Ladataan...
Bättre liv

Ihan uskomaton viikonloppu takana. Ajelin kotiin päin auringon paistaessa ja tunsin olevan läsnä hetkessä, onnellinen ja rauhallinen. Sisälläni oli hiljaista. Kirjoitin tätä blogimerkintää päässäni, mutta olen unohtanut sen jo moneen kertaan kotiin palattuani. Toisia on helppo neuvoa ja kohtuu helppoa on myös lausua itsellensä itsestäänselvyyksiä. Kuten rakasta ensin itseäsi ja vasta sitten muita tai pääse irti surusta, älä ole vihainen tai katkera, hyväksy asiat sellaisina kuin ne ovat, älä keskitä voimiasi niihin asioihin joita et voi muuttaa. Edes se, että tämän todella oivaltaa itse, ei ratkaise itse ongelmaa. Ongelman ydin saattaa piillä kauempana kuin luuletkaan. Tunne on vain yksi osa sitä. Tunne voi kertoa jostain paljon syvemmästä, sillä on jokin merkitys. Oivallus voi kuitenkin olla alku sille työlle, mitä tavoitteeseen pääsemiseen tarvitaan. Mutta tarvitset myös polun ja merkit polun varrelle.

Kotimatkalla jätin navigaattorin päälle, vaikka reitti oli jo tuttu. Ajoin kotipihaan asti katsoen kartan nuolia, käänny oikealle se sanoi, ja sitten heti vasemmalle. Ilman näitä valmiita ohjeita ei välttämättä löydä perille, vaikka tietäisi mihin haluaa. Sillä eivät käsivoimatkaan kasva vain siitä, että kuulee toisen neuvovan, että juuri käsivoimia tarvitset. Eivät liioin siitä, että oivallat itse haluavasi ja tarvitsevasi sitä. Vaan siitä, että tiedät mistä huonot käsivoimasi johtuvat ja miksi ne eivät parane tällä tekemisellä. Lyöt lukkoon tavoitteen, välietapit ja teot. Suunnittelet treeniohjelman ja pysyt siinä. Otat huomioon kaikki esteet ja hidasteet, ratkaiset ongelmat yksi kerrallaan. Ja katso, olet tavoitteessasi ihan itse.

Viikonlopun oivalluksena oli löytää sisimmästään avaimet ratkaisuun. Sisimmässäni tiesin, mistä tämä kaikki todella on kiinni. Ja löysin sieltä tutun vihollisen, jonka luulin jo käsitelleeni moneen kertaan. Siellä se kuitenkin nosti taas päätään ja sai kyynelet vuotamaan. Hanat auki, sydän auki, elämä auki. Olen täällä valmiina tekemään sydän verellä töitä oman itseni vuoksi. Sillä minussa on avain siihen kaikkeen mitä sieluni kaipaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Kasasin aamulla vielä viimeisiä kamoja, otin miehen tiukkaan haliin, pussasin koiria kuonolle ja suljin oven perässäni. Tiedossa on viikonlopun verran omaa aikaa, uusia tuttavuuksia, rentoutumista ja uuden oivaltamista retriitillä. Olo on väsynyt ja tekisi mieli kaivautua töiden jälkeen sohvanpohjalle, mutta tämä on juuri sitä mitä kehoni ja mieleni on kaivannut. Kesästä asti olen odottanut tätä viikonloppua ja vihdoin se on täällä. Löydänkö suuntani, uusia ystäviä vai rentoutuneen olon? Ken tietää, mutta ainakin menen etsimään!

