Ladataan...
Bee Stings

Seiskan toimittaja kysyi sinulta 19.10 Tuntemattoman sotilaan ennakkonäytöksen yhteydessä mielipidettäsi #metoo-kampanjasta, jonka tarkoitus on kiinnittää huomiota seksuaaliseen häirintään.

Ensin vähättelit seksuaalirikoksia sanomalla: ”– Minä en tämmöisistä asioista kommentoi mitään, se on hömppää!”

Toimittajan kysyttyä, mitä tarkoitat hömpällä, teit kansanedustajaurasi pohjanoteerauksen sanomalla hymyillen:

 ”– Jos joutuu (seksuaalisen ahdistelun kohteeksi), niin mitä siitä välittämään. Eihän siitä jälkeä jää.” Tämän jälkeen nauroit vielä makeasti kommenttisi päälle.

Minun tietenkin pitäisi kirjoittaa tämä avoin kirje jollekin vielä vaikutusvaltaisemmalle taholle, koska en voi käsittää, kuinka sinun kaltaisesi ihminen saa työskennellä eduskunnassa. Mutta koska sinulla kuitenkin on kansanedustajana vaikutusvaltaa paljon, etkä vaikuta oikeasti tietävän, mitä jälkiä seksuaalinen väkivalta jättää, päätin kirjoittaa tämän sinulle.

Minä kerroin #metoo-kampanjassa muunmuassa siitä, kuinka minua käytettiin ensimmäisen kerran seksuaalisesti hyväksi neljävuotiaana. Ja sinä, kansanedustaja, kutsut julkisesti tätäkin kokemusta hömpäksi ja luulet, ettei siitä jäänyt jälkeä.

Kerron sinulle nyt, etteivät sinun luulosi pidä paikkaansa ja kerron myös niistä jäljistä, jotka hyväksikäyttö jätti heti tapahtuman jälkeen, sekä niistä jäljistä, jotka ovat olemassa edelleen, eivätkä koskaan lähde pois.

Heti tapahtuman jälkeen äitini joutui linnoittautumaan kanssani kotiin, koska hyväksikäyttäjäni oli uhkaillut minua, pientä neljävuotiasta tyttöä sanomalla, että sekä minä, että äitini kuolemme, jos minä kerron hyväksikäytöstä. En pystynyt syömään mitään ja minulla oli niin likainen olo, että ainoastaan syljin ja oksensin. Tämä neljävuotiaan lapsen kokemusko on hömppää, Teuvo?

Hyväksikäyttö, joka ei sinun mukaasi jätä jälkeä, laukaisi minulla jo lapsena paniikkihäiriön, traumanjälkeisen stressihäiriön ja ahdistuneisuushäiriön. Teini-ikäisenä minut raiskattiin ja tämän hömpän jälkeen valuin verta, ihossani oli jälkiä (jälkiä, Teuvo!) tupakansytyttimestä, jolla raiskaajani poltti minua ja lopuksi yritin paeta asunnosta veitsen kanssa.

Tänäpäivänä olen 24-vuotias, avohoidossa, kykenemätön opiskeluun ja päivätyöhön ja käynyt useita vuosia psykoterapiassa. Sairastan masennusta, minulla on itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia ja satutan itseäni säännöllisesti. Myös äitini masentui ja joutui työkyvyttömäksi lapsuuteni hyväksikäyttöhömpän vuoksi.

Minä olen aivan kauhuissani siitä, että sinä Teuvo Hakkarainen työnimikkeesi mukaisesti edustat kansaa. En toisaalta yhtään ihmettele, että niin moni seksuaalirikollinen jää tuomitsematta, jos sinun mielipiteesi todella edustaa jotakin osaa tästäkin kansasta.

Tämä avoin kirje ei niinkään ollut mikään kysymys, johon odotan vastausta. Halusin vain kertoa sinua esimerkkejä siitä, minkälaisia jälkiä seksuaalinen väkivalta jättää ja mitä kokemuksia sinä kommentillasi halveksuit.

