Ladataan...
Bee Stings

Otin vähän aikaa sitten snapchatin käyttöön ja samalla sen periaatteen, että sinne laitetaan kaikki hetken mielijohteesta otetut kuvat ja videot, ja instagramiin vain parhaat palat. Päätin tänään tsekata instagramini ja katsoa, ovatko kaikki kuvani siellä tarpeeksi hyvälaatuisia. Jouduin yllätyksekseni kuitenkin hetken scrollaamaan, että löytäisin edes yhden kuvan minusta. Tajusin, että instagram-profiilini on täynnä Lana Del Reyn kuvia ja videoita. Nauroin hetken itsekseni, kun mietin, että varmasti minun kuuntelijani, jotka seuraavat minua instassa, haluaisivat nähdä kuvia minusta, ei Lanasta. Eiväthän kaikki, jotka minua kuuntelevat, välttämättä ole kiinnostuneita Lana Del Reysta. Itse olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut tietämään, mistä ja kenen musiikista omat suosikkiartistini ovat inspiroituneet ja siksi ajattelin, että haluan kirjoittaa blogin tällä kertaa kevyemmästä aiheesta: siitä, miksi Lana Del Rey on minulle niin tärkeä.

Vuoden 2012 alussa, paria kuukautta vaille vuosi ennen kuin Personal Raineri julkaistiin, eräs silloinen ystäväni kysyi, olinko kuullut laulajasta nimeltä Lana Del Rey. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun täytyisi tutustua kyseisen artistin musiikkiin. Vaikka en ollut julkaissut itse vielä mitään, ystäväni oli lukenut tekstejäni ja tiesi aiheet, joista räppään. Ystäväni kertoi, että minun laillani Lanakin kirjoitti kappaleita seksistä, huumeista ja väkivallasta. Kuuntelimme Born to die-levyn ystäväni kotona ja olin täysin myyty. Veripisarat levyn sisäkansissa, kukat hiuksissa, rohkeat sanat "kokaiinisydämestä", rakastumisesta vanhoihin miehiin, kuolleista rakastetuista ja Pepsi Colan makuisesta vaginasta tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kotona ongin kaikki julkaisemattomat kappaleet internetin syövereistä ja ne iskivät vielä syvemmälle. Jumpin yliannostuskuolema, Kinda Outta Luckin murhattu isukki takakontissa, Dangerous Girlin mafioso ja kaikki ne muut tarinat ja fiilikset, joihin pystyin samaistumaan. Joku muukin puhuu näistä asioista!

Seuraavana vuonna 2013 kävin katsomassa Lanaa Hartwall-areenalla ja hän vakuutti minut livenäkin lämpimällä suhtautumisellaan onnekkaisiin faneihinsa, jotka olivat päässeet eturiviin. Tuolloin olin julkaissut muutamaa kuukautta aiemmin ensimmäisen biisini ja olin jo jonkin verran keikkaillut. Nyt olen ollut Lana-fani kohta kuusi vuotta, koko sen ajan, kun olen ollut julkisuudessa ja ihailuni on vuosien myötä vain kasvanut. Jokainen albumi on ylittänyt odotukseni ja viime perjantaina sain nähdä idolini toisen kerran livenä.

Tärkein vaikutus, mikä Lanalla on minuun ollut, on itsetunnon nostattaminen. Lana on musiikillaan näyttänyt, että asiat, joita olen aikaisemmin itsessäni hävennyt, ovat ihan ok. Hän on antanut minulle itsevarmuutta niin artistina, kuin henkilökohtaisena minänänikin. Kertoja-minä hänen kappaleissaan on haavoitettu, helposti hyväksikäytettävä, huumeista, alkoholista ja epäterveistä parisuhteista riippuvainen nainen, jolla on ollut tuhoavia suhteita enemmän kuin yksi. Koen, että Lana antaa äänen objekteina nähdyille naisille, tehden näin heistä subjektin. Vaikka kappaleissa usein kuullaan reippaasti vanhemman, usein rikollisen miehen lähes sairaalloista ylistämistä, ottaa Lana kuitenkin välillä ohjat aggressiivisestikin omiin käsiinsä, esimerkkinä juurikin Kinda Outta Luck tai Serial Killer. Mielenkiintoista on, että suuri osa Lana Del Reyn kohtaamasta kritiikistä kohdistuu juuri näihin samoihin asioihin, mitä itse hänessä ihailen. Useat ovat sitä mieltä, että nuorille naisille tulisi antaa vahvoja naisesikuvia, joiden suusta ei mahdollisesti kuulisi fraasia: "I was in the winter of my life, and the men I met along the road were my only summer." Itse olen kritisoijien kanssa vahvasti eri mieltä.