Ikävä ei ole ikävä asia lainkaan. Silloin tuntee sydämessään asti kaipuun ja tietää rakastavansa niin lujaa kuin voi. Ihanaa viikonloppua, minä menen ja nollaan hajamielisen pääni maaseudun rauhassa!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Olen niin keskittynyt töihin, yhdistystouhuihin ja jatko-opintoihin, etten ole juuri ehtinyt antaa itseni ajatella. Tai ehkä olen keskittynyt niihin jotten ajattelisi. Kuitenkin aina välillä se käy mielessä, lapsi, raskaus. Kiukku itselle siitä etten ole jo uudelleen raskaana. Siitä, että edellinen kierto meni vailla seksiä. Siitä etten pysty edes pitämään parisuhdettani intohimoisena ja riitavapaana. Mutta tosiasia on, että tämä kaikki ei voi olla vaikuttamatta suhteeseen. Väsymys, suru, pettymys, epätietoisuus siitä mitä nyt, kiire, vaatimukset, ahdistus. Nyt iloitsen tärppipäivän aikoihin tapahtunutta puuhastelua ja toisaalta pelkään mitä mies ajattelee tästä kalenterin tuijottelusta. Ja siitä saanko toisen kerran mahdollisten päivien aikana. Vaikken kalenteri kädessä häntä sänkyyn vienyt, sanoin jokunen päivä aikaisemmin ettei raskauden mahdollisuus ainakaan parane jos ollaan ihan ilman, että nainen olisi hieman onnellisempi jos edes kerran kuussa saisi. Meillä siis tämä ei ole vain minusta kiinni, molemmilla on kausia jolloin koko asian olemassaolo hukkuu arjen jalkoihin. Joskus muistellaan oikein olan takaa, mutta hetken päästä saatetaan taas olla viikkoja ihan ilman. Kymmenen vuoden tottumuksesta kai, mutta usein tuntuu ettei siihen itse aktiin asti ole tarvetta mennä kun yöunet on vaakakupissa. 

Tänään matkasin pienessä nälkähorkassa bussilla kotiin. Olin istunut koulutuksessa koko päivän ja käynyt vielä keskustan tungoksessa asioilla. Ängin itseni kassien kera penkkiin ja aloin näpräämään puhelinta. Saman ikäinen serkku viestittelee facebookissa saavansa alkuvuonna perheenlisäystä, jää joulukuussa äippärille. Tuntui kuin olisin lakannut hetkeksi hengittämästä. Laitoin äkkiä kuulokkeet korvilleni ja musiikin soimaan. Katsoin punaisena roihuavaan taivasta ja mietin, ettei kukaan vieressäni voi tietää mitä sisälläni nyt tunnen. Tiesin tarvitsevani hetken, ennen kuin pystyisin vastaamaan. Kumpa voisin kertoa, että meillä olisi ollut laskettu aika ihan siinä lähellä, oltaisiin voitu vertailla vaunuja ja ostella vauvanvaatteita yhdessä kun samoilla seuduilla asutaan. Pienet olisivat voineet leikkiä yhdessä kuin mekin lapsuudessa. Muistan vielä meistä kuvan, jossa makasimme vierekkäin sängyllä potkupuvuissamme. Sinä niin solakkana, minä pyöreäposkisena ja hymyilevänä. Oli kuulemma ruokahalua riittänyt. Vain kahden viikon ikäerolla. Lapsillamme olisi voinut olla kuukauden ikäero. Mutten voi, voin vain onnitella kuin ketä tahansa muuta ja auttaa töihin liittyvissä kysymyksissä joista viestissä mainitsit. Ehkä sitten jos, sitten jos.

Katselen ystävien raskausmasukuvia, ristiäistarjoiluja, nauravien vauvojen kasvoja, nukkuvia pienokaisia. Ja minun valtaa niin suuri kaipaus etten tiedä mihin sen sulkisin. En ole kateellinen, en katkera, en kilpaile, en mitään. Haluaisin vain pitää pientä lastani sylissä, nuuhkia päälakea, suudella otsaa. En vaan tiedä miten päin siihen asti olen.

"No onko siinä muka joku ongelma? No ei siinä sitten ole mitään ongelmaa. Ei lasten saaminen mikään kilpailu ole!", mieheni huutaa kun vasten parempaa järkeä kerron hänelle varovasti raskaudesta. Vakavana ja hiljaa. Sanon, ettet ymmärrä, et vaan käsitä miltä tämä minusta tuntuu. Ei olisi pitänyt sanoa mitään. Purskahdan itkuun, yksin. Hän sulkee takanaan oven ja jatkaa arkeaan.

Share
Ladataan...

Pages