Share

Ladataan...
Bee Stings

Otin vähän aikaa sitten snapchatin käyttöön ja samalla sen periaatteen, että sinne laitetaan kaikki hetken mielijohteesta otetut kuvat ja videot, ja instagramiin vain parhaat palat. Päätin tänään tsekata instagramini ja katsoa, ovatko kaikki kuvani siellä tarpeeksi hyvälaatuisia. Jouduin yllätyksekseni kuitenkin hetken scrollaamaan, että löytäisin edes yhden kuvan minusta. Tajusin, että instagram-profiilini on täynnä Lana Del Reyn kuvia ja videoita. Nauroin hetken itsekseni, kun mietin, että varmasti minun kuuntelijani, jotka seuraavat minua instassa, haluaisivat nähdä kuvia minusta, ei Lanasta. Eiväthän kaikki, jotka minua kuuntelevat, välttämättä ole kiinnostuneita Lana Del Reysta. Itse olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut tietämään, mistä ja kenen musiikista omat suosikkiartistini ovat inspiroituneet ja siksi ajattelin, että haluan kirjoittaa blogin tällä kertaa kevyemmästä aiheesta: siitä, miksi Lana Del Rey on minulle niin tärkeä.

Vuoden 2012 alussa, paria kuukautta vaille vuosi ennen kuin Personal Raineri julkaistiin, eräs silloinen ystäväni kysyi, olinko kuullut laulajasta nimeltä Lana Del Rey. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun täytyisi tutustua kyseisen artistin musiikkiin. Vaikka en ollut julkaissut itse vielä mitään, ystäväni oli lukenut tekstejäni ja tiesi aiheet, joista räppään. Ystäväni kertoi, että minun laillani Lanakin kirjoitti kappaleita seksistä, huumeista ja väkivallasta. Kuuntelimme Born to die-levyn ystäväni kotona ja olin täysin myyty. Veripisarat levyn sisäkansissa, kukat hiuksissa, rohkeat sanat "kokaiinisydämestä", rakastumisesta vanhoihin miehiin, kuolleista rakastetuista ja Pepsi Colan makuisesta vaginasta tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kotona ongin kaikki julkaisemattomat kappaleet internetin syövereistä ja ne iskivät vielä syvemmälle. Jumpin yliannostuskuolema, Kinda Outta Luckin murhattu isukki takakontissa, Dangerous Girlin mafioso ja kaikki ne muut tarinat ja fiilikset, joihin pystyin samaistumaan. Joku muukin puhuu näistä asioista!

Seuraavana vuonna 2013 kävin katsomassa Lanaa Hartwall-areenalla ja hän vakuutti minut livenäkin lämpimällä suhtautumisellaan onnekkaisiin faneihinsa, jotka olivat päässeet eturiviin. Tuolloin olin julkaissut muutamaa kuukautta aiemmin ensimmäisen biisini ja olin jo jonkin verran keikkaillut. Nyt olen ollut Lana-fani kohta kuusi vuotta, koko sen ajan, kun olen ollut julkisuudessa ja ihailuni on vuosien myötä vain kasvanut. Jokainen albumi on ylittänyt odotukseni ja viime perjantaina sain nähdä idolini toisen kerran livenä.