Minulta on kautta aikain puuttunut naisesikuva, jonka sanoituksiin voisin 100% samaistua. Ja tässä tullaan jännän äärelle: Minä todella pystyn samaistumaan Lanan teksteihin siitä huolimatta, että meillä on täysin erilaiset lähtökohdat. Siinä missä itse räppään huumeongelmasta Itäkeskuksessa, laulaa Lana samaisesta ongelmasta Hollywoodissa. Lanan rikolliset operoivat Yhdysvalloissa, minun rikolliseni Pohjoismaissa. Kaikki, mistä Lana laulaa on minulle täysin tuttua, ainoastaan pienemmässä ja kylmemmässä mittakaavassa. Lanan kesä on poikkeuksetta minun kesääni pidempi ja kuumempi.

Lana Del Reyn arkiminällä, Lizzy Grantillä on katolinen tausta, minulla helluntailainen. Tämän vuoksi Lanan käyttämät raamatulliset viittaukset ovat minulle myös tuttuja. Tärkein itsetuntooni vaikuttanut asia on kuitenkin tieto siitä, että minun päänsisäiset ongelmani ja niiden näkyminen käytöksessäni erityisesti ennen raitistumistani, eivät ole asioita, joista kellään muulla nuorella naisella ei olisi kokemusta. Sen verran useisiin Lanankin musiikki tuntuu kolahtavan, että isähahmoa etsiviä, monenlaisista addiktioista kärsiviä naisia taitaa olla valitettavan useita. Ja myös meidän kaltaiset naiset tarvitsevat esikuvia, jotka näyttävät meille, että kaikesta siitä voi selvitä. Me olemme myös molemmat Lanan kanssa tänä päivänä 100% raittiita.

Oli minulla mikä tunnetila tahansa, tuntuu, että Lana Del Rey ymmärtää minua aina. Kun sydämeeni särkee, Pretty When You Cryn  "Don't say you need me when you leave and you leave again. I'm stronger than all my men, except for you" muistuttaa minua siitä, että Lanakin on joskus tuntenut olevansa voimaton rakastamansa ihmisen edessä. Huorantelotus on ehkä antanut kuuntelijoilleni vihiä siitä, että kärsin ajoittain sairaalloisesta mustasukkaisuudesta. Tällöin pistän soimaan Lanan She's Not Me. Minut henkilökohtaisesti tuntevat ymmärtävät varmaan myös, miksi Dangerous Girlin "He's the get rich quick-type, mafiosi hit type"-laini, tai Blue Jeansin vahvasti linnaleskeyteen viittaavat lyriikat sopivat minun rakkauselämäni soundtrackeiksi.

Ehkä surullisinta oli huomata, kuinka viime syksynä alkaneen masennusjaksoni aikana tulin ajatelleeksi kuten Lana kappaleellaan God Knows I Tried. "I've got nothing much to live for, ever since I found my fame." Aivan kuten Hollywood Hillsillä ja Itä-Helsingillä on eronsa, myös Lana Del Reyn ja Mercedes Bentson kuuluisuudella on eronsa. Siitä huolimatta pystyin samaistumaan Lanan ajatukseen siitä, että kun on saavuttanut haaveensa ja tullut tunnetuksi, ei enää ole syytä elää. Onneksi ymmärsin myös, että Lanakin jatkaa elämäänsä ja uraansa synkistä ajatuksistaan huolimatta.

