Ladataan...
Bättre liv

Mihin se aika oikein menee? Pikkuinen täyttää huomenna jo 7 kk ja miehen kesälomakin on jo ohitse. Kvääk! Kesä ei tosin näytä vielä loppumisen merkkejä, vaikka illat alkavatkin hiljalleen pimentyä niistä valoisimmista kesäöistä. Lomalla puuhattiin kaikenlaista, mutta vielä olisin keksinyt roimasti enemmän tekemistä, kuten päiviä rannalla tai saaressa sekä äidin ihan omaa aikaa. Se jotenkin tuppasi jäämään kun aikaa vietettiin koko perheenä, vaikka isimies ottikin pikkutytön useimmiten kontolleen. Silti huoh, kaipa tämä elämä jatkuu kesäloman jälkeenkin?

Kesällä ollaan oheisten insta-kuvien mukaan ainakin leikitty turistia Helsingissä, käyty ilmaiskonserteissa ja puistoissa, piknikeillä, harjoiteltu kiinteiden syömistä sormin ja lusikalla, tehty sisustusprojekteja, tehty ruokaa ja syöty hyvin. Nähty muita tyyppejä, oltu lähellä ostaa pieni erillistalo, peruutettu kun rakastetaan asua nykyisellä sijainnilla, kävelty meren rantoja, joogattu, nähty ystäviä ja perhettä, käyty taidenäyttelyssä, Porvoossa, Kouvolassa, Tallinnassa ja Jyväskylässä, ihasteltu asuntomessujen taloja ja palattu taas kotiin. 

Pikkutyyppi on pistänyt ryömien menemään jo kuukauden päivät ja vauhti vaan kiihtyy. Pari konttausaskeltakin on jo nähty, mutta ilmeisesti ryömien pääsee vielä parhaiten etenemään. Isäni luona nousi matalaa rahia vasten, kääks! Ystävä katsoi meidän tyttöä ja sanoi, että tämä varmaan kävelee jo 10 kuisena.. äidillä siis pitänee hieman kiirettä lähitulevaisuudessa! Vielä kuitenkin jonkinmoinen itsesuojeluvaisto näyttäisi löytyvän.

Istumaan mennään itse, mutta jäädään vähän toiselle kankulle ja nojataan toiseen käteen. Ilmeisesti se kupsahtaminen ei houkuta niin hirveästi sit kuitenkaan. Seisoo ja pomppii vahvasti kun ylös nostaa ja käsistä pidettäessä lähtisi mielellään kävelemään jos jotain kivaa on näköpiirissä ja hymyilee riemastuneena tästä kaikesta. 

Kiinteiden suhteen homma on ollut aikamoista opettelua niin äidille, isille kuin tyttärellekin. Olen ollut jotenkin niin pihalla kaikesta kun soseruokailu ei vaan tunnu itsestäni hyvälle. Niinpä olemme onnistuneesti sormiruokailleet. Pieni on tosi varovainen ja tipauttaa suustaan liian isot palat pois. On kakonut vain pari kertaa ja silloinkin ihan lyhyen aikaa ilman mitään vaaran merkkejä. 

Näin pienillähän on se kakomisreaktion kohta jo puolessavälissä kieltä, eli ruoka ei ole vielä siellä kurkun lähettyvillä kakomisen ilmaannuttua vaan vasta siinä puolivälissä ja pystyasennossa keskittyen syödessään pieni saa kyllä liian ison palasen ihan itse pois suusta tai edemmäksi suussaan. Meillä ei onneksi hotkita ja olla heti nielaisemassa ikenillä purtuja palasia, johtui se sitten sormiruokailulla aloittamisesta tai muuten vaan varovaisesta luonteesta, mutta olen tosi tyytyväinen että homma on lähtenyt sujumaan hyvin. Ihan viimeisen viikon aikana myös takaikenillä palojen pureskelu on saanut tuulta alleen joten ruokaa on alkanut menemään sormiruokaillen yhä vaan enemmän.

Meillä siis sormiruokaillaan päivisin 2-3 kertaa yhtä aikaa aikuisten kanssa ja usein osin samoja eväitä. Ihan lemppari on parsakaali ja päärynäkin on kovin namnam. Kokeiltuja ruokia alkaa jo olemaan aikamoinen liuta, mutta määrät eivät ole mitään hirmu suuria ja rintaa pieni saa lapsentahtisesti samaa tahtia kuin aiemminkin. Lähinnä iltaisin annetaan ruokaa lusikalla, silloin pieni syö puuroa johon on sekoitettu sileää hedelmä/marjasosetta pidellen samalla omaa lusikkaansa (lähinnä suussa..). 