Tärkein vaikutus, mikä Lanalla on minuun ollut, on itsetunnon nostattaminen. Lana on musiikillaan näyttänyt, että asiat, joita olen aikaisemmin itsessäni hävennyt, ovat ihan ok. Hän on antanut minulle itsevarmuutta niin artistina, kuin henkilökohtaisena minänänikin. Kertoja-minä hänen kappaleissaan on haavoitettu, helposti hyväksikäytettävä, huumeista, alkoholista ja epäterveistä parisuhteista riippuvainen nainen, jolla on ollut tuhoavia suhteita enemmän kuin yksi. Koen, että Lana antaa äänen objekteina nähdyille naisille, tehden näin heistä subjektin. Vaikka kappaleissa usein kuullaan reippaasti vanhemman, usein rikollisen miehen lähes sairaalloista ylistämistä, ottaa Lana kuitenkin välillä ohjat aggressiivisestikin omiin käsiinsä, esimerkkinä juurikin Kinda Outta Luck tai Serial Killer. Mielenkiintoista on, että suuri osa Lana Del Reyn kohtaamasta kritiikistä kohdistuu juuri näihin samoihin asioihin, mitä itse hänessä ihailen. Useat ovat sitä mieltä, että nuorille naisille tulisi antaa vahvoja naisesikuvia, joiden suusta ei mahdollisesti kuulisi fraasia: "I was in the winter of my life, and the men I met along the road were my only summer." Itse olen kritisoijien kanssa vahvasti eri mieltä.

Minulta on kautta aikain puuttunut naisesikuva, jonka sanoituksiin voisin 100% samaistua. Ja tässä tullaan jännän äärelle: Minä todella pystyn samaistumaan Lanan teksteihin siitä huolimatta, että meillä on täysin erilaiset lähtökohdat. Siinä missä itse räppään huumeongelmasta Itäkeskuksessa, laulaa Lana samaisesta ongelmasta Hollywoodissa. Lanan rikolliset operoivat Yhdysvalloissa, minun rikolliseni Pohjoismaissa. Kaikki, mistä Lana laulaa on minulle täysin tuttua, ainoastaan pienemmässä ja kylmemmässä mittakaavassa. Lanan kesä on poikkeuksetta minun kesääni pidempi ja kuumempi.

Lana Del Reyn arkiminällä, Lizzy Grantillä on katolinen tausta, minulla helluntailainen. Tämän vuoksi Lanan käyttämät raamatulliset viittaukset ovat minulle myös tuttuja. Tärkein itsetuntooni vaikuttanut asia on kuitenkin tieto siitä, että minun päänsisäiset ongelmani ja niiden näkyminen käytöksessäni erityisesti ennen raitistumistani, eivät ole asioita, joista kellään muulla nuorella naisella ei olisi kokemusta. Sen verran useisiin Lanankin musiikki tuntuu kolahtavan, että isähahmoa etsiviä, monenlaisista addiktioista kärsiviä naisia taitaa olla valitettavan useita. Ja myös meidän kaltaiset naiset tarvitsevat esikuvia, jotka näyttävät meille, että kaikesta siitä voi selvitä. Me olemme myös molemmat Lanan kanssa tänä päivänä 100% raittiita.

Oli minulla mikä tunnetila tahansa, tuntuu, että Lana Del Rey ymmärtää minua aina. Kun sydämeeni särkee, Pretty When You Cryn  "Don't say you need me when you leave and you leave again. I'm stronger than all my men, except for you" muistuttaa minua siitä, että Lanakin on joskus tuntenut olevansa voimaton rakastamansa ihmisen edessä. Huorantelotus on ehkä antanut kuuntelijoilleni vihiä siitä, että kärsin ajoittain sairaalloisesta mustasukkaisuudesta. Tällöin pistän soimaan Lanan She's Not Me. Minut henkilökohtaisesti tuntevat ymmärtävät varmaan myös, miksi Dangerous Girlin "He's the get rich quick-type, mafiosi hit type"-laini, tai Blue Jeansin vahvasti linnaleskeyteen viittaavat lyriikat sopivat minun rakkauselämäni soundtrackeiksi.

Ehkä surullisinta oli huomata, kuinka viime syksynä alkaneen masennusjaksoni aikana tulin ajatelleeksi kuten Lana kappaleellaan God Knows I Tried. "I've got nothing much to live for, ever since I found my fame." Aivan kuten Hollywood Hillsillä ja Itä-Helsingillä on eronsa, myös Lana Del Reyn ja Mercedes Bentson kuuluisuudella on eronsa. Siitä huolimatta pystyin samaistumaan Lanan ajatukseen siitä, että kun on saavuttanut haaveensa ja tullut tunnetuksi, ei enää ole syytä elää. Onneksi ymmärsin myös, että Lanakin jatkaa elämäänsä ja uraansa synkistä ajatuksistaan huolimatta.