Maaliskuussa lääkitykseni vaihdettiin hoitamaan masennustilaani ja toukokuussa ilmestyi Lana Del Reyn ja The Weekndin Lust For Life. Minä saan ajoittain kuuntelijoiltani viestejä, jossa he kertovat jonkun minun kappaleeni olevan sellainen, jonka avulla he jaksavat paremmin jatkaa elämää. Minulle Lust For Life oli sellainen kappale. Itse tulkitsen sen myös kannanottona itsemurhien ehkäisemiseksi, sillä sekä kappaleen sanoissa, että sen musiikkivideolla viitataan elämämyönteisyyden lisäksi kuuluisan Hollywood-kyltin H-kirjaimeen. Näyttelijä Peg Entwistle teki itsemurhan hyppäämällä H-kirjaimelta vuonna 1932.

Lana Del Rey antaa minulle siis musiikin lisäksi paljon enemmän, muunmuassa elämänhalua. Tämän vuoksi toivon, ettette pahoita mieltänne,  mikäli instagramissani saattaisi olla pari Lanan kuvaa liikaa :)

Share

Ladataan...
Bee Stings

2.8.2017

 

Narinkkatorin kulmalla on Suomi ensin-ryhmän leiri. Katoksen alla istuu muutama henkilö keräämässä allekirjoituksia yhdistyksen saamiseksi puoluerekisteriin. Noin kymmenen metrin päässä heistä istuu maassa noin 60-70 vuotias, oletettavasti Romaniasta, tai Bulgariasta kotoisin oleva romanimies kerjäämässä. Ystävättäreni Saija kaivaa muutaman kolikon taskustaan, pudottaa ne kerjäläismiehen kuppiin ja jatkamme kohti Suomi ensin- leiriä, sillä tänään meillä on heiltä kysyttävää.  

Kysymyksemme koskee eilistä, jolloin olin toisen ystävättäreni Crissen kanssa ohittamassa saman romanimiehen. Nuori, noin 18-20 vuotiaalta näyttävä vaalea, siilitukkainen, maihareihin ja maastohousuihin sonnustautunut mies ja hänen kaverinsa ohittivat myös saman vanhuksen, mutta he eivät laittaneet miehen kuppiin rahaa. Sen sijaan siilitukkainen mies huusi: "tää taitaa olla tuhkakuppi!" ja stumppasi tupakkansa kerjäläismiehen kuppiin ja nauroi räkäisesti kaverinsa tehdessä samoin. Nöyryytetty vanhus joutui onkimaan tupakantumpit kupistaan ja minä en voinut muuta, kuin toistella itku kurkussa: "I'm so sorry! I'm so sorry!" ja antaa hänelle pari euroa.

Mies katsoi minua silmissään katse, josta saatoin päätellä, että minä olin meistä se järkyttyneempi osapuoli. Hän oli varmasti kokenut paljon pahempaakin. Ehkä hänen päälleen oli syljetty, tai häntä oli potkittu. Ehkä se, että häntä hyväksytä edes suomalaisten jalkojen juureen polvillaan, ei tullut hänelle yllätyksenä, jos hän ei ole saanut edes sen maan kansalaisuutta, josta hän on kotoisin. Ehkä Romanian poliisit ovat hävittäneet hänen kotinsa, ampuneet hänen poikansa, tai ehkä hänen tyttärensä on myyty prostituoiduksi. Ne lämpimät, ruskeat isoisän silmät näyttivät juuri siltä, että ne ovat nähneet paljon pahempaa, kuin nämä kaksi nuorta "isänmaan ystävää".

