Ladataan...
Bättre liv

Se, mitä oikeastaan eniten pelkää, on epäonnistuminen. Itsetunto on kiinni siinä mitä teet, ei siinä mitä olet. Vaikka sitä kuinka tietää ettei niin pitäisi olla, se vaan jotenkin on ja pysyy siellä. Se, miten se itsetunto sinne meni, onkin jo ihan toinen tarina. Sanotaan, että pitäisi tiedostaa ne syyt, muttei syyttää niitä. Että elämässä nyt vain tapahtui näin ja pistää piste siihen. Todellisuutta on, että sitä voi sanoa monia asioita. Itsekin voin sanoa, että toista ei pitäisi syyttää omista virheistään tai ettei riidellessä pitäisi alkaa huutamaan. Silti teen tosi sujuvasti molempia.

Se, mitä sitä oikeastaan eniten tekee, on juoksemista. Sitä voi etsiä rauhaa joogasta tai hyvästä ruoasta, luonnosta ja elämän pienistä asioista, rakkaudesta ja ystävistä, lukemisesta ja matkustamisesta. Silti olo on sekava. Loppujen lopuksi sitä kuitenkin tekee samalla mitä aina ennenkin, suorittaa niin ettei kuule ääntään. Ei  kuule sitä tyhjyyttä mikä sisällä kumisee kun pitää katseensa päämäärässä. Viettää tämän hetkensä ajatellen tulevaa. Elää siinä luulossa että saavutukset toisivat täyttymyksen. Lopulta se kalvava tunne tulee läpi, se tunne ettet pysty hallitsemaan kaikkea, muttet vaan pysty lopettamaan yrittämistä.

Se, mitä oikeastaan eniten haluaa, on sisäinen rauha. Se ihana olotila mistä voi joskus hetkeksi saada kiinni, kun ei enää pinnistele. Kun voi päästää irti ja antaa elämän tulla. Mieli ei ole enää rauhaton, tämä hetki on todellisuus, ei tuleva. Turhat huolet voi päästää menemään, eikä itseään tarvitse kokoajan arvottaa. Sitä voi itsekin antaa helposti neuvoja kuinka yksinkertaista sen saavuttaminen. Mutta helppoa siitä ei tee se totuus, että se on vain sinusta kiinni.

 

 

 

Share

Ladataan...
Bättre liv

Olen aina ihmetellyt miksi minä en osaa mitään kunnolla. Miksi muut löytävät sen oman juttunsa mistä ovat niin innoissaan ja mitä tekevät ilolla ja täysillä ja minä se vaan räpellän vähän kaikkea? Kun mies sai kuulla tätä valitusta minun intoni puutteesta, hän sanoi että "sinähän olet innostunut kaikesta". Ehkä se on sitten siinä, innostun täysillä hetkeksi ja pian olen jo innostunut jostain muusta. Toisaalta kai se on loistavaakin innostua monesta asiasta, mutta usein kun pääsen vihdoin sille kurssille, matkalle tai kahvilaan on intoni jo laantunut ja saan vaan toivoa sen nousevan uudelleen. 

Juureton poukkoiluni todellista elämää etsiessäni sen kun jatkuu. Pitkään haaveilin muutosta, uudesta työpaikasta, kaupungista ja ystävistä. Muutos merkitsi minulle vapautta silloisesta ahdingosta vakityössä ja kauniissa omistusasunnossamme pikkukaupungissa. Lopulta radikaali hyppyni määräaikaisiin töihin ei ollutkaan niin radikaali. Löytyi kiva uusi vuokrakolmio luonnonläheiseltä paikalta hyvien yhteyksien varrelta, duuni on mukavaa ja muutaman kuukauden päästä minulle jo tarjottiin vakitöitä. Pitkään haaveilemani jatko-opinnotkin onnistuivat kun työpaikka oli valmis tukemaan työn ohessa kouluttautumistani. Kaikki haaveet tuntuivat olevan jo täytetyt ja minulle tulee pakokauhu. Jos kaikki on nyt hyvin niin pitääkö silti miettiä kokoajan mihin seuraavaksi hakisi töihin ja että voi ei kun en vaan tiedä missä suunnalla minun olisi ihaninta asua?!? Jos nyt pääsen opiskelemaan töiden ohessa mielenkiintoisia asioita, miksi huolestun siitä etten ole vielä päässyt maisteriopintoihin? Mitä merkitystä maisterintutkinnolla loppupelissä edes olisi?  Jos työni tuntuu nyt mukavalle, työporukka on kivaa, palkkakin ok, muut edut erittäin hyvät ja työmatkakin kohtuullinen, miksi mietin pääni puhki mistä löytäisin duunin mihin minulla olisi "todellinen into" ja mikä tuntuisi mielekkäämmältä?

Vuosien varrella olen lukenut monta juttua ihmisistä, jotka ovat päätyneet ulkomaille asumaan ja tehneet mielenkiintoisia asioita elämässään. On tehty mielettömiä duuneja, asuttu upeissa paikoissa, oltu naimisissa eri maalaisen kanssa, palattu ehkä kotiin ja otettu osa maailmaa kuitenkin mukaan. Eletään ehkä kesät Piemontessa tai talvet alpeilla. Tehdään just sitä mitä halutaan, toteutetaan omaa juttuaan. Viime vuosina osa näiden tarinoiden kertojista on ollut jo itseäni nuorempia, usein saman ikäisiä. Ystävistä ja entisistä opiskelutovereista osa on muuttanut ulkomaille miehen perässä tai muuten vaan. Miten näiden elämäntarinoiden kanssa voi kilpailla ja miksi minun mielessäni edes käy sellainen ajatus? Haluanko todella asua ulkomailla ja siksi haukon kateellisena henkeäni ja kuvittelen itseni maailmalle vai uskonko vain että heidän elämänsä on hienompaa ja jollain tavalla arvostetumpaa kuin minun? Elänkö todellista elämää jos en ole asunut useassa maassa, tehnyt hyvää uraa, löytänyt omaa intohimoani ja alkanut yksityisyrittäjäksi? 

Kaipaan niin kovasti uusia kokemuksia, uusia asioita mistä innostua, mutta niin kaipaan myös muiden antamaa arvostusta ja sitä pientä kateutta mitä itsekin muita kohtaan tunnen. Arjen oravanpyörästä on vaikeaa saada kiksejä. Omaa CV:tään voi kiillottaa, voi antaa hienoja englanninkielisiä termejä parhaille osaamisalueilleen, voi laittaa parhaat kuvat itsestään facebookkiin just siltä ihanalta ranskan matkalta ja laittaa statuksiinsa vain ne hyvät asiat mitkä päivän varrella tulee mieleen. Mutta todellisuudessa tunnet olosi niin feikiksi kun joudut uskottelemaan itsellesi ja muille että olet hyvä, kaunis ja onnellinen. Todellisuudessa heräät torkutellen joka aamu liian myöhässä, peset hampaasi horroksessa ja tunget suuhusi aamumuroja samalla unohtuen aamulehden äärelle liian pitkäksi aikaa, lopulta meikki pitäisi tehdä nopeasti jotta ehtisit juosta päättömänä ulos koirien kanssa samalla pulisten "pissallepissalle tuleeko kakkakakka" kuin imbesilli ennenkuin voit laittaa koirille radion soimaan ja yrittää olla unohtamatta tärkeimpiä tavaroitasi samalla kun juokset sateessa bussipysäkille mistä näet bussisi lähtevän juuri nenäsi edestä. 

Share

Pages