Ladataan...
Bättre liv

Huh. Ihmekään kun olo ei parane, sillä eilen lääkäriltä tuli diagnoosi: paha poskiontelontulehdus molemmilla puolilla, lääkkeitä ja lepoa nyt heti. Selvittelin pari tuntia toimistolla projektien tilannetta, hain apteekista lääkkeet, nappasin lounaan mukaan ja tein iltapäivän ajan vielä himasta käsin töitä. Voin sanoa, että veti kyllä kaikki voimat pois ja olisin voinut kaatua sänkyyn siinä vaiheessa kun sain kaiken valmiiksi. Typeryyttä tehdä sairaslomalla töitä, en ole aiemmin tehnyt näin. Reilu viikko sairaslomalla ja parin-kolmen päivän edestä töitä siinä ohessa. Mutta nyt on pahimmat kriisit selvitetty ja lepään tänään ihan täysin. Vein tytön aamulla vähän kahdeksan jälkeen hoitoon ja otin ison kupin teetä tähän sohvalle. Kaikki kaukosäätimet, läppärin ja viltin. Aamulla makoiltiin tytön kanssa sohvalla viltin alla sylikkäin ja katsottiin Pikku Kakkosta. Tämä paikka tässä sohvanreunassa viltin alla on kyllä meidän molempien lemppari <3

On ollut ihan hyvä vähän pysähtyä. Elämä juoksi niin mahdotonta vauhtia etten vaan millään pysynyt perässä. Vaikka olen viime kuukausien aikana itkenyt ja kelannut avioeroani moneen otteeseen, on se nyt iskenyt tajuntaan todenteolla. Tuntuu aivan uskomattomalle, että kävi näin ja sitten toisaalta ero on ollut molemmille todellinen helpotus. Eihän sitä koskaan ajattele että menisi naimisiin ja perustaisi perheen erotakseen. Tässä vaiheessa on vähän paha lähteä arvuuttelemaan miten olisi käynyt jos olisimme tehneet jotain toisin vaikkapa viisi vuotta sitten. Etäisyyttä saatuamme olemme huomanneet kuinka reagoimme toisiimme vuoroin ja tilanteet hiljalleen eskaloituivat. Toimimme ehkä ystävinä, mutta että pariskuntana? Jotenkin sitä ei oikein tajunnut että asia voisi olla näinkin, sitä vaan meni eteenpäin kuin juna ja ajatteli kaiken olevan omin käsin korjattavissa. Mutta kuinka voisi pakottaa rakkautta, yhteyttä tai ymmärrystä kahden ihmisen välille? Sillä jotain sieltä ehdottomasti puuttui ja pitkään, jotenkin vasta heräsin todella huomaamaan sen.

Jokainen ihminen ja parisuhde on niin erilainen, ettei sitä oikein voi mitata onko suhde vielä pelastettavissa vaiko eikö tai että tuleeko tästä parista vielä jotain. Kun lapsiperhe-elämän iski hataralle perustalle niin sehän mureni sieltä alta pois. Pariskunnat riitelevät, etääntyvät, mitä lie. Kuka siinä voisi sanoa mikä on milloinkin oikea ratkaisu? Se on vaan päätettävä yhdessä ollaanko yhdessä ja panostetaan tähän vai ollaanko erillään ja panostetaan siihen että se elämä toimii. Kummalla tavalla kaikilla olisi mahdollisuus rakkauteen, tasapainoon ja onneen? Elämää ei voi elää katuen emmekä halunneet elää myöskään tyytyen. Siinä pelissä näivettää hiljalleen sisimpänsä, sillä emme vaan pystyneet antamaan toisillemme sitä mitä olisimme ansainneet.

Onni oli eilen kotiintuodut ruokaostokset, kokeilin ilmaiseksi kotiinkuljetusta (enkä mitenkään blogiin liittyen) ja vihdoin sain aikaiseksi tehdä tilauksen. Tulipahan oikeaan saumaan! Täytyy kyllä saada jokin ote tästä arjesta ja taas vähän suunnitelmallisuutta näihin ruokaostoksiin ja syömisiin. Säästää aikaa, rahaa ja hermoja kun ei tarvitse kokoajan juosta kaupassa jotain hakemassa. Toki yksin ja tytön kanssa ruokaa menee huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin, mutta jääpä isoista ruokasatseista sitten pakkaseenkin asti ja evääksi töihin. Ehkä palaan taas käymään ruokakaupassa kerran viikossa, joko valmiiksi keräiltynä tai ihan perinteiseen tapaan?