Mutta minä olin täynnä raivoa, kun ohitimme Suomi ensin-leirin, johon nämä kaksi vanhuksenhäpäisijää leiriytyivät yhä naureskellen. Raivonkyyneleet silmissäni kiroilin ja mietin, mitä ihmettä minä voin tehdä, ystävättäreni koittaessa rauhoitella minua. Miettimiseni kesti ehkä 20 sekuntia, kun jo tajusin, etten minä voi tehdä mitään. Mitä auttaa huutaminen? Mitä auttaa raivoaminen? Uusnatsien edessä itkeminen nyt auttaa varmaan vähiten. Jos olisin aiheuttanut selkkauksen, pahimmassa tapauksessa minä olisin ollut putkassa. Jos nämä kaksi nuorta miestä ei epäröi käyttäytyä aggressiivisesti vanhuksia kohtaan, miksi naisten kohdalla olisi toisin? Jos jompi kumpi heistä olisi lyönyt minua, ei seuraukset olisi olleet sen arvoiset. Jatkoimme siis ystävättäreni kanssa matkaa.

Palataan tähän päivään. Saija antaa kolikot kerjäläismiehelle ja me kävelemme Suomi ensin-porukan luokse. Katoksen alla istuu kaksi nuorta naista ja yksi keski-ikäinen mies. Kerron, mitä eilen tapahtui, kysyn, olivatko tupakat stumpanneet nuoret miehet heidän porukastaan ja onko tämä Suomi ensin- porukalle tyypillinenkin toimintatapa. Saan suht epämääräisen vastauksen, jonka mukaan miehet eivät kuulu millään lailla heidän porukkaansa, pyörivät kyllä heidän leirissään, kerjäläisongelmalle pitää tehdä jotakin ja kerjäläisetkin tulevat vähän väliä heidän porukkaansa riehumaan. Saija kysyy, että nuorten miesten näyttämällä mallillako ongelmat ratkaistaan, jolloin ryhmän mies toteaa, että kyllä se tupakan stumppaaminen taitaa olla väärä tapa, mutta kyllä kerjäläisillä pitäisi olla joku muu keino ansaita rahaa, kuin kerjääminen. Minä kerron, että tästä olemme samaa mieltä, mutta en tiedä mitään halventavampaa, kuin vanhuksen kuppiin stumppaaminen. Ihmisen, joka on valmiiksi jo polvillaan! Ei sitten yhtään puolustuskykyisempää kohdetta valinnut. Miksi ei valitse oman ikäistään ja kokoistaan kohdetta, joka voisi tehdä jotain puolustaakseen itseään?

Mies jatkaa kertoen välittävänsä terveiset siilitukalle ja minä sanon olevani valmis kyllä keskustelemaan hänen kanssaan. Silloin ryhmän toinen nuori nainen kysyy, saako hän kysyä minulta jotakin. "Toki!" vastaan ja hän kysyy: "Ootko sä Mercedes Bentso?" Vastaan myöntävästi ja lisään, että nyt voi sitten lähettää ihan suorat terveiset. Poistumme paikalta ja saatan Saijan bussiin. Ostan rautatieasemalta suklaapatukan ja "Suomi-Finland"-kortin, jonka takaosaan kirjoitan kädet täristen, englannin ja kansainvälisen romanikielen sekoituksella viestini kerjäläismiehelle. Ensin ajattelin kirjoittaa tekstin myös blogiini, mutta ei. Se ei ole avoin kirje, ne ovat minun henkilökohtaiset sanani juuri hänelle. Kävelen sydän pamppaillen vanhuksen ohi, ojennan kortin ja suklaapatukan ja näen hänen alkavan lukea korttia. Sitten häviän kulman taakse.

 

2.8.1944.

 

Viimeiset 3000 eloonjäänyttä romania tuhottiin Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä. Saksan hallinto on tunnustanut myöhemmin natsien murhanneen yhteensä noin 600 000 romania, mutta tämä on vain arvio, koska romanien määrästä ennen holokaustia ei ollut varmaa tietoa. Uusien tietojen perusteella romaniuhrien lukumääräarvio on nostettu jopa 1,5-2 miljoonaan. Luvut ovat kuitenkin lukuja ja niitä on vaikea käsittää. Helpompi on ymmärtää, että 73 vuotta sitten natsit polttivat uunissa valtavan määrän ihmisiä, joilla oli elämä, unelmia ja perhe. Ihmisiä, jotka olivat joskus nauraneet, leikkineet, laulaneet, itkeneet ja eläneet. Siinä valtavassa joukossa oli jonkun tyttäriä, jonkun poikia, jonkun ystäviä ja isoisiä, joilla oli ruskeat, lämpimät ja viisaat silmät. Sen yön jälkeen näitä ihmisiä ei enää ollut.

