Ladataan...
Bättre liv

Elämä. Se nyt vaan on ihmeellistä. Täynnä iloa ja onnea, murhetta ja surua. Välillä sitä kuitenkin tuntuu kuin ei olisi elänyt pitkään aikaan. Tämä syksy on ollut aika ihmeellinen. Olen löytänyt taas itseni tämän kaiken härdellin keskellä ja tajunnut kai jotain. Mikä todella on tärkeää?

Olemme mieheni kanssa eroamassa niin sulassa sovussa ettemme ole näin sovussa olleet aikoihin. Kertonee jotain siitä miten hyvä ja helpottava ratkaisu tämä on meidän perheelle. Perheelle, joka on perhe vaikka parisuhde loppuukin. Kaikki on tapahtunut jotenkin tosi nopeasti ja samalla tuntuu oltaisiin sisimmissämme tiedetty tämä jo aikapäiviä sitten. Enää ei tarvitse pinnistellä ja yrittää. Me tiedetään keitä me ollaan yhdessä ja erikseen. Ei tarvitse enää pelätä milloin ja miten tämä hajoaa. 

Kuun loppuun mennessä asumme erillämme ja tyttö saa oman huoneen myös isänsä luokse. Välimatkaa kotien välillä on vain reilu kilometri ja kaikki jaetaan puoliksi aina omaisuudesta vastuisiin lapsesta ja koirista. Luulenpa, että me jos ketkä pystytään antamaan tytöllemme kaksi onnellista kotia sekä yhteistyössä toimivat vanhemmat. Tulevaisuus näyttää miten saadaan kaikki toimimaan, mutta ainakin syksyyn asti olemme sitoutuneet pysymään samalla asuinalueella ja samassa päiväkodissa.

Lopulta sillä ei ole niin merkitystä onko sinulla farmariauto, pari koiraa, täydellinen keittiö, vaaleat parketit ja isot ikkunat. Ei mitään merkitystä jos sen täydellisyyden sisällä asuu perhe täynnä ristiriitoja, konflikteja ja epäsopua, vailla rakkautta ja ymmärrystä, vailla todellista yhteyttä kahden ihmisen välillä. Niinpä päätin ja päätimme tehdä tämän ratkaisun nyt. Hypätä. Peruutimme uuden kotimme varauksen juuri ennen loppukauppoja ja etsimme läheltä toisen vuokrakodin. Jotenkin me kai rahallisestikin pärjätään. Ainahan sitä nyt pärjää. Tärkeintä on kuitenkin voida sisimmässään hyvin ja kuunnella itseään. Elää oman näköistä elämää eikä kenenkään muun, vain koska pitää.

Vuoristorata tuo minulle päivittäin suurinta onnea ja aikamoista epätoivoa. Aika onnellinen olen siitä, että elämä on tässä ja se on minun. Meillä on pieni rakas lapsi ja kaikki hyvin. Ja parisuhde joka muuttui ihmissuhteeksi kahden lastaan rakastavan vanhemman välillä. Vanhempien jotka haluavat toisilleen vain onnea ja tietävät sen odottavan jossain aivan muualla kuin tässä suhteessa. Aika onnellinen siitä on oltava. Elämästä.

Kaunista Joulun odotusta, eletään <3

<3 Eerika & Epeliina (äiti ja tytär 1v 11kk)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Marraskuu! En voi uskoa, että nyt on jo marraskuu. Kaiken touhun keskellä huomattiin, että tytölle piti pakata toppapuku mukaan päiväkotiin sillä se vaan on miljoonasti helpompi pukea yksinään kuin sekä fleecehaalari että softshell. Tytön kädet myöskin jäätyvät talveksi ostetuissa paksuissa rukkasissa (apua!). Olin ollut jo myymässä edellisen talven toppahaalaria, kun huomasin sen mahtuvan vielä tytön päälle. Niinpä olemme menneet nyt hetken sillä eikä uuden ostamisella ole ollut  niin kiire.

 

Hyvä vedenpitävä kaiken kelin talvihaalari olisi nyt kuitenkin hakusessa. Olin jo aivan varma, että ostamme Molo Kidsin haalarin käytettynä tälle talvelle. Nyt vaan mietityttää onko haalari varmasti riittävän lämmin meidän vilukissalle. Pitääkö sen alle pukea fleecekerros jo nollakeleillä? Itsekin olen muuten käyttänyt jo tovin ohutta toppatakkia ;)

Mitä haalaria siis suosittelisit kapealle vilukissalle? Meidän kapea tyttö tarvitsee lämmikettä etelän vaihteleviin keleihin vedestä viiman kautta loskaan ja lumeen! Äiti arvostaa kapeaa leikkausta ja selkeää tyylikästä ulkonäköä. Väri ei helposti likaantuva ja hakusessa olisi joku kiva reipas väri pastellien ja pinkkien sijasta. Kestävyyttäkin saisi olla, jotta käytetty haalari tekisi vielä tehtävänsä ja pitäisi vettä. Koko luultavasti 86, sillä kotimittauksella pituutta on noin 83 senttiä. Niin ja ne rukkasvinkit tulevat myös tarpeeseen! Lämmintä ja päiväkodin ulkoiluja kaikilla keleillä kestävää tarvittaisiin kun jo hankitut (Reiman ja Everestin) rukkaset jättävät jo kylmiksi.

Ainakin tuo Molo Kidsin Rainbow-väri toisi vähän väriä ja iloa näihin pimeneviin marraskuun päiviin!