Yritän hiljalleen nähdä jotain valoa tulevaisuudessa. Keskityn pitämään itseni koossa ja olemaan läsnä lapselleni. Viimeiset kuukaudet tuntuvat nyt olleen kuin unta vaan. En pysty enää kunnolla muistamaan miltä kaikki tuntui. Se kun toinen teki sinulle aamupalaa ja silitti poskea. Otti syliinsä ja laittoi joka ilta ja aamu viestin. Hetkellinen vahva annos rakkautta. Tuntuu niin helpolta tehdä asioita yksin, huomioiden vain itsensä ja lapsen. Silti välillä muistan jotain ja hajoan hetkeksi atomeiksi. Niin kai se menee, sitä toipuu hiljalleen, yksi askel eteen, kaksi taakse ja kolme sivulle. Sitä tottuu hiljalleen uuteen tilanteeseen, oppii uudet rutiinit, ei enää odota toiselta puhelua iltaisin. En olisi uskonut että tunnen näin vahvasti ketään kohtaan ja vielä näin nopeasti. Sen päättäminen yhtäkkiä on sydämelle aikamoinen shokki ja sen läpi on vain kuljettava.

Nyt luon mieleeni uusia mahdollisia tulevaisuuksia hajonneiden tilalle. Tulevaisuudenkuvien menettäminen onkin yllättävän suuri isku, niiden mitkä eivät ole olleet edes todellisuutta. Tosin sanotaan, ettei menneisyyskään ole todellisuutta, se on vain muistoja päässämme ja vääristyy kokoajan. Eli se mikä oli, on ja tulee olemaan on kaikki vain käsitystämme ympäröivästä todellisuudesta oman höpöhöpöprosessorimme läpi nimeltä ajatukset, aistit ja tunteet. Näinhän se tietenkin on. Mikään ei oikeasti ole totta. Mikään ei oikeasti ole pysyvää. Elämää ei voi suunnitella ja vaan päättää.

Adelen levyjä, kuumaa mehua ja kinkkukiusausta. Todellisuuteni juuri nyt. Rikkinäisenäkin voi elää. Kiitos ihanista viesteistä ja tuesta!

<3 Eerika

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bättre liv

Huhhuh. Viimeinen vuosi on ollut vuoristorataa, mikä on mennyt hurjemmaksi viimeisen puolen vuoden ja yhä viimeisimmän neljänneksen aikana. Kun katson tätä kaikkea taaksepäin niin en meinaa itsekään pysyä ihan perässä. Kuka minä olen ja mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Viime keväänä kotielämä ja pelkkänä mutsina oleminen alkoi nakertaa ja pahasti. Vaikka touhuttiinkin paljon enkä jäänyt vain neljän seinän sisälle, oli silti jatkuvasti huolehdittava että lapsi saa ajallaan ruokaa, päiväunet, vaipanvaihdot, leikit, you name it. Parisuhde rakoili, yhteistä aikaa ei ollut, omaa aikaakin minimaalisesti, turvaverkot puuttui ja pinnistelin yrittäessäni löytää lapsenhoitoapua ja hommasin siivoojan saadaksemme edes vähän lisää aikaa. Ja ajatella, vielä vuosi sitten imetin, itseasiassa vielä sinne huhtikuulle asti jolloin sovin uudesta työpaikastani. Vasta puoli vuotta imetyksen lopettamisen jälkeen tuntui että hormonitoiminta palasi normaaliksi. Olin taas minä.

Toukokuun alussa jätin semiturvallisen työn mihin olisin ollut palaamassa ja menin uuteen missä sai jännittää koeajan verran miten tässä käy. Innostuin duunista ja kaikesta uudesta, siitä että olin ihan vaan oma itseni ja työaika tuntui yhtäkkiä omalta ajalta. Lapselle järjestyi pariksi kuuksi ystäväperheen kanssa yhteinen hoitaja, sitten mies jäi pariksi kuukaudeksi lapsen kanssa kesällä kotiin ja elokuussa alkoi päiväkotielo. Mies hoiti vuorostaan enemmän lasta, vei ja haki päiväkotiin ja teki nelipäiväistä viikkoa elo-marrakuun ajan. Itse sain vuorostani keskittyä töihin, tehdä tarvittaessa vähän pidempääkin päivää ja ottaa vähän vähemmän vastuuta kotona jotta pääsisin taas paremmin hyppäämään uralleni.