 

Palataan taas tähän päivään ja tähän hetkeen. Liian pitkä vierailu romanikansan historiassa aiheuttaa suolaisten vesipisaroiden putoilemisen näppäimistön väliin ja pelkään, että koneeni tilttaa. Tänään vietetään romaneiden joukkotuhon muistopäivää ja se saa minut miettimään, että romanit ovat ehkä maailman urhein ja vahvin kansa. 73 vuotta sitten monissa valtioissa ajateltiin varmasti "ei koskaan enää", mutta jäikö se vain ajatuksen tasolle? Miten on mahdollista, että vielä näiden vuosikymmenten jälkeen tämän kansan miehet ja naiset joutuvat istumaan polvillaan maassa, kerjäten hyväksyntää valtaväestöltä, jolta saa takaisin pelkkää vihaa?

Mikähän oli 73 vuotta sitten kaasutettujen romanien viimeinen ajatus? Olikohan yksi niistä toivonkipinä siitä, että ehkä seuraava sukupolvi ei joutuisi kohtaamaan samaa vihaa, joka vei heidät keskitysleirille? Tässä päivässä minut saa kaikkein surullisimmaksi tieto siitä, että se viha ei ole kadonnut mihinkään. Narinkkatorin kerjäävä isoisä on ehkä juuri sitä seuraavaa sukupolvea, jolle joukkotuhotut romanit toivoivat parempaa tulevaisuutta. Se parempi tulevaisuus näyttää tällä hetkellä rasismin pääsyltä korkeampaan ja korkeampaan asemaan Suomenkin poliittisella kentällä, Suomi ensin- puolueelta Suomen puoluerekisterissä ja tuhkalta kerjäläismiehen kupissa. Siltä samalta tuhkalta, joka jäi jäljelle romaneista 73 vuotta sitten.

 

"Päänsä alas painaneena joukko tummien,

Kaasukammioihin veljet, siskot kulkee alistuen.

Toivonkipinää ei missään näy,

Elonlanka katkeaako näin nyt?

Toivonkipinää ei enää näy.

 

Ilman omaa maata kiersi heimo tummien.

Rääsyihinsä puettuina, nälkiintyneet, sorrettuna,

Julmaan kohtaloonsa kulkien.

Sotilaat vei leiriin viimeiseen.

Vain tuhkaks poltettiin nyt jokainen.

 

Arvet sodan tuntoon jäivät mustalaisien.

Sukupolvet liian monet, missä onkaan unohtuneet.

Jospa joskus saamme tietää sen

Rangaistuksen katkerimman syyn.

Niin, kyyneltemme katkerimman syyn.

 

Lukuistenkin vaiheidenkin jälkeen nousee pää.

Tumma heimo Herraan luottaa, matka jatkuu, uutta tuottaa,

Kyynelvirrat kaikki kuivataan.

Vielä kerran valo kajastaa.

Niin, tähtein takaa aamu sarastaa."

 

- The Holocaust (Elokuvasta Schindlers list) Suom. san. Kyösti Roth

 

 

Share

Ladataan...
Bee Stings

 

Loin Bee Stings-blogini alunperin siksi, että halusin kirjoittaa minun ristiriitaisesta suhteestani feminismiin. Ensimmäinen hyvinkin katkera ja surullinen postaukseni oli nimeltään Häivähdys minun feminismiäni ja nyt, kun siitä on kulunut puolitoista vuotta, tämä kirjoitukseni tuntuu eräänlaiselta ympyrän sulkeutumiselta.

