Ladataan...
Bättre liv

Kaikki muuttuu, kaikki muuttuu taas. Ensi viikolla eletään jo syyskuuta. Esimies, tiimi, työympäristö ja työtavat muuttuu. Juttelin tänään uusista tuulista ja kaikki tuntuu niin raikkaalta ja uudelta. Tuntuu, että minua kuunnellaan ja arvostetaan taas. Odotan ensi viikkoa, vaikka tänään olinkin flunssaisena nukahtaa työpisteelleni. Mutta tänä viikonloppuna minä lopulta tervehdyn. Olen päättänyt! Olo on jo melkein normaali. Tajusin myös, että jos kiertoni on yhtään normaali niin ensi viikolla pitäisi alkaa uuden kierron. Samalla hätäännyin, ettei meillä ole yhtään raskaustestiä talossa ja melkein lähdin ajamaan apteekkiin. Mutta ehtiihän sitä vielä ja luultavasti menee hetki odotellessa milloin taas odotetaan. On siis vielä mahdollista, että Jouluna odotan lasta. Että iloitsen taas työstäni. Että saan opintoni jotenkin kasaan. Että innostun hotjoogasta. Että löydän oman rytmini. Että nautin lenkkeilystä kirpeinä syysiltoina valojen heijastuessa meren pinnasta. Vaikken enää odota, alan hiljalleen odottamaan tätä syksyä.

Yksinäisen illan soundtrack, kamomillateetä, surkea leffa ja puoli pussillista poppareita. 

 

Kuva: http://weheartit.com/entry/35820479/via/JohnnyLife

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Oi miten ihana olo käydä taas töissä! Miten höperöksi sitä voikaan mennä oltuaan viikon sängyn pohjalla. Aivot ei oikein toimi, mutta siitä huolimatta sitä ajattelee ihan liikaa. Sitä miettii omaa itseään, henkistä kasvua, uraansa, kroppaansa, yksinäisyyttään. Kun ei käy edes kotikadullaan kävelemässä, alkavat ajatukset kiertää aika suppeaa kehää. Mutta se fiilis kun saat työsi tehtyä, raksit tehtyjä töitä listalta pois, suunnittelet tulevia viikkoja kalenteriisi ja siirtelet luettuja maileja kansioihin. Vaikka tänään on väsyttänyt aikalailla ja vieläkin kurkkua vähän kivistää ja nenää niiskuttaa, on olo kuitenkin jo ihan elävä. Olen olemassa jälleen! Ihmisiä, tekemistä, jotain mitä osaan. Työpäivän jälkeen tein vielä ruoan, jälkiruoan (marjarahkaa, nam!) ja kävin koiran kanssa kävelyllä. Tosin meinasin myös nukahtaa sohvalle, mutta se on aivan ymmärrettävää. Tekeminen saa selkeästi aktiiviseksi.

Aloinkin pelkäämään, että apua, entä jos jäisin joskus työttömäksi? Olin vuoden työttömänä heti lukion jälkeen, tosin tein samalla myös opintoja avoimeen yliopistoon, mutta lähinnä iltakursseilla.  Silloin nukuin pitkälle päivään, roikuin koneella ja telkkarin ääressä yövaatteissa ja yritin muistaa pukea päälleni ja laittaa ruokaa kun mies tuli kotiin. Se oli usein aamupalani. Yöllä uni ei tullut ja roikuinkin netissä missä seuraa ja tekemistä löytyi kun televisiosta tuli enää lumisadetta. Olin väsynyt ja alamaissa. Onneksi seuraava kesä toi kaikkea uutta ja uudet opinnot alkoivat syksyllä, elämä tuntui niin erilaiselta kun oli jokin syy herätä, jotain odotettavaa ja jotain tavoitteita. Puhumattakaan niistä mahtavista tyypeistä keihin pääsi tutustumaan ja keiden kanssa pääsi viettämään päivänsä.