Myimme alkusyksystä oman asuntomme ja teimme varauksen rakenteilla olevasta uudesta rivitaloneliöstä, unelmiemme asunnosta. Valitsimme parketteja, laattoja ja suunnitelimme keittiötä. Samalla kinastelimme joka päivä ja arki oli pelkkää suorittamista. Suoritimme vaan perhe-elämää läpsystä vaihto -tyylillä. Lapsi heittäytyi huutamaan haalaria laittaessa ja samalla me huudettiin toisillemme. Odotin kauhulla sitä kun lähdimme yhdessä jonnekin mukavaan paikkaan sillä pilasimme ne hetket aina olemalla inhottavia toisillemme. Pelkäsin unelmiemme asuntoa, tässä täydellisessä keittiössä riitelisimme, näillä täydellisillä kylpyhuoneen laatoilla itkisin. 

Ja sitten BOOM. Ihastuin. Rakastuin. Tuntui aluksi aivan mahdottomalta että mahtuisimme toistemme elämään vaikka mahduimme niin hyvin toistemme sydämiin. Kumpikin pitkissä suhteissa, kumpikin tunsi kai jotain puuttuvan. Jatkuva kaipuu ja viestittely ja lopulta se tunne etten pysty päästämään tästä irti vaan on kokeiltava miten käy. Sillä mikä on elämässä tärkeintä, rakkaus vai turvallisuus ja upea koti? Lopulta me päätettiin hypätä, päätettiin hypätä yhdessä ja pitää toisistamme kiinni.

Kävin aluksi keskusteluja kotona siitä olisiko meillä tulevaisuutta vaikka me kuinka yritettäisiin. Me tiedettiin millainen meidän suhde voi parhaimmillaan olla, oltiin nähty ja koettu monta hetkeä niiden 13,5 vuoden aikana mitä oltiin oltu yhdessä. Jos kävisimme parisuhdeterapiassa ja vaikka kumpikin pohtisimme omaa itseämme yksin tai terapiassa niin mihin me voitaisiin todella päätyä? Olisimmeko yhdessä edes silloin kuin uusi koti vajaan vuoden päästä valmistuisi? Miten voisimme ottaa sen riskin, lainan, ja sitten erota kun uusi koti valmistuu? Kuinka pulassa olisimme sitten aivan järkyttävän kokoisen lainan ja ison uuden asunnon kanssa? Jo ensimmäisen keskustelun kohdalla mies sanoi ettei meillä varmaan ole muuta suuntaa kuin ero. Se oli järkytys, että hän oli ajatellut asiaa jo vuosia. Myönsi että minä olin tehnyt töitä meidän parisuhteen eteen mutta hän oli luovuttanut. 

Ja me katseltiin tätä uutta tilannetta hetki. Kunnes hän sai minut sanomaan sen mistä kaikki tämä oli alkanut. Siitä että olin rakastumassa toiseen ihmiseen. Ja hän sanoi ettei ihmettele, vaan on ajanut minut siihen tilanteeseen että haen rakkautta muualta. Ja jotenkin aivan hetkessä kaikki oli muuttunut. Aivan hetkessä olin alkanut rakastumaan toiseen ihmiseen. Aivan hetkessä sanoimme hyvästit pitkälle parisuhteelle, avioliitolle ja perheelle. Aivan hetkessä hylkäsimme unelmiemme asunnon. Aivan hetkessä aloimme etsiä toista vuokrakotia tämän väliaikakodin läheltä. Aivan hetkessä mies sanoi, että voin alkaa aivan hyvin seurustelemaan, että ei ole mustasukkainen vaan enintään kateellinen kun minulla on joku. Aivan hetkessä kaikki oli mullin mallin. Uusi rakkaus pisti myöskin elämänsä pirstaleiksi. Kukaan ei nukkunut.

