Ladataan...
Bättre liv

Huomenna on jälkitarkastus, ihanaa tietää missä mennään ja saada varmistus, että kaikki on hyvin. Olo on fyysisesti jo hyvä, kipuja ei ole enää ollut ja vuodotkin ovat juuri loppuneet. Voisin vaikka mennä saunaan ja uimaan! Koko tätä shokkia, surua ja pettymystä on vaikeaa kuvailla. Se ei ole vain ajatuksia. Se on se outo olo, kuin olisit yhtäkkiä tipahtanut. Välillä et ajattele mitään, tai mietit kuinka syksyllä kokeillaan uudelleen. Välillä et kuitenkaan pysty edes katsomaan elämää eteenpäin vaan yrität päästä yli tästä päivästä ja toivot huomisesta helpompaa. Menetys ei tunnu enää niinkuin aluksi. Silloin mieli jatkoi vielä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja oli joka kerta vaikeaa ymmärtää ettei pientä enää ollut. Muistit vielä, miltä tuntui kantaa pientä sisälläsi, tunsit eron, kokeilit vatsaa kädelläsi. Nyt alan pelätä, jaksaisinko seuraavaa raskautta, entä jos suru, pelko, huoli ja hormonit sekoittavat mieleni? Toisaalta alan toivoa kesävauvaa, toisaalta mietin, pitäisikö minun vain odottaa vielä. Eihän tässä tietenkään ole mitään järkeä. Ja eihän suurinta osaa ajatuksistani pitäisi ajatella. Mutta ei omia ajatuksia ja tunteita pidä mielestäni heti itseltään kieltääkään. Niitä voi tarkastella ja miettiä, mistä ne kertovat. 

Useat ajatukseni kertovat pelostani jäädä muiden armoille. Pitäisikö joku minusta huolta? Pitääkö mieheni minusta huolta? Entä terveydenhoidon henkilökunta? Olen hyvin itsenäinen ihminen, sellainen joka kyllä pärjää ihan itse. Pyydän apua kun sitä tarvitsen, mutten jätä itseäni muiden armoille. Kaikki juontaa lapsuudestani, jolloin lähellä ei ollut luotettavia aikuisia ja parhaiten pärjäsi pitämällä huolen itsestään ja muista pienestä pitäen. Opin tapani pärjätä kotona ja koulussa, missä minua jonkin verran kiusattiin ja jätettiin pois porukasta. Pitkään pelkäsin yrittää tosissaan, koska pelkäsin niin paljon epäonnistumista. Lopulta huomasin, että pystyn tähän ja päätin vain voittaa pelkoni joka kerta. Epäonnistumisen pelko ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään, se vain näyttää vähän pienemmältä, koska olen tottunut voittamaan sen. Jossain vaiheessa tunsin jopa uupuvani, sillä halusin tehdä täysillä opintoni, luottamustoimen, työni, koiran kanssa harrastamisen sekä omat harrastukseni. Vain erittäin hyvä oli riittävän hyvä, en pystynyt tekemään mitään aloittamaani vasemmalla kädellä. 

Opintojen jälkeen muutettuamme sain hieman hengähdettyä, yritin keskittyä olennaiseen ja miettiä pidempään ennen kuin aloitan innoissani kaiken maailman projekteja. Hiljalleen olen alkanut tekemään taas vähän enemmän kuin tarvitsisi, aina on jotain yhdistyshommaa ja työn ohessa opiskelua menossa. Aina takaraivossa kolkuttaa, että pitäisi tehdä hommia. Nytkin teen opintoja, joiden rästityöt kolkuttavat. Keväällä pitäisi saada paperit ulos ja tehtävää vielä riittää. Luottamustoimen aion tosin jättää vuodenvaihteessa, tuli masuasukkia tai ei. Ehkä aikaa ja energiaa jäisi enemmän niin liikunnalle kuin suhteellekin. Nyt olen opetellut vain olemaan, olemaan hieman rikki ja vaatimaan itseltäni vähemmän. Sitä kai pitäisi raskauden aikanakin oppia ihan äitiyttä varten. Ymmärtämään, että kyllä tämä tästä vähemmälläkin menee. Aina ei tarvitse yrittää ihan niin paljoa. 

Kävin ihanalla pyöräilyretkellä pitkin merenrantoja, heti sen jälkeen kun olin ottanut nokoset tuhisevan koiran vieressä ja tehnyt miehen kanssa yhdessä ruokaa. Näin raskaana olevaa ystävääni ja syötiin jäätelöt. Istuttiin kunnes tuli kylmä ja saatoin hänet kotiin. Niin ihana ranta, niin ihania unelmia. Uusi talo, auton vaihto, laattojen valintaa kylppäriin, sopivan keittiönpöydän metsästystä, pieni tulossa kotiin hieman ennen muuttoa. Sanoin, ettei minua häiritse, että haluan puhua vauvoista. Ikävöin puhumista vauvoista ja kaikesta söpöstä mitä voi ostaa. En itseasiassa tuntenut oloani tukalaksi, kuin puhuessani surustani. Tuntui typerälle, etten kai jotenkin ollut vielä päässyt tästä yli. Hän sanoi, ettei tämä mitään tarkoita, ei tarkoita sitä etteikö minun pitäisi nyt saada lasta. Olin epäröinyt koko hommaa, ettei vaan joku yrittäisi sanoa minulle että odota vielä. Jotenkin keskenmenon jälkeen kuullut raskausuutiset tuntuvat pahemmille, kuin ne joista jo tiesin. Olen toki onnellinen heidänkin puolestaan, mutta jotenkin hieman kirpaisee. Olen kuitenkin enemmän kuin onnellinen, että ystäväni saavat pienen. Ja muistakin, joilla laskettu aika alkaa olemaan käsillä. He antavat toivoa minulle siitä, että kaikki voi todella mennä aivan hyvin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Fake-tattoona lapaluulla höyhen, kevyt kuin meidän pieni, joka lensi pois.