Vaikka työkaverit eivät korvaa läheisiä ystäviä, ovat he kuitenkin hemmetin tärkeitä kun olet muuttanut uudelle paikkakunnalle eikä ystäväpiiriä vielä ole. Mutta mistä sen ystäväpiirin löytäisi? Mistä löytää samanhenkisiä ihmisiä, jotka haluavat myöskin tutustua ja viettää aikaa uuden ystävän kanssa? En tunnu löytävän ympärilleni niitä, keiden kanssa klikkaa, keiden kanssa ollaan heti samalla aaltopituudella ja juttu luistaa. Jos vielä toinenkin voisi haluta lähteä kahville, lenkille tai ihan mihin vaan kanssasi. Yksinäisyyden vuoksi toisen kanssa hengaaminen ei ole sen arvoista, jos ei vaan klikkaa. Ne epämiellyttävät hiljaiset hetket, se kun ei vaan tajua lainkaan toista tai on ihan eri mieltä perustavanlaatuisista asioista. Vaikka tunnetaan niin ei ole pakko laittaa viestiä ja lähteä jonnekin, jos homma ei vaan skulaa. Kuulostaa ihan treffailulta, mutta samanlaistahan se ystävienkin metsästäminen on. Että kehtaako kysyä numeron tai pyytää kanssaan kahville! Hoh, ja näin aikuisena kumpikin taitaa olla ihan yhtä vaiketaa. Puolison tai ystävien metsästäminen. Ystävää metsästäessä ei vaan tule vastaan niin montaa tyrkkyä!

Oh, toivon vaan että mieleni kestäisi ajan pienen vauvan kanssa. Neljän seinän sisässä, ilman aikatauluja.. näen tietyn kaavan toistuvan tässä. Vaikka tekemistä varmasti riittäisi ja kaikkialle voisi mennä, tulisi helposti vain jäätyä kotiin silloinkin kun olisi parempi vain lähteä edes hetkeksi jonnekin ulos. Ehkä siihen pitäisi siis jotenkin valmistautua etsimällä arkeensa jonkinlaista rytmiä ja aikatauluja. Sen ainakin tiedän, että käyttäisin kaikki mahdollisuuteni nähdä muita äitejä ja yrittää löytää sieltä samanhenkistä seuraa. Ehkä kaikki kolmikymppiset sinne menneet on?

Jee, huomenna pääsee töihin! Milloin olen viimeksi sanonut näin?
 

Kuva: http://weheartit.com

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Tänään koin olevani aivan eristyksissä maailmasta. Katsoin horisonttiin ja mietin, että siellä se on. Maailma joka sykkii, jossa ollaan yhdessä ja saadaan aikaiseksi. Olen ollut yksin kotona niin monta päivää. Istunut sohvalla ja katsonut surkeita leffoja sekä koukuttavia sarjoja. Jouduin pakottamaan itseni lähtemään koiran kanssa pihalle. Tiesin, että se oli vain tehtävä jotta näkisin olenko huomenna valmis astumaan maailmaan. Ulos astuessani tunsin oloni niin rumaksi, näin peilistä kasvoille valahtaneen etutukan, silmälasit pitkästä aikaa, meikkaamattomat väsyneet kasvot, roikkuvan hupparin venähtäneillä etutaskuilla sekä paria numeroa liian isot housut. Tunsin vastaantulijoiden katseen ihollani, olin aivan eri ihminen kuin se hyvän näköisenä reippaasti lenkille lähtevä ihminen joka vielä viikko sitten olin. Tukka ponnarilla, kasvoilla kevyt ehostus, piilarit silmissä, päällä istuvat urheiluvaatteet ja jaloissa keveä askel. 