Aloimme tapailemaan aluksi varovaisesti, kävimme yhdessä nuoremman koirani kanssa lenkillä, kun hänellä puoliso lähti yhteisestä kodista niin saatettiin olla hetki sielläkin. Lopulta kaikki tapahtui aivan älytöntä vauhtia ja olimmekin lähes kokoajan lähekkäin. Joulun vietimme kahdestaan vuokramökillä koirien kanssa, kaikki oli jotenkin niin luontaista kuin sielumme ja sydämemme olisivat aina tunteneet. Vain tietoinen mielemme ja fyysiset kehomme olivat vasta löytäneet toisensa ja ihmettelivät tilannetta. Vuodenvaihteessa kaikki muuttui kun kummankin kotona muutettiin erilleen ja jaettiin tavaroita. Suunniteltiin kalenteriin milloin lapsi olisi luonani ja milloin koirat, vuorottelemme niin että kummallakin on aina jompikumpi vaan ei kaikkia. Piti eritellä vakuutussopimuksia, tilata uusia sähkösopimuksia ja ties mitä. 

Kaikki arjen juuri löydetyt rutiinit menivät uusiksi. Yhtäkkiä minun piti viedä ja hakea tyttö useana päivänä viikosta, jolloin työpäivät jäivät lyhyiksi työmatkojen kera. Toisaalta minulla oli myös omaa aikaa, vietimme paljon aikaa uuden rakkauden kanssa käyden taidenäyttelyissä tai leffassa, koirien kanssa kävelyllä, tehden ruokaa, juoden teetä ja istuen sylikkäin sohvalla. Koska halusimme viettää aikaa yhdessä ja arkeni oli mitä oli niin hän tapasi myös tyttöni kovin pian. He olivat aina välillä jonkun yön yhtä aikaa luonani vaikka yleensä tapasimme kun lapsi oli isällään. Suunnittelimme tulevaisuutta ja olimme onnellisia. Hän kietoi kätensä ympärilleni kun kävelimme, ja me kävelimme aina samaa tahtia huomamaattamme vaikka matkan päässäkin toisistamme. Sain suukkoja, läheisyyttä, rakkautta ja huomiota. Läheisyys oli jotain aivan uskomatonta, kaikki tuntui sydämessä saakka, pidimme toisiamme kädestä kiinni läpi elokuvan ja tunsin kuinka rakkaus kulki lävitsemme. Kuulostaa aivan romanttiselta höpöhöpöltä, mutta se oli juurikin sitä. Jotain sellaista mitä ei oltu kumpikaan aiemmin koettu.

Tammikuu meni kovaa vauhtia ja uutta opetellessa, olimme yhdessä lähes kokoajan ja kun emme olleet niin viestittelimme ja soittelimme. Tutustuimme toistemme elämään, siihen keitä olemme ja mitä haluamme. Tuntui että rakkaus kantaa ja kaikki muut asiat ovat vain järjestelykysymyksiä ja loksahtavat ajan kanssa paikalleen. Katsotaan hiljalleen miten elämä asettuu kohdilleen. Varasimme yhteisen loman Thaimaahan maaliskuulle ihanaan resorttiin, viikon talviloma mutta mitä niistä 14 tunnin lennoista kun voimme viettää senkin ajan yhdessä käsi kädessä kuunnellen samaa musiikkia, katsellen leffoja ja höpötellen. Olemme samassa duunissa ja kerroimme työpaikalla kaikille. Vietimme työpaikan virkistysreissun yhdessä pariskuntana, olipa aika upeaa. Suunnitelimme yhteenmuuttoa syksylle, hommasimme lentoliput Köpikseen pitkäksi viikonlopuksi kesäkuulle ja kolmen päivän liput Flow Festareille. Rakastettiin toisiamme, kaivattiin, viihdyttiin yhdessä, oltiin lähekkäin, jaettiin kaikki ja oltiin onnellisia.

Näettekö jo mihin tämä tarina johtaa?

