enemmän vaihtoehtoja meillä on, sitä onnettomampia olemme. Ehkä se, että joudun jatkuvasti punnitsemaan vaihtoehtoja, näkemään sen että "aina voi vaihtaa alaa" ja "aina voi muuttaa toiseen kaupunkiin tai maahan", "aina voi päästä uusiin töihin" tai "aina voi vaihtaa sohvaa/miestä" saa minut olemaan tyytymätön nykyisiin valintoihini. 

http://www.ted.com/talks/lang/eng/dan_gilbert_asks_why_are_we_happy.html Dan Gilberts puhuu "onnellisuuden immunisysteemistä" mikä pyrkii tasoittamaan onnellisuuttamme. Voikin olla että onnellisuutemme taso ei pidemmällä aikavälillä muutu, saimme sitten ylennyksen tai joutuisimme pyörätuoliin, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kaiken menettänyt voi kokea suurempaa onnea kuin tavoitteensa saavuttanut. Gilberts pyrkii todistamaan, että jos meillä on mahdollisuus tehdä valintojamme uudelleen, emme olekaan niin tyytyväisiä tekemiimme valintoihin kuin jos ne olisivat kiveen kirjoitettuja. Ehkä meissä on kaikissa sisällä systeemi, joka saa meidät olemaan onnellisia elämän pienistä asioista. Osa meistä ei vaan osaa käyttää sitä. Tai ehkä meidän pitää menettää jotain löytääksemme onnen?

Minun pitäisi löytää onnellisuus sisältäni, siihen pitäisi jotenkin oppia. Siellä se on, jossain asenteen ja oivaltamisen välimaastossa. Ehkä jopa luovuttamisen. Mutta kuinka helposti sainkaan onnellisuuden metsästämisestä suorittamista, kun vain lisäsin sen yhteyteen PITÄÄ-sanan?

Kuvat www.stockvault.net

Share
Ladataan...