Esiinnyin tämän kuun alussa WOW-festivaaleilla Tampereella ja pian sen jälkeen kutsu kävi myös feministisen puolueen vaalibileisiin, jossa vedin keikan eilen. Tänään julkaisin pinkinhohtoisen kuvan eilisistä juhlista ja sain kuvan alle kysymyksen: "Oletko taas feministi?"

Luokittelin itseni ensimmäisen kerran feministiksi hieman yli neljä vuotta sitten, kun Atlas Saarikoski haastatteli minua Tulva-lehteen, pari kuukautta Personal Raineri-videoni ilmestymisen jälkeen. Olin huomannut musiikkini vetoavan feministeiksi itseään kutsuviin ihmisiin ja he tuntuivat kannattavan samoja arvoja, kuin minä. He olivat myös sitä mieltä, että se ei ollut ok, että nuoruudessani naisilta katkottiin tukat pettämisen vuoksi, kun taas miehille pettäminen oli arkipäivää ja se annettiin kerta toisensa jälkeen anteeksi. Feministit olivat myös sitä mieltä, että naisiin kohdistuva väkivalta on rakenteellinen ongelma ja että minä saan sukupuolestani huolimatta olla räppäri. Miksi en sitten olisi kutsunut itseäni julkisesti feministiksi?

Aivan kuten Häivähdys minun feminismiäni-blogissa kerron, aloin antaa haastatteluita "feministiräppärinä", sain paljon keikkoja aatteen piiristä ja leimauduin äkkiä myös median silmissä. Aivan kuten feministeihin, urani alkuvaiheessa huomasin musiikkini vetoavan myös vasemmistolaisiin. He tuntuivat myös ajavan samoja asioita, kuin minä. Heistä oli väärin, että narkkarit sullottiin asumaan Itäkeskukseen ja että kaikilla ei ole samat lähtökohdat hyvään elämään. Liityin vasemmistonuoriin ja totesin, etten minä löytänyt feminismiä, tai vasemmistolaisuutta. Ne tulivat minun musiikkini luokse.