Näinpä. Ja sitten tuli se outo etäisyys. Hiljaisuus. Se kun toinen tuntee syyllisyyttä, on sekaisin ja maassa omasta erostaan mitä ei oikein missään vaiheessa käsitellyt. Erostaan mikä ei mennyt aivan kuin strömsössä sillä ero tuli niin yllätyksenä heille molemmille kesken ihan hyvän parisuhteen jossa ei ollut riitoja tai mitään ihmeempiä ongelmia. Mutta jostain syystä hän oli halunnut jotain enemmän, tuntenut vahvasti ja hypännyt. Hajottanut parisuhteensa ja pitkäaikaisen kumppaninsa. Ja hän kai pelästyi kun menimme niin kovaa vauhtia. Ja kuka ties myös tätä minun tilannettani missä pakettiin kuuluu lapsi ja koirat. Keskusteltiin, hän sanoi rakastavansa ja haluavansa edetä nyt hitaasti, tarvitsevansa omaa aikaa ajatella, ei aivan tiedä kuka on ja mitä haluaa. 

Teki niin kipeää. Annan aikaa, en vaan halua hajota tähän aivan täysin ja odottaa joka päivä sitä milloin se eropommi sieltä tipahtaa. Sano että annat aikaa meille ja mahdollisuuden. Ja hän sanoi rakastavansa ja antavansa aikaa. Kunnes.

Yhteisen ystävänpäivän ja yön jälkeen tuli maanantai. Ja se puhelu myöhään illalla mikä päätyi siihen kuinka tipahdin kesken puhelun suoraan lattiaan itkemään sydäntäni pidellen. Siihen kuinka ulvoin kylpyhuoneen lattialla kuin haavoitettu eläin. Kun toisen äänessä ei ollut enää rakkautta vaan pelkästään se, että olo on ristiriitainen sillä hänen sydämensä kuuluu vielä myös exälle. Ettei näe enää meille tulevaisuutta vaikka vielä viikko-pari sitten oli aivan varma tästä. Nyt ei enää edes tiedä mikä se tunne oli mitä rakkaudeksi kutsui. Vaikea sanoa toisen puolesta että mitä helvettiä tapahtui. Mutta onhan tässä nyt niin monta muuttujaa. Silti en vieläkään usko, että tunteet voisivat vain hetkessä kadota, ne vaan hautautuvat kaiken sen muun ahdistuksen ja tunnevyöryn alle. Mutta se ei enää auta. Mikään puhuminen ei vaan enää auttanut. Tämä oli tässä. Ei auta enää antaa aikaa, tukea ja ymmärtää. Minua ei vaan enää kaivata mihinkään. En ole enää rakas ja tärkeä. 

Olen flunssassa, sydämeni on palasina ja olen väsynyt ja lamaantunut. Juuri ja juuri muistan syödä. Olen kelannut tätä kaikkea nämä päivät kun olen ollut tiistaista asti saikulla, en tiedä mistä flunssa alkaa ja mihin suru loppuu, mutta työkunnossa en todellakaan ole. Tunnen oloni aivan älyttömän hölmöksi. Miten muka luotin rakkauteen? Miten voin vaan poukkoilla näin ja hajottaa kaiken? Nyt olen itse niin hajalla etten tiedä miten handlaan tämän uuden elämäni yksin. Miten pärjään pidemmän päälle taloudellisesti. Miten pystyn tekemään töitä samassa työpaikassa entisen rakkauden kanssa. Miten jaksan käydä läpi kahta eroa yhtä aikaa ja miettiä sitä kuka ihme oikein olen ja mitä haluan elämältä. Miten edes osaan olla yksin?

Ex-mies on käynyt keräämässä minua kasaan. Tuli tiistai-aamuna luokseni vietyään lapsen ensin hoitoon, käytti koirat ulkona, piti hetken sylissä ja jutteli ennen kuin lähti töihin. Illalla vaihdettiin hoidettavia ja sain samalla iltaruoan. Tullessani lapsen kanssa kotiin huomasin salmiakkipussin ja tulppaanit tytön kassissa, olivat käyneet yhdessä ostamassa lohdutukseksi. Hän kyselee miten voin ja jaksanko hoitaa lapsen päiväkotiin. Juuri ja juuri jaksan yhdeksäksi ilman kotona saatua aamupalaa, laitan päiväkotiin aamulla viestiä että jättäisivät vähän aamupalaa tytölle että tulemme kohta ja pahoittelen tuodessani sillä olen vaan niin flunssassa etten pysty oikein toimimaan kunnolla. Eilen illalla ex-mies tuli luokseni ja teki meille kaikille ruokaa ja oli hetken seurana. Tänään pitäis vaihtaa taas huollettavia. Koirat on ehkä helpompi handlata jos tämä flunssa nyt vaan vähän hellittäisi.