Viikonlopun jälkeen olin niin valmis vaan nukkumaan. Nukkumaan pitkään omassa sängyssä. Tosin rakastin kulkea paljain jaloin nurmikolla, eikä kaupungin kuuma asfaltti oikein houkuta ottamaan kenkiä pois. Maanantai oli ihana päivä. Nukuin, luin lehden, palautin rästiin jääneen opintotehtävän, kävin koirien kanssa ihanan lenkin, lueskelin blogeja, pesin lakanoita ja pyöräilin neljältä kaupalle miestä vastaan. Aurinko ei paistanut, mutta oli lämmin, ja sainpa hyvän syyn olla sisällä! Olo oli niin rento ja suorastaan letkeä. Kaupassa kuitenkin kaikki muuttui. Piti keksiä kahden päivän ruoka, kotiin mennessä pitää tehdä ruokaa, tiistaina pitäisi tehdä ruokaa töistä palaavalle miehelle ja nämä molemmat ruoat pitäääää keksiä juuri ja nyt. Eikä mies osannut ehdottaa muuta kuin lasagnea! Kesäkuumalla, alusta asti sen laitossa vierähtää puolisentoista tuntia, enkä voi syödä juurikaan vehnää. Otin sen ehdotuksen suorastaan **ttuiluna, kaiken lisäksi sain kerrata jatkuvasti sitä mitä kaapissa jo on, miehen ehdotellessa jogurtteja joita olin jo kolmesti kertonut olevan riittävästi. Siinä kaupan hyllyjen välissä kiukutellessamme mietin, miksi tämänkin ihanan päivän piti mennä pilalle ja miten ikinä saan vereni lopettamaan kiehumisen.

Kotiin tullessamme tehtiin ideoimani pikaruoka, kanasalaatti jonka mies laittoi pita-leivän väliin. Yritin puhua, kertoa etten jaksa näitä riitoja, ne on liikaa mulle nyt. Itkin hieman. Pieni hali. Lenkitettiin koirat, katsottiin leffa ja otettiin sokeriöverit.  Mentiin unille ja mietittiin, että keskiviikkoisen jälkitarkastuksen jälkeen voidaan saada lupa tiedät kyllä mihin. Ja että pitäisi varmaan miettiä, mitä tehdään ehkäisyn kanssa. Vaikka kuinka haluaisin pientä, haluaisin myös rauhoittaa ensiksi kehoni ja mieleni. Kysyin myös, milloin raha-asiat ovat kunnossa, visa maksettu ja rahaa jo vähän säästössä, että onko sellaista hetkeä tarvetta odotella. Kuulemma vuodenvaihteeseen mennessä ollaan jo hyvin plussalla, ei sitä tarvitse odotella. Yritin siinä keskustella asioita selväksi, tiedättekös, niinkun aikuiset ihmiset tekee. Rauhallisesti, käyttäen "minusta tuntuu"-lauseita ja yrittäen välttää syyttelyä. Mutta mies hermostui hetken kuluttua minuun, kyselyihini, painostukseeni, huoleeni, siihen kuinka kaikki mitä hän sanoo tuntuu minusta pahalle. Kuinka hän ei vaan voi olla niin hyvä kuin minä ja että olisinpa vaan hiljaa, häntä ei kiinnosta nyt tippaakaan kuunnella.