Iloa harmauteen,

<3 Eerika & Epeliina (1v 10kk äiti ja tytär)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Huhhuh. Tänään olin sanomassa jo työkaverille, että olen niin väsynyt etten muista milloin olisin ollut tätä väsyneempi. Mutta sitten muistinkin ajat kun pieni valvotti ja huhhuh ne unikouluyöt joten peruutin lauseeni samantein. Silti aika väsynyttä täällä on viimeaikoina ollut. Uusi arki ja muuttorumba ovat todellakin vieneet mehut meidän perheestä.

Silti kaikki on tavallaan hyvin. Alun koti-ikäväitkujen jälkeen vuokrakoti alkaa tuntumaan jo aika mukavalta sillä on täällä ne hyvätkin puolensa. Töitä on ollut paljon ja olen saanut pinnistää saadakseen kaiken hoidettua, mutta samalla on ollut tosi kivoja projekteja ja paljon kikattelua työkavereiden kanssa. Laatikoita on jokapuolella, mutta samalla ollaan saatu eriteltyä paljon turhia tavaroita pois, jotka joutavat kirpparille tai kierrätyskeskukseen. Ja samalla huh, huhhuh.

Olin ihmetellyt vanhaan kotiin liittyvän tunnesiteen voimakkuutta kunnes tajusin sen johtuvan kai siitä, että siellä minusta tuli äiti. Ja sen tajuttuani riipivä koti-ikävä alkoi helpottaa. Olen muuttanut teinistä lähtien muutaman vuoden välein enkä ollut koskaan kokenut moista tuskaa. En edes silloin kun myytiin täysin remontoimamme iso rivitalokoti pieneltä paikkakunnalta ja muutettiin pieniin neliöihin pääkaupunkiseudulle kerrostaloon. Silloinkin olin innoissani, vaikka tietenkin hieman haikeinkin fiiliksin.

Tällä kertaa en vaan sitten millään halunnut muuttaa. En kestänyt kun kotia hajoitettiin tavara kerrallaan miehen irroittaessa tauluja seinästä ja lamppuja katosta. Kun paikat täyttyivät laatikoista ja sitten lopulta myös tyhjenivät. Seisoin ikkunan edessä ja itkin. Katsoin maisemaa enkä olisi halunnut ikinä lähteä. Aika monta muistoa ja hetkeä siihen kotiin jäi. Niitä hetkiä jolloin itkin. Niitä hetkiä kun nauroin. Niitä hetkiä kun imetin. Ja niitä hetkiä kun katsoin ikkunasta ja pitelin sylissäni pientä nyyttiä.

Vaan kyllä me se koti myytiin. Luovutettiin uudelle asukkaalle samana päivänä kun saatiin rakennuttajalta infoa uudeta kodista. Samana päivänä kun innostuttiin keittiön tasoista ja vetimettömistä laatikoista. Kun pohdittiin kiertoilmauuneja ja pohjapiirroksen muutoksia. Niinpä vanha koti näytti juurikin siltä kun kävimme sen luovuttamassa, vanhalta. Ei ollut uudenkiiltäviä itse valittuja keittiöntasoja ja täydellistä vaaleaa parkettia. Oli edellisen omistajan valitsema liian tumma punertava laminaatti ja keittiö mistä ei nähnyt olohuoneeseen. Ja yhtäkkiä pystyin jättämään hyvästit menneelle, tapeteille joilla teimme kodista kodin, kiertoilmauunille ja puisille tasoille, upealle näkymälle ikkunoista ja arkkitehtuurille. Sillä mielessäni näin jo mihin olemme menossa.

Kaikenkaikkiaan viimeaikoina on tullut käytyä läpi aika paljon isoja tunteita. Ystävien saadessa lapsia olen käynyt uudelleen mielessäni läpi omiin raskauksiin, keskenmenoihin, synnytykseen ja lapsivuodeaikaan liittyviä hetkiä ja tunteita. Samalla parisuhde on ollut tässä pitkässä kriisissä nimeltä lapsiperheaika ja arjessa on tapahtunut aikalailla. En oikein ole ehtinyt jäädä käsittelemään mitään, niin hyvässä kuin pahassa. Aina välillä selaan puhelintani ja mietin olisiko siellä joku kenelle soittaa ja puhua.

Tällä hetkellä kaipaan kuuntelevia korvia ja halaavaa syliä. Auttavia käsiä ja korvissa humisevaa hiljaisuutta. Aikaa yksin ja yhdessä. Koen musertavana sen yksinäisyyden missä me lopulta eletään. Ilman läheistä auttavaa ja tukevaa perhettä ja sukua, ilman vuosikausien ystävyyssuhteita, muuttoapuja, heitä jotka järjestävät polttarit tai babyshowerit, heitä jotka kutsuvat luokseen ja heitä jotka auttavat arjessa. Onni on ne ystävät, tutut ja työkaverit keitä meillä on. Ilman heitä en tiedä miten päin olisin.

Niinpä keskityn siihen kuinka elämä menee eteenpäin. Päivistä ja viikoista selvitään. Töissä tulee onnistumisia ja kotona saan tytön laittamaan lapaset ilman kiukkua. Kuuntelen ja kerron, sanoitan tunteita ja annan turvaa, menen mukana leikkeihin ja höpötyksiin ja pidän poissa vaarojen teiltä. Kehitän ruokalistoja ja kauppalappuja, kirjaan menoja kalenteriin ja kahlaan syksyn lehdissä. Syksyn pimeys ja maahan tippuneet lehdet tulivat kuin yhdessä rysäyksessä muuton jälkeen, en kai ehtinyt huomata mitään ennen kuin päädyimme tänne. Laput silmillä arjessa.

Mutta onneksi, onneksi vuokrakodissa on oma sauna ja kaapissa viiniä!

Laatikoiden keskeltä vilkutellen,

<3 Eerika & Epeliina (huomenna 1v 10kk äiti ja tytär)

Share
Ladataan...

Pages