Ladataan...
Bättre liv

Nää mun päivät ja viikot toistaa häkellyttävän samaa kuviota. Reipastun, touhuan ja olen onnea täynnä. Olen hetkessä ja ihmettelen puista tippuvia lehtiä. Sitä jatkuu x päivää kunnes yhtäkkiä väsyn ja ahdistun totaalisesti. Mikään ei ole hyvin, kaikki menee pieleen, vettä sataa ja duunista tekee mieli ottaa loparit. Sitten taas toivotaan, että sykli jossain vaiheessa alkaisi alusta. Nyt ollaan taas tässä down-vaikeessa. Olen nimennyt tämän up'n'down-syndroomaksi, jota elää suruun kadonnut suorittava elämän mielettömyydessä rimpuileva nainen (SKSEMRN).

Olen käynyt koulutuspäivillä, ystävien omakotitalon työmaalla, syysretkellä, tehnyt opintoja ja luottamustehtäviä. Iloinnut syksystä, koirista, hyvästä ruoasta ja ihanista maisemista. Tuntenut olevani onnellinen jälleen, löytäneeni vihdoin oikotieni onneen, uskonut tähän hetkeen ja tulevaan. Olen puurtanut töitä yliaikaa, istunut ruuhkissa, tehnyt lisää luottamustehtäviä ja ahdistunut opinnoista. Olen juonut puoli pulloa punaviiniä maaantai-iltana ja kikattanut mieheni kainalossa. Olen panikoinut, nostattanut sykettä ja unohtanut hengittää. Puuhkuttanut työpisteelläni avokonttorin melulle, turhauttaville todo-listoille ja sähköpostiin tulviville mission impossibleille. Olen ostanut varastoni täyteen salmiakkia pahojen hetkien varalle ja syöttänyt niistä osan myös puuhkuttavalle työkaverilleni. Olen avautunut ja valittanut sekä kuunnellut molempia. Olen saanut tarpeekseni, mutta silti jatkanut samaan malliin. En ole ehtinyt joogaan tai uimaan, enkä jaksanut ottaa juoksuaskelia lenkillä. Olen nukkunut liian vähän ja liian paljon. Sekä alkanut himoitsemaan suklaata.

Syksykin oli hetken aikaa kivaa, mutta ei se nyt kuitenkaan enää ole. Ei tällaisina harmaina pilvisinä päivinä, tihkusateessa, rankkasateessa, sateessa. Mietin että kuka se oli, joka juoksi viime viikolla sateessa hymy korvilla, lenkkeili ja ihmetteli lasten rakentamaa majaa metsässä. Olen kuin Jekyll ja Hyde. Huomaako kukaan? Näkyykö kuinka energiani vaihtelee valkoisesta mustaan? Miksen osaa hengittää syvään ja nollata pahaa fiilistä, miksi jään vaan siihen pahan olon suohon rimpuilemaan? Onko tässä kaikessa mitään mieltä? Miksi teen tätä työtä? Miksen sitten millään tajua mitä muuta voisin tehdä? Jotain, missä olisi jotain mieltä, voisi auttaa muita, tehdä töitä muiden kanssa yhdessä, kokea vapautta ja vastuuta, mahdollisuuksia ja intoa. Osaan niin paljon, mutta tajuan niin vähän.

Missä minä olen? Miksi silmäni ovat kiinni? Avaisiko joku ne? Näyttäisi suunnan?

Pieni, minulla on sinua ikävä. Olit hetken elämäni tarkoitus.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Halusin vain sanoa, että tänään on ollut ihan tavallinen päivä. Siis sellainen keskivertopäivä mikä ei ole huippu tai häntä! Miten kauan on mennytkään ilman tällaista päivää? Ilman älytöntä räksytystä, märehtimistä tai ilon kiljahduksia? Tänään olen iloinnut aamulla, kärvistellyt aamupäivällä, nauttinut lounaasta, ärsyyntynyt, oppinut ja haaveillut iltapäivällä, jutellut kaverin kanssa kotimatkalla ja tullut kotiin sellaisena ihan normaalina. Tehnyt ruokaa, makoillut matolla koirien kanssa venytellen eilisiä uimaraajojani ja käynyt hauskalla lenkillä sateessa. Jutellut koirille pitkin matkaa kun eihän tuolla sateessa edes ketään tule vastaan. Eikä ihmiset muutenkaan välitä niin lähimmäisistään, että soittaisivat niille apua vaikka huomaisivatkin kyseistä toimintaa. Jotain hyvää yhteisöllisyyden vähenemisestäkin ja omaan napaan keskittymisestä? 