Alussa lusikalla syöminen aiheutti lähinnä itkua ja hampaiden (tai ikenien) kiristystä kun pieni halusi niin kovasti syödä itse, mutta saadessaan lusikan omaan käteensä suu aukesi. Meillä siis pieni sai aluksi laittaa lusikan itse suuhunsa (toki siitä pidettiin toisesta päästä apuna kiinni) ja hiljalleen ollaan tilanteessa missä pienellä on yksi lusikka ja meillä toinen ja suu aukeaa kun kysytään "Otatko?" jos nälkä on. Omaa lusikkaa järsitään ja siihenkin laitetaan välillä puuroa. Meillä siis asuu "minä itse"-tyttö joka haluaa syödä itse, jota ei saisi yhtään auttaa ja joka haluaa mm. laittaa käden itse hihaan tai tulee järeä vastalause. Aivan kuin hän yrittäisi sanoa ponnekkaasti että "Minä en ole mikään vauva, ei tartte auttaa!" Vaikea sanoa, onko tässä nyt tultu enemmän isään vai äitiin :D

Pitkään siihen meni, mutta nyt ollaan vihdoin tilanteessa, missä iltapuuroa menee niin hyvä määrä, että yösyötöt ovat jääneet 0-1 kertaan yössä! Lähellä 6 kk ikää alkanut yöheräily nälkään on siis vihdoin reilun kuukauden jälkeen taittunut. Thank God! Pieni saattaa sormiruokailla isompiakin paloja, mutta lusikasta kelpaa vain aivan sileä sose. Niinpä puuro alkoi uppoamaan vasta kun tajuttiin kokeilla puuron tekemistä ohrajauhon ja pieneksi jauhettujen kaurahiutaleiden sekoituksesta ja antaa siihen kyytipojaksi kaupan sileää hedelmä/marjasosetta.

Jossain välissä pitänee kokeilla tehdä vaikkapa marjoista aivan sileää sosetta itsekin puurojen kaveriksi, mutta juuri nyt näillä eväillä saadaan kaikki hyvät yöunet joten onni on sekasyöminen tuoreita sormiruokia sekä kaupan sileitä soseita puuron seassa. Reissussa ollaan myös kokeiltu kaupan pruutti-smoothieita sekä puuroja (maidottomia) eteen sattuvien sormiruokien ja maissinaksujen lisäksi. Muuten masu on kestänyt kiinteät oikein hyvin, mutta nyt on kaksi kertaa tullut vatsa todella kovaksi ja pieni on itkua vääntäen tehnyt kakkaa. Eilen tätä sydäntä raastavaa itkua tuli monta kertaa illan aikana kunnes helpotti, teki niin pahaa toisen puolesta :( Syylliseksi arvelen banaania, nyt pitää todella kiinnittää huomiota siihen mitä syödään ja hommata sitä mallasuutetta ja luumusosetta kaappiin niin voidaan vähän helpottaa pienen oloa. Muita mahdollisia helpotuskeinoja otetaan vastaan! Viimeksi kipuilua kesti onneksi vain päivän pari ja sitten maha taas normalisoitui ja nyt näyttää olevan samanoloinen tilanne joten kovin huolissani en ole.

On outoa ajatella missä tilanteessa sitä oli vuosi sitten ja kuinka sitä on yhtäkkiä 7 kuisen äiti. Haikeana muistelen kuinka pieni tyttö olikaan alkuvuonna ja välillä alkaa itkettämään kun pieni on rinnalla sängyllä aamusella aivan äidissä kiinni melkein kuin silloin ihan alussa. Silti vahvat jalat potkivat niin paljon alempana kuin silloin ja hetken päästä pieni saattaa pinkaista kohti sängyn reunaa. Katseltiin vanhoja videoita ja kuvia ja ihmeteltiin, että tuollainenko se todella oli? Ainakin seuraavat kliseet siis pitävät kokemukseni mukaan paikkansa: "Onko se joskus muka ollut noin pieni" ja "Aika menee niin nopeasti" sekä "Kyllä ne vaan kasvaa niin nopeasti!".

Paljon puhuttu äitipää on muuten myös aivan totta! Johtuu se sitten hormoneista, univelasta tai jatkuvasti pieneen keskittymisestä, niin se on niiiiiiin totta. Sanoja puuttuu enkä ole enää tämän aluksen kaiken organisoiva kapteeni. Kun mies vielä vanhastaan luulee, että tietäisin mihin ollaan menossa minäkin päivänä, mitä otetaan mukaan ja mikä kassi ja kuka tuo mitäkin piknik-evästä niin minä vaan katson silmät suurena, että en minä edes muistanut että meillä on joku piknik sovittuna! Siispä kauppalistat, viikon menut ja muut saavat jäädä miehen huoliksi. Minä olen tässä hetkessä ja nyt ja kaikki muu käväisee päässä vain jatkaakseen matkaansa kuka ties minne. Niinpä kalenteri on paras kaverini ja aina välillä kirjoittelen ylös jos jotain jopa tulee mieleen. Usein hoidan asian samantein, jos vaan pystyn, vielä kun muistan mitä muistinkaan äsken vai mitä se oli? 

Mutta nyt! Päiväuniaika! Ensimmäinen postaus kuukauteen! Nukkuva pikkuinen tuulettimen katveessa ja pari unista koiranpötkylää kanssani työhuoneessa. Nyt voisi olla aika tehdä hieman joogaa sillä siitä saisi ihan oman postauksensa miten rikki tämä kroppa voikaan olla pientä nostellessa näillä hormonien löysyttämillä nivelillä jamitämuutasiellänytonkaan. Iltapäivällä voisikin olla taas ulkoilun aika :)

<3 Eerika & Epeliina (huomenna 7 kk äiti ja tytär)

Share