Maaliskuussa lääkitykseni vaihdettiin hoitamaan masennustilaani ja toukokuussa ilmestyi Lana Del Reyn ja The Weekndin Lust For Life. Minä saan ajoittain kuuntelijoiltani viestejä, jossa he kertovat jonkun minun kappaleeni olevan sellainen, jonka avulla he jaksavat paremmin jatkaa elämää. Minulle Lust For Life oli sellainen kappale. Itse tulkitsen sen myös kannanottona itsemurhien ehkäisemiseksi, sillä sekä kappaleen sanoissa, että sen musiikkivideolla viitataan elämämyönteisyyden lisäksi kuuluisan Hollywood-kyltin H-kirjaimeen. Näyttelijä Peg Entwistle teki itsemurhan hyppäämällä H-kirjaimelta vuonna 1932.

Lana Del Rey antaa minulle siis musiikin lisäksi paljon enemmän, muunmuassa elämänhalua. Tämän vuoksi toivon, ettette pahoita mieltänne,  mikäli instagramissani saattaisi olla pari Lanan kuvaa liikaa :)

Share

Ladataan...
Bee Stings

2.8.2017

 

Narinkkatorin kulmalla on Suomi ensin-ryhmän leiri. Katoksen alla istuu muutama henkilö keräämässä allekirjoituksia yhdistyksen saamiseksi puoluerekisteriin. Noin kymmenen metrin päässä heistä istuu maassa noin 60-70 vuotias, oletettavasti Romaniasta, tai Bulgariasta kotoisin oleva romanimies kerjäämässä. Ystävättäreni Saija kaivaa muutaman kolikon taskustaan, pudottaa ne kerjäläismiehen kuppiin ja jatkamme kohti Suomi ensin- leiriä, sillä tänään meillä on heiltä kysyttävää.  

Kysymyksemme koskee eilistä, jolloin olin toisen ystävättäreni Crissen kanssa ohittamassa saman romanimiehen. Nuori, noin 18-20 vuotiaalta näyttävä vaalea, siilitukkainen, maihareihin ja maastohousuihin sonnustautunut mies ja hänen kaverinsa ohittivat myös saman vanhuksen, mutta he eivät laittaneet miehen kuppiin rahaa. Sen sijaan siilitukkainen mies huusi: "tää taitaa olla tuhkakuppi!" ja stumppasi tupakkansa kerjäläismiehen kuppiin ja nauroi räkäisesti kaverinsa tehdessä samoin. Nöyryytetty vanhus joutui onkimaan tupakantumpit kupistaan ja minä en voinut muuta, kuin toistella itku kurkussa: "I'm so sorry! I'm so sorry!" ja antaa hänelle pari euroa.

Mies katsoi minua silmissään katse, josta saatoin päätellä, että minä olin meistä se järkyttyneempi osapuoli. Hän oli varmasti kokenut paljon pahempaakin. Ehkä hänen päälleen oli syljetty, tai häntä oli potkittu. Ehkä se, että häntä hyväksytä edes suomalaisten jalkojen juureen polvillaan, ei tullut hänelle yllätyksenä, jos hän ei ole saanut edes sen maan kansalaisuutta, josta hän on kotoisin. Ehkä Romanian poliisit ovat hävittäneet hänen kotinsa, ampuneet hänen poikansa, tai ehkä hänen tyttärensä on myyty prostituoiduksi. Ne lämpimät, ruskeat isoisän silmät näyttivät juuri siltä, että ne ovat nähneet paljon pahempaa, kuin nämä kaksi nuorta "isänmaan ystävää".