Olen höpötellyt koirille vielä kotonakin, harmitellut surkeata rahatilannetta ja siirtänyt haikeana reissuhaaveeni kevääseen. Niin ja katsellut kuinka kalenterissa on aika paljon kaikkea kivaa mitä odottaa siitä huolimatta. Kyllä tämä tästä. Jos vaan jaksaisin niiden synkkien hetkien yli niin ehkä huomaan, kuinka sateessakin voi paistaa aurinko.Ehkä huomenna siis joogaan? Tai sitten vaan makoilen matolla koirien kera jos siltä tuntuu. Ja kiitän, ettei minun tarvitse huolehtia YT-ilmoituksista kuten niin monen kanssaihmisen juuri nyt tässä maassa. Ja vähänkö olen vieläkin iloinen siitä eilisestä uintionnistumisesta!

Kuva: Pinterest / musicandlyricss.tumblr.com

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Uimahalli, mikä loistava keksintö! Mikä uskomaton elämys vain lyhyen pyörämatkan päässä. Pyörämatkan, jolla voi ihastella sukeltelevia kuikkia ja sorsia ja hetkessä onkin jo hallin pihassa urheilullisten ja lapsiperheiden mekassa. Milloin olenkaan viimeksi käynyt uimahallissa, ehkä kesällä 2009 tai 2010? Muistan kun käytiin kokeilemassa edellisen kotikaupungin uimahallia ja ulkoallasta, istuttiin auringonpaisteessa ja sain elämäni ensimmäisen ja ainoan ampiaisen/kimalaisen pistoksen. Se lymysi apilankukassa kun kävelin nurmella, eikä kirvely varpaassa lakannut millään. Opin kuitenkin ettei siihen kuole, kirjaimellisesti, sillä mistä olisin voinut tietää olenko allerginen vai en kun en ollut koskaan saanut pistoa? Mutta tänään opin jotain isompaa. Nimittäin uimaan sammakkoa naama vedessä ja olemaan pitämättä nenästäni kiinni veden alla. Ja kuinka se tapahtui? No vahingossa!

Tuntui, että olin ihan sumussa koko uimahallikäynnin ajan, elin ihan omassa kuplassani. Olin yksin, vaihdoin vain pari sanaa koko aikana, tutkin uutta ympäristöäni ja keskityin. Keskityin kauhomiseen, rytmiin ja hengittämiseen. Keskityin veteen, muihin uimareihin, aaltoihin ja loiskeeseen. Allas oli täynnä uimareita, ryhmä treenaavia valmentajansa kanssa, perhosta uivia nopeiden kaistalla, kuntouimareita, vesijuoksijoita sekä lapsia hyppimässä altaaseen. Veden pinta oli kaukana tyynestä, samalla kaistalla tuli vastaan liikennettä ja kädet piti pitää silloin poissa sivuilta. Edessä olija määritti rytmin, takana tuleva joutui tyytymään vauhtiini. Laitoin kasvot veteen ja puhalsin täysillä ilmaa. Kiitin mielessäni miestäni uimalasien lainaamisesta. Kauhoin ja muistin sen tunteen kun olin juuri oppinut snorklaamaan. Se oli ihan uskomaton fiilis, kun lopulta osasin olla vedessä hyperventiloimatta ja hengittää sen oudon putken läpi vain suuni kautta. Kun totuin veden tuomaan paineeseen kasvoillani ja pystyin keskittymään luonnon ihmeisiin enkä pelkkään hengittämiseen. Silti hengästyessäni jouduin nousemaan ylös hetkeksi. Ja tänään tajusin, ettei tässä ollut mitään sen kummempaa. Katsoin vastaantulevien tekniikkaa, hengitysrytmiä, tapaa painaa kasvonsa veteen. Tein perässä, opettelin. Alussa vain joka kolmannella vedolla, pian jokatoisella, ja yhtäkkiä huomasin tekeväni samaa. Olevani kuin yksi heistä. Sporttisissa uikkareissa kakkulat naamalla vedessä polskijoista. Niistä jotka laittavat kädet eteen ja kasvot veteen ja haukkovat välissä henkeä. En ollut perhosuimari tai edes kroolari, mutta vedin herra sammakkoa ihan koko rahan edestä! Kävin höyrysaunassa, testaamassa poreammeen sekä saunomassa moneen otteeseen. Pian palasin taas kauhomaan, kunnes en enää jaksanut ja otin taas löylyt. Lopulta olin hetki ennen uimahallin sulkeutumista nahka punaisena pukkarissa ja pelkkää hymyä. 