Kun yrittää kaikkensa ollakseen hermostumatta, tulee lopulta vääjäämättä paha olo ja itku voimalla ulos. Itkin ja hytkyin ja tipahdin mustaan aukkoon. Sinne mustimpaan mustaan mihin tippua voi. Sinne, mistä löysin itseni silloin nuorena ja eksyneenä liian usein. Sinne missä on vain epätoivoa ja itsesyytöstä. Kuinka olisin kuitenkin kosauttanut kaiken, vaikka oltaisiinkin saatu pieni. Kuinka meidän suhde olisi ajautunut riitoihin ja umpikujaan ja kuinka paljon pieni olisi siitä kärsinyt. Kuinka sain tämän tuskan kontolleni, koska olin typeryyksissäni ajatellut voivani saada jotain niin ihanaa. Rakastavan perheen ympärilleni. Kuinka pysyinkin ajattelemaan, että olisin ansainnut onnen? Yön tunteina minussa ei ollut enää tippaakaan sitä aikuista joka tänä päivänä olen. Joka taistelee menneisyyden typeriä haamuja vastaan. Niitä, jotka pilkkaavat sinua itseäsi. Sanovat, ettet ole minkään arvoinen. Olen pelännyt, että olisin samanlainen äiti kuin omani. Sitä vastaan olen taistellut yli kymmenen vuotta, käynyt nuorempana terapiassa käsittelemässä lapsuuttani, lukenut kirjoja, etsinyt omaa tietäni, opetellut puhumaan, opetellut kuuntelemaan itseäni, rauhoittamaan tunnereaktioitani, taistelemaan vastaan ilkeille sanoille mielessäni. Tekemään kaiken sen, jotta voisin olla joskus hyvä äiti ja puoliso. Mutta siellä minä taas olin, mustaakin mustemmassa aukossa, enkä meinannut enää osata ylös. Mies istui viereen ja sanoi sen ääneen, "Kuinka joku voi olla noin ankara itselleen?". Juuri silloin minä olin, ja tänään mietin, onko minussa vielä paljonkin sitä onnetonta pientä tyttöä, jota olen niin kovasti koettanut parantaa? Ja mitä kaikkia haavoja tämä suru onkin ehtinyt repiä auki?

Vaikka tänään aurinko taas paistaa, olen käyttänyt koirat ihanalla lenkillä rannassa, pessyt kaksi koneellista pyykkiä ja ladannut tiskikoneen, minusta tuntuu vieläkin pahalle. Olo on jotenkin niin ontto, en pysty tuntemaan, ajatus ei kulje. Ajattelin lähteä polkemaan meren rantaan, istahtaa rantakivelle ja olla. Ehkä miehelle on ruoka valmiina kun tulee töistä, ehkä ei. Juuri nyt tekisi mieli jättää tiskipöydälle lappu, "Menin".

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Kyllä maalla on leppoisasti maha pystyssä. Nimittäin miehen serkun tulevalla vaimolla. Ihanaa viettää viikonloppua maalla miehen sukulaisten ympäröimänä ja yrittää olla ajattelematta asiaa kun sisään talsii neiti syyskuussa laskettu aika. Hei ja onneksi olkoon! Hauska tutustua. Join sitten illallisella hieman viiniä. Aamulla oli sellainen olo, että hetkinen, what happened? Onneksi mies oli pakottanut minut jossain vaiheessa nukkumaan, penkiltä putoamisen jälkeen olin ilmeisesti suostunut. Aamulla mielessä pyöri, että ei olisi tarvinut juoda laisinkaan jos! Mutta ilmeisesti tänä viikonloppuna kerrottiin aivan jonkun muun raskaudesta. Katselen vierestä täydellisen rauhallista, hymyilevää ja ihanaa tulevaa äitiä. Kuinka häntä rakastetaan, autetaan ja ymmärretään. Turpoavia nilkkoja, pieniä nauruja, sisällä kasvavan lapsen hikkaa.

Se näyttää niin kovin helpolta. Tullaan vaan raskaaksi ja sitten saadaan lapsi. Miksen minä pystynyt siihen? Tulee auttamatta mieleen, miksi hän saa pitää lapsensa, mutta minä en. Onko se koska hän on niin paljon suloisempi kuin minä? Ihanampi? Rauhallisempi ja rakastettavampi? Jos olisin kuten hän, olisinko riittävän valmis äidiksi ja saisin pitää lapseni? Kuulostaa niin typerälle kun sen kirjoittaa. Ihan päättömälle. Että et kai oikeasti voi ajatella jotain tuollaista. Mutta huomaan etsiväni hänestä ominaisuuksia, mitkä antavat hänelle luvan pitää lapsensa. Hymyillen hän kertoi synnytyssairaalastaan, Haikaranpesään. Kuulostaa täydelliseltä, sanon mielessäni. Niin täydelliseltä. Tähän yhtälöön eivät voi kuulua kauheat synnytystarinat, sairaudet tai baby blues. Ei hormonihirviöraivokohtaukset vaan suloinen tepastelu hakemaan mansikoita ja viinimarjoja. Aivan kuin kaikki muut olisivat ihania sellaisina kuin ovat. Minä sanon aina jotain väärin, juon liikaa, kaivan nolosti jääkaapista evästä ennen ruokaa ja tepastelen liian paljastavassa kesämekossa. 

"Menkähän saunaan, siellä on ihanan pehmeät löylyt! Ja käykäähän uimassa kanssa." Ja mies vielä kysyy, että tulenko uimaan. Ei kuulemma muistanut. En voi vieläkään saunoa, uida, kylpeä ammeessa tai harrastaa sitä ihaninta kahden ihmisen välillä. Vuodot kun jatkuvat jo kolmatta viikkoa. Jotenkin nämä hetket pakottavat muistelemaan. Kun seisot kylmässä suihkussa miehesi pulahtaessa saunasta altaaseen. Pesen tukan, hiivin makuuhuoneeseen pyyhe päällä, istun sängylle ja kirjoitan. Että ei tämä ole niin kovin helppoa sittenkään. Ei edes omenapuun katveessa.

Share
Ladataan...

Pages