Mutta minä olin täynnä raivoa, kun ohitimme Suomi ensin-leirin, johon nämä kaksi vanhuksenhäpäisijää leiriytyivät yhä naureskellen. Raivonkyyneleet silmissäni kiroilin ja mietin, mitä ihmettä minä voin tehdä, ystävättäreni koittaessa rauhoitella minua. Miettimiseni kesti ehkä 20 sekuntia, kun jo tajusin, etten minä voi tehdä mitään. Mitä auttaa huutaminen? Mitä auttaa raivoaminen? Uusnatsien edessä itkeminen nyt auttaa varmaan vähiten. Jos olisin aiheuttanut selkkauksen, pahimmassa tapauksessa minä olisin ollut putkassa. Jos nämä kaksi nuorta miestä ei epäröi käyttäytyä aggressiivisesti vanhuksia kohtaan, miksi naisten kohdalla olisi toisin? Jos jompi kumpi heistä olisi lyönyt minua, ei seuraukset olisi olleet sen arvoiset. Jatkoimme siis ystävättäreni kanssa matkaa.

Palataan tähän päivään. Saija antaa kolikot kerjäläismiehelle ja me kävelemme Suomi ensin-porukan luokse. Katoksen alla istuu kaksi nuorta naista ja yksi keski-ikäinen mies. Kerron, mitä eilen tapahtui, kysyn, olivatko tupakat stumpanneet nuoret miehet heidän porukastaan ja onko tämä Suomi ensin- porukalle tyypillinenkin toimintatapa. Saan suht epämääräisen vastauksen, jonka mukaan miehet eivät kuulu millään lailla heidän porukkaansa, pyörivät kyllä heidän leirissään, kerjäläisongelmalle pitää tehdä jotakin ja kerjäläisetkin tulevat vähän väliä heidän porukkaansa riehumaan. Saija kysyy, että nuorten miesten näyttämällä mallillako ongelmat ratkaistaan, jolloin ryhmän mies toteaa, että kyllä se tupakan stumppaaminen taitaa olla väärä tapa, mutta kyllä kerjäläisillä pitäisi olla joku muu keino ansaita rahaa, kuin kerjääminen. Minä kerron, että tästä olemme samaa mieltä, mutta en tiedä mitään halventavampaa, kuin vanhuksen kuppiin stumppaaminen. Ihmisen, joka on valmiiksi jo polvillaan! Ei sitten yhtään puolustuskykyisempää kohdetta valinnut. Miksi ei valitse oman ikäistään ja kokoistaan kohdetta, joka voisi tehdä jotain puolustaakseen itseään?

Mies jatkaa kertoen välittävänsä terveiset siilitukalle ja minä sanon olevani valmis kyllä keskustelemaan hänen kanssaan. Silloin ryhmän toinen nuori nainen kysyy, saako hän kysyä minulta jotakin. "Toki!" vastaan ja hän kysyy: "Ootko sä Mercedes Bentso?" Vastaan myöntävästi ja lisään, että nyt voi sitten lähettää ihan suorat terveiset. Poistumme paikalta ja saatan Saijan bussiin. Ostan rautatieasemalta suklaapatukan ja "Suomi-Finland"-kortin, jonka takaosaan kirjoitan kädet täristen, englannin ja kansainvälisen romanikielen sekoituksella viestini kerjäläismiehelle. Ensin ajattelin kirjoittaa tekstin myös blogiini, mutta ei. Se ei ole avoin kirje, ne ovat minun henkilökohtaiset sanani juuri hänelle. Kävelen sydän pamppaillen vanhuksen ohi, ojennan kortin ja suklaapatukan ja näen hänen alkavan lukea korttia. Sitten häviän kulman taakse.

 

2.8.1944.