En muista ajatelleeni mitään ihmeellistä, mutta taisin olla niin omissa maailmoissani, että shampoota pussista kaivaessani löysin samalla kaapin avaimen. Juu, juuri sen, minkä pitäisi lenksua nilkassa uintireissun ajan koska siellä kaapissahan kaikki tavarasi on. Mutta siinä se vaan oli ollut koko ajan, hyllyssä shampoopurkkien pussukassa eikä kukaan ollut sitä tajunnut ottaa. Lähtiessäni tajusin, että olin jättänyt tällä kertaa ne shampoopurkit suihkuun ja sain palata pukkarista hakemaan niitä. Tuli kieltämättä hieman blondi olo brunetille, toivonkin että otin kaikki tavarani pukkarista mukaan.  

Uinnin aikana oli ulkona tullut pimeää ja märkää, mutta se ei haitannut. Menin pyörälleni ja katsoin, että siinähän nuita kanssauimareita oli kuntouimareiden kaistalta. Että aluksi käydään uimassa, sitten vedetään sporttiset kuteet päälle, makee pyöräilykypärä päähän ja noustaan siistin fillarin selkään. Sitten tajusin, että minähän se tässä teen aivan samaa ja  hämmennyin. Olenko minäkin samanlainen ulkoapäin? Vain sisälläni asuu se tyttö, joka ei ole yli kahteenkymmeneen vuoteen uskaltanut laittaa päätään veteen pitämättä nenästä kiinni. Se tyttö, joka ei ollut hyvä liikunnassa vaan ennemminkin äidinkielessä ja musiikissa. Se tyttö, jonka pitäisi olla reippaampi kuten siskonsa, joka on aivan liian mukavuudenhaluinen ja suoraan sanottuna laiska. Se tyttö ajoi sateessa kotiin vedenpitävissä vaatteissa, iloitsi koko matkasta, ihasteli uskomattoman vihreää vastaleikattua märkää nurmikkoa katulamppujen valossa ja huokaisi onnesta palatessaan kotirappuun.

Mies ja koirat olivat kadonneet lenkille ja otin jogurttia ja banaania välipalaksi. Paloin innosta kertoa tämän kaiken jollekin. Miehen astuessa ovesta sanoin "se oli uskomatonta!" ennen kuin hän oli ehtinyt väliovea saada kiinni. Hän keskittyi komentelemaan ärtyneenä koiria, eikä tuntunut kiinnostuneelta lainkaan. Keittiössä tuli kinaa kun huomasin puiset syömäpuikot tiskipöydällä puukkojen seassa, juuri ne reissusta ostetut terävien asioiden seassa ja pyysin laittamaan jatkossa ne erikseen etteivät hajoa. Eipä olisi taaskaan saanut sanoa mitään "joo anna olla, vie ite roskat". Eikä sen jälkeen kaikki tämä onni tuntunut enää miltään. Ei enää kun miehen paha olo oli tarttunut minuun. Onneksi pystyn vielä muistamaan miltä se tuntui. Onni, onnistuminen, se tunne kun olet vain yhtä veden kanssa, etenet ja hengität. Jotain samaa siinä on kuin joogassa, jossa keskityt vain hengityksesi ja liikkeen rytmiin. Jos menen joogaan joku ilta, onko mieheni taas vienyt pyytämättä koirat lenkille ettei minun tarvitsisi ja on sen takia ärtynyt piru? Nyt taas muistan, miksi on parempi vaan pysyä kotona eikä tehdä mitään omaa. Vaikka mies kuinka sanoisi, että senkus menet et kyllähän hänkin käy ilman ongelmaa harrastamassa niin aina siitä tulee paska fiilis kun mies raahautuu kiukkuisena koirien kanssa sisälle. Ja itse tunnet samalla huonoa omatuntoa kun toinen on tehnyt puolestani jotain. Mutta on täältä kämpästä uloskin päästävä tai pää posahtaa? 

Ja mistä lähtien olen kirjoittanut satoja sanoja UIMISESTA?  Taivaasta mikä minua odottaa kun suljen ulko-oven takanani? Tiesittekö, meillä on myös kirjasto suunnilleen saman matkan päässä. Ja minä RAKASTAN kirjastoja! Mutta onko tänään pakko riidellä, eikö olisi vaan voinut hymyillä ja vaikkapa rakastella?

(Niin ja sori etten editoinut tätä intoa lyhemmäksi, ei vaan pystynyt!)

Kuva: stock.xchng

Share
Ladataan...

Pages