Ex-mies on kertonut olevansa niin pahoillaan että tämän piti käydä juuri minulle että häntä oikein itkettää. Etten ole tyhmä vaan elän suoraan sydämestä täydellä tunteella ja olen rohkea. On niin paha olla, niin hyvä mies ja miksi meidän välillämme ei voinut olla sitä naisen ja miehen välistä rakkautta? Hyviä ystäviä osaamme näköjään olla kun meidän ei tarvitse yrittää pakolla olla mitään enempää ja vaan pettyä siihen ettemme voi täyttää toistemme rakkauden ja yhteydenkaipuuta. On ollut paljon helpompaa kun olemme asuneet erillämme. Avioerohakemuksesta tuli 200 euron lasku. Ilmeisesti vielä viime vuonna se olisi ollut 100 euroa. Mieleen tulee näköjään tosi outoja asioita. 

Unelmiemme lemmenloma uuden rakkaan kanssa olisi 3 viikon ja yhden päivän päästä. Viikko aikaa peruuttaa ja saada edes osa rahoista takaisin. Matkustajan nimeä ei saa vaihdettua, hotellista ei saa mitään takaisin ja lentolipuistakin menee peruutusmaksut. En tiedä pystynkö lähtemään matkalle yksin ihanaan honeymoonereiden suosimaan hotelliin Thaimaan Koh Samuille. Sanotaan että reissussa saa kyllä seuraa, mutta eipä tuo ole ihan se perushostelli missä muuta seuraa kuin sitä omaa rakasta edes kaipaa. Ehkä perun reissun ja lähden yksin jonnekin. En olekaan tainnut koskaan matkustaa yksin, aina silloisen mieheni kanssa. Pitäis opetella olemaan ja matkustamaan yksin, sanotaan. En vaan ole yhtään sellainen, ajattelenkin puhumalla ja rakastan jakaa elämää ja asioita muiden kanssa. Kaupunkiloma Etelä-Eurooppaan? Yksin Kanarialle? En oikein tiedä. Tuntuu myös jotenkin pahalta etten ottaisi tyttöä mukaan joka rakastaisi lämpöä, altaita ja lämmintä hiekkaa varpaidensa alla.

Harmi kun ei ole siskoja tai vanhempia jotka olisivat läheisiä ja tukisivat. Ystävien kanssa olen puhunut ja viestitellyt paljon. Heilläkin on monella lapsia ja oma elämänsä elettävänään. Eikä sitä lopulta voi heidänkään päälle hajota. Olen myös puhunut lähimpien työkavereiden kanssa sillä olen muutenkin ollut kokoajan kaikesta avoin, erostani ja uudesta suhteesta. Mielestäni ihminen on kokonaisuus johon kaikki vaikuttaa, on paljon helpompi ymmärtää minua myös töissä kun tietää mistä tulen. Muutamalla ystävällä on tosi samankaltaisia tilanteita nyt päällä ja jotenkin tämä kaikki suru ja rikkinäisyys on niin vaikeata nähdä myös muissa. Elämä on vaan aivan uskomatonta.

Kumpa voisin saada takaisin uskoni rakkauteen ja elämään. Hetki sitten pidin itseäni vahvana ja uskoin että elämä kantaa. Jotenkin tuntui, että päästyäni yli keskenmenoista ja rankasta raskaudesta ja synnytyksestä olin jotenkin paljon vahvempi ja pystyin näkemään kuinka kaikki se antoi minulle uskoa siihen että elämä kantaa ja pääsen yli vaikka mistä. Vaan nyt hajosin niin pahasti etten enää tiedä mihin päin katsoisin jotta näkisin valon. Kuin kiusakseni aurinko on paistanut pari päivää. Mitä siihen nyt sanoisi. Näyttisi vaan keskaria takaisin vai kääntäisi katseensa pilviin?

Onneksi meillä on maailman upein lapsi, elämäni rakkaus <3

<3 Eerika

Share
Ladataan...