 

Viimeiset 3000 eloonjäänyttä romania tuhottiin Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä. Saksan hallinto on tunnustanut myöhemmin natsien murhanneen yhteensä noin 600 000 romania, mutta tämä on vain arvio, koska romanien määrästä ennen holokaustia ei ollut varmaa tietoa. Uusien tietojen perusteella romaniuhrien lukumääräarvio on nostettu jopa 1,5-2 miljoonaan. Luvut ovat kuitenkin lukuja ja niitä on vaikea käsittää. Helpompi on ymmärtää, että 73 vuotta sitten natsit polttivat uunissa valtavan määrän ihmisiä, joilla oli elämä, unelmia ja perhe. Ihmisiä, jotka olivat joskus nauraneet, leikkineet, laulaneet, itkeneet ja eläneet. Siinä valtavassa joukossa oli jonkun tyttäriä, jonkun poikia, jonkun ystäviä ja isoisiä, joilla oli ruskeat, lämpimät ja viisaat silmät. Sen yön jälkeen näitä ihmisiä ei enää ollut.

 

Palataan taas tähän päivään ja tähän hetkeen. Liian pitkä vierailu romanikansan historiassa aiheuttaa suolaisten vesipisaroiden putoilemisen näppäimistön väliin ja pelkään, että koneeni tilttaa. Tänään vietetään romaneiden joukkotuhon muistopäivää ja se saa minut miettimään, että romanit ovat ehkä maailman urhein ja vahvin kansa. 73 vuotta sitten monissa valtioissa ajateltiin varmasti "ei koskaan enää", mutta jäikö se vain ajatuksen tasolle? Miten on mahdollista, että vielä näiden vuosikymmenten jälkeen tämän kansan miehet ja naiset joutuvat istumaan polvillaan maassa, kerjäten hyväksyntää valtaväestöltä, jolta saa takaisin pelkkää vihaa?

Mikähän oli 73 vuotta sitten kaasutettujen romanien viimeinen ajatus? Olikohan yksi niistä toivonkipinä siitä, että ehkä seuraava sukupolvi ei joutuisi kohtaamaan samaa vihaa, joka vei heidät keskitysleirille? Tässä päivässä minut saa kaikkein surullisimmaksi tieto siitä, että se viha ei ole kadonnut mihinkään. Narinkkatorin kerjäävä isoisä on ehkä juuri sitä seuraavaa sukupolvea, jolle joukkotuhotut romanit toivoivat parempaa tulevaisuutta. Se parempi tulevaisuus näyttää tällä hetkellä rasismin pääsyltä korkeampaan ja korkeampaan asemaan Suomenkin poliittisella kentällä, Suomi ensin- puolueelta Suomen puoluerekisterissä ja tuhkalta kerjäläismiehen kupissa. Siltä samalta tuhkalta, joka jäi jäljelle romaneista 73 vuotta sitten.

 

"Päänsä alas painaneena joukko tummien,

Kaasukammioihin veljet, siskot kulkee alistuen.

Toivonkipinää ei missään näy,

Elonlanka katkeaako näin nyt?

Toivonkipinää ei enää näy.

 

Ilman omaa maata kiersi heimo tummien.

Rääsyihinsä puettuina, nälkiintyneet, sorrettuna,

Julmaan kohtaloonsa kulkien.

Sotilaat vei leiriin viimeiseen.

Vain tuhkaks poltettiin nyt jokainen.

 

Arvet sodan tuntoon jäivät mustalaisien.

Sukupolvet liian monet, missä onkaan unohtuneet.

Jospa joskus saamme tietää sen

Rangaistuksen katkerimman syyn.

Niin, kyyneltemme katkerimman syyn.

 

Lukuistenkin vaiheidenkin jälkeen nousee pää.

Tumma heimo Herraan luottaa, matka jatkuu, uutta tuottaa,

Kyynelvirrat kaikki kuivataan.

Vielä kerran valo kajastaa.

Niin, tähtein takaa aamu sarastaa."

 

- The Holocaust (Elokuvasta Schindlers list) Suom. san. Kyösti Roth

 

 

Share

Pages