Kadun päässä näin risteyksessä miehen, joka työnsi pyöräänsä. Hieman resuiset vaatteet ja muutama puuttuva hammas. Hän kysyi minulta kohteliaaseen tapaan kelloa suomeksi ja ruotsiksi, hieman hämmentyneenä vastasin, katsoin häntä ja hymyilin. Esille tuli useiden hampaiden puuttuvat paikat ja ystävällinen katse. Hänen kellostaan oli loppunut patteri, hän selitti ja kiitti suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi lähtiessään jatkamaan matkaansa ylämäkeen. Hymyilin itselleni, niin hauska mies. Ja halusi kysyä minulta kelloa vaikka näytin tältä ja olin oudosti sisäänpäin kääntyneellä fiiliksellä. Jatkoin matkaani ja vastaan tuli mies koiran kanssa, koirani haukahti ja pelkäsin lenkin menevän pyllylleen. Hetken päästä koirani aloitti ison hädän tekemisen nurmelle ja tajusin unohtaneeni kakkapussit kotiin. Kirosin. Seuraavan vastaantulevan koiran kohdalla osasin kuitenkin palkata koirani oikealla hetkellä ja mentiin hienosti ohi.

Nurmella kohtasimme ihanan pienen pentukoiran, koirani tuli hienosti pennun kanssa toimeen ja jäimme juttelemaan. Pian mukaan tuli toinenkin koira omistajineen ja kolmas. Yhtäkkiä huomasin olevani kolmen ihmisen ja heidän vapaana juoksevien koiriensa keskellä ja koirani tuli kaikkien kanssa toimeen. Itse olin hieman hölmistynyt koko tilanteesta ja hieman hidas flunssani kanssa. Mietin, että he eivät tiedä että olen yli kymmenen vuotta taistellut koirani rähjäämisongelmien kanssa ja pelännyt tuleeko se muiden koirien kanssa toimeen vai ei. Ja etteivät he tiedä, että olen yleensä ihan eri näköinen. Ei ketään kiinnostanut kysellä miksi näytän kuolleelta eikä minulla ole meikkiä, miksen ole laittanut tukkaani tai piilareita tänään. Kukaan ei ollut lähtenyt missikisoihin, vaan lenkille koiransa kanssa. Ja jokainen oli iloinen löytäessään koiralleen leikkiseuraa ja päästessään juttelemaan koirista. Hetken päästä jatkettiin meidän kaksitoistavuotiaan kanssa matkaa ja jätettiin nuoremmat vielä leikkimään. Mietin, että ehkä maailma yrittää sanoa minulle jotain. Maailmassa on paljon hyvyyttä. Maailmassa on paljon ystävällisiä ihmisiä, jotka eivät halua kilpailla kanssani tai arvostella minua tekemisieni kautta. Kuka tahansa kadulla vastaantuleva voi olla päiväsi ilonpilkahdus. Vaikka minulla ei ole juurikaan ystäviä juuri nyt, se ei tarkoita sitä ettenkö voisi olla ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Minun pitää vain olla auki elämälle.

Luin tänään muutaman ihanan blogimerkinnän jotka halusin jakaa. Virpi kirjoitti blogissaan Kiitos hyvää onnellisuudesta. Entä jos oraakkeli kertoisi sinulle tänään että "Et tule koskaan onnellisemmaksi kuin mitä voit olla jo tänään."? Katri kertoi samasta aiheesta Kutri.net blogissaan. Entä jos minulla on jo kaikki mitä tarvitaan onneen? Tarvitsisiko minun enää pinnistellä? Jo ajatuksen ääneen sanominen saa olon vapaaksi. Juuri nyt tunnen ahdistusta niin monesta asiasta mitä minun pitäisi tehdä ja kuinka en ole viikkoon edistänyt mitään, en opintojani, en fyysistä hyvinvointiani, en töitäni, en mitään. Mutta jos minulla olisi jo kaikki mitä onneen tarvitsen, tarvitsisiko minun saada asioita aikaiseksi tunteakseni hetkellistä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä omaan itseeni? Entä jos voisin olla tyytyväinen itseeni vaikka opintotehtävät ovatkin rästissä ja olen istunut sohvalla sairastamassa viikon? Kuulostaa pieneltä askelelta, mutta itselleni se olisi jättimäinen loikka.

Share
Ladataan...

Pages