Kun minulla sitten oli kaksi porukkaa, joiden joukossa tunsin saavani olla oma itseni, oli minulle todella iso kolaus, kun Munaton miessai facebookin Feministiryhmän raivoihinsa. Olin menettänyt kuulijoita sen vuoksi, että olin leimautunut niin vahvasti aatteen alle ja nyt tunsin itseni petetyksi. Koin, etten taaskaan saanut puhua kokemistani asioista niiden oikeilla nimillä, vaikka olin kahden vuoden ajan luullut olevani porukassa, jossa saan vihdoinkin niin tehdä. Minua kutsuttiin julkisesti seksistiksi, transfoobikoksi ja antifeministiksi. Ja kaikki tämä yhden ainoan kappaleen vuoksi, joka kertoi cis-heteromiehestä, joka huumasi tyttöystävänsä laittamalla tabletin tämän juomaan. Tämäkin siis selviää kappaleen tarinasta, jos siitä vaivautuu kuuntelemaan muutakin, kuin sen provosoivan nimen.  Päätin, että no ei sitten. En sitten ole feministi, jos en saa olla. Olen vaikka sitten naisasianainen, jos en kerran osaa oikeita termejä käyttää ja elämäni cis-naisena on ollut niin saatanan etuoikeutettua. Vaikkakin jaksan tänä päivänä epäillä, että monet minua haukkuneista, kirjanoppineista kielipoliiseista ovat saaneet elää paljon etuoikeutetumpaa elämää, kuin minä. Siitäkin huolimatta, että olen cis-sukupuolinen, puolivalkoinen, kalaasyövä puoliheteronainen, olen kokenut aika paljon pahaa, useasti sukupuoleni ollessa se edesauttava tekijä. Minua on ahdisteltu seksuaalisesti ensimmäisen kerran neljävuotiaana ja minut on raiskattu vesurilla uhaten 16-vuotiaana. Tässä tilanteessa väkivaltaa edesauttoi miehen massiivinen koko ja luonnollisesti kaikki hänen käytössään olevat kättäpidemmät. 17-vuotiaana olen saanut turpaani kaksimetriseltä mieheltä ja 19-vuotiaana minulle kerrottiin, että polveni ammutaan, mikäli en pukeudu miehen tahdon mukaisesti. Ja kaiken tämän jälkeen minulle kerrotaan, että olen etuoikeutettu, en ole täytä feministin kriteereitä ja mikä pahinta, en saisi räpätä tätä kaksi vuosikymmentä jatkunutta paskaa ulos itsestäni.  Munattomasta miehestä eniten suuttuneita henkilöitä sattui olemaan vaikutusvaltaisessa asemassa vasemmistonuorissa ja jouduin punnitsemaan, haluanko vapaasti ilmaista itseäni taiteeni kautta omin sanoin, vai lähdenkö miellyttämään jälleen muita ihmisiä. Valitsin näistä vaihtoehdoista ensimmäisen ja erosin vasemmistonuorista. Kun sain kutsun WOW-festivaaleille, olin viettänyt puolitoista vuotta poliittista hiljaiseloa. Olin tutustunut eri puolueisiin, mutta olin päättänyt, etten enää koskaan tulisi leimaamaan itseäni yhdenkään aatteen alle, tai kannattamaan julkisesti, Mercedes Bentsona yhtäkään puoluetta. Olin kokenut, että siitä seuraa vain ja ainoastaan pakko olla tiettyä mieltä ja pettymyksiä puolin ja toisin. Entisenä koulukiusattuna pelkäsin astua WOW-festareilla lavalle. Mitä jos yleisössä onkin koko facebookin Feministiryhmä ja minut buuataan alas lavalta, koska en osaa käyttää akateemista kieltä? Niin ei tapahtunut. Sain aplodit ja joku tuli sanomaan minulle, että musiikkini antaa voimia myös muunsukupuolisille. Mietin, että mitä täällä tapahtuu? Hyväksyttiinkö minut ja minun feminismini juuri?  Kun minut pari päivää keikan jälkeen kutsuttiin esiintymään vaalitilaisuuteen, olin todella onnellinen. Puin pinkin mekon, laitoin kukkapannan päähäni ja lähdin räppäämään naisiinkohdistuvasta väkivallasta monenkirjavalle yleisölleni, jonka pääväri oli kuitenkin se pinkki. Ennen keikkaani keskustelin ihailemani transsukupuolisen stand-up-koomikko Jamie MacDonaldin kanssa siitä, kuinka häntä oli facebookin Feministiryhmässä syytetty transfobiasta. Kyllä, luit oikein. Mieleeni palautui kaikki ne kerrat, jolloin minulle on Munaton mies-kohun jälkeen sanottu: "älä anna jonkun pienen facebook-ryhmän viedä sinulta sinun feminismiäsi", "muista, että sinä et ole sitä, mitä he väittivät sinun olevan" ja "feminismiä on niin montaa erilaista, joten voit ihan hyvin kutsua itseäsi feministiksi". Siinä minä istuin pinkissä huoneessa ja juttelin valloittavan transmiehen kanssa, jota tämä pieni ryhmä oli syyttänyt transfobiasta. Mietin, että jos suosikkikoomikkonikin jatkoi oman taiteensa tekemistä, välittämättä saamastaan absurdista kritiikistä, oli minunkin päätökseni aikoinaan jatkaa rääväsuisella linjallani oikea. Ne ihmiset, jotka ymmärtävät minun taidettani, minun lähtökohtiani, minun näkökulmaani ja minun feminismiäni, löytävät kyllä luokseni. Minun feminismini on myös feminismiä, se on suorasanaista ja kirjaimellisesti lattiatasoista. Se ei ole akateemista, se on biseksuaalin, puoliromanin naisen feminismiä. Katujen kouliman naisen feminismiä. Se on haluttua ja tarvittavaa feminismiä.  Minulta kysyttiin kuvan alla, olenko taas feministi. Vastaan kysymykseen tässä: En. Olen aina ollut sitä.

Share

Pages