Ladataan...

Kirjoittelin viimeksi raskausviikoistani 15-21. Kerroin, miten alaselkäni kiukustui raskauden alkumetreillä. Se tarkoitti minun kohdallani sitä, että jalat niiasivat vihlovasta ja säteilevästä kivusta muutaman kerran sen verran huolella, että ajattelin niiden lähtevän alta kokonaan. 

Pääasialliseksi syyksi alaselän (ja sen kautta pakaran ja takareiden) yhtäkkiselle vihlonnalle sanoisin kehon muutokset raskauden myötä - nivelet pehmenevät ja kehon painopiste muuttuu viikko viikolta. Itselläni myös lantio alkoi levenemään aika varhain, mikä varmasti vaikutti asiaan.

Hyvä juttuhan se noin kaikkineen on, sillä näin keho tekee tilaa kasvavalle sikiölle sekä valmistautuu tulevaa synnytystä varten.

Mun kohdalla selkä todennäköisesti provosoitui noinkin häijyksi juoksemisesta. En ehkä heti ymmärtänyt, että kehoni tekee niinkin kovaa muokkaustyötä ja se olisi hyvä ottaa huomioon jo noin varhain. Toisen lapsen kohdalla tuntui, että kaikki tapahtui aiemmin ja jotenkin isommalla ryminällä.

Melkoisen nopealla googlauksella pääsin jyvälle siitä mikä on SI-nivel. Oireet osuivat todella hyvin kohdalleen. Päätin kuitenkin käydä vielä lääkärissä, mikä sinällään osoittautui todella turhaksi reissuksi. Olin jo ottanut kattavasti aiheesta selvää (kaikki kunnia lääkäreille, ihan oikeasti), joten lääkäri ei oikeastaan osannut kuin katsoa mua säälivästi ja sanoa voi voi, kuulostaa kurjalta. Tarjosi jopa hoitokeinona Buranaa, kunnes tajusi mun riittävän pitkästä epäuskoisesta tuijotuksesta, että olen siis (kuten kerroin) raskaana. Ja ne jotka eivät tiedä, Buranaa ei suositella raskaana.

Niinpä marssin turhautuneena kotiin ja selvitin netistä, miten kiukustuneen SI-nivelen kanssa pitäisi toimia. Venyttelyn olin havainnut pahentavan kipua, juoksemisesta olin jo ottanut taukoa. Lopuksi vielä kirjoitin sähköpostin kiropraktikolle, jossa kuvailin oireeni ja kysyin hänen mielipidettään siihen, miten asian kanssa olisi parasta toimia.

Ja nyt itse asiaan. Eli miten sitten lopulta sain selkäkipuni asettumaan.

Alkuun on pakko sanoa, että pohdin pariinkin otteeseen uskallanko tästä aiheesta kirjoittaa. En ole fysioterapeutti enkä liikunnanohjaaja. Kaikki mitä tein tai en tehnyt ovat tulosta siitä, että kuuntelin kehoani ja etenin sen mukaan. Olen liikkunut aina, joten oman kehon kuuntelu luonnistuu ja liikkuminen on mulle hyvin luonnollista. Sanoisin, että jos et ole aiemmin liikkunut etkä ole varma mitä teet - käänny ammattilaisen puoleen. Selän ja nivelien kanssa en lähtisi leikkimään.

Esimerkiksi linkeistä http://selkakanava.fi/selan-omatoiminen-hoitaminen , http://selkakanava.fi/selan-hoito-ja-raskaus sekä http://selkakanava.fi/jumppaohjeita-selalle-ja-niskalle löydät hyvää tietoa selän kanssa toimimiseen. 

Mutta niin - kuten kerroin, otin taukoa juoksemisesta sekä "rajummasta" venyttelystä, sillä ne molemmat pahensivat vihlontaa. Netistä löysin useamman "jumppaohjeen" sekä muutamia videoita.

Aloitin kuitenkin arjessa huomioiden selkäni. Kiinnitin huomioita esimerkiksi siihen, miten nousen tuolilta. Ennen hyppäsin ylös miten sattui, nyt katsoin, että jalat ovat eteenpäin, paino sopivalla tavalla molemmilla jaloilla ja nousen suorassa asennossa - en vinossa tai kroppaa kääntäen. Muistaakseni tämä ohje löytyy myös selkäkanava.fi sivuilta. Ja kyllä, oli tiukassa muistaa tämä. Sitä automaattisesti ja ihan tavasta singahti ylös ja liikkeelle miten sattui.

Kiinnitin huomiota ylipäätään kroppani asentoihin niin seistessä, liikkuessa että istuessani. Pidin esimerkiksi seistessä tasaisesti painoa molemmilla jaloilla, niin mukavaa kuin se olisikin ollut siirtää vain toiselle. Salilla aloitin selkää venyttävillä liikkeillä, joista ainakin osan voi bongata tästä videosta (tosin mopin korvasin kepillä):

Myös boksille nousut toimivat minulle. En tosin hyppinyt vaan askelsin boksille ja alas. Aluksi pidin muistaakseni jopa keppiä kädessä antamassa tukea, ettei tule suotta horjuttua.

Kun selkä parin kevyen, pääasiassa selkää venyttäviin liikkeisiin perustuvan jumpan jälkeen alkoi olla vihlonnasta vapaa, siirryin takaisin tankoon ja kevyisiin painoihin. Aloitin todella kevyillä painoilla maastavedolla sekä yhden jalan maastavedolla. Hiljalleen pääsin takaisin isompiin painoihin, kunhan vain muistin pohtia selkää entistä tarkemmin. Tärkeintä oli pitää tekniikka viimeisen päälle kunnossa. Tiesin, että repimällä tai liian isoilla painoilla leikkimällä tekisin vain hallaa kropalleni.

Ja niin - paras asia, jonka kiropraktikko minulle sanoi sähköpostissaan oli se, että asia on hoidettavissa. Jos kyse on SI-nivelestä, niin sen pitäisi asettua parilla jumppakerralla. Jos näin ei käy ja kipu jatkuu, on kyse hyvin todennäköisesti jostain muusta ja se olisi syytä tutkia tarkemmin. Kun kipuni siis hellitti yllä mainituilla ohjeilla ja parilla kerralla, tiesin keskittyneeni oikeaan asiaan.

Toivottavasti ei ollut liian ylimalkaisesti kirjoitettu ja edes jokunen vinkki tarttui matkaan. 

P.S. En ole enää kuukausiin kiinnittänyt huomiota siihen, miten nousen tuolilta tai mille jalalle varaan painon (ehkä pitäisi, ei kai se pahitteeksikaan olisi noin niinku pitkällä juoksulla). Tämä oli vain ensimmäisiä kipua helpottavia tekoja ja auttoi paljon siihen, että pääsin ylipäätään takaisin kivuttomaan olotilaan. Kun akuutti kipu ja vihlonta oli hoidettu, pystyin jatkamaan elämää taas täysin normaalisti. Suosittelen siis tarttumaan kipuun heti, ettei se pääse suotta kroonistumaan ja pahenemaan. 

P.P.S. SI-nivelen kipuiluun on saatavilla myös tukivöitä. Minä selvisin tällä kertaa ilman. Etenkin raskaana voisin ajatella, että tukivyötäkin kannattaa harkita, mikä etupainoisuus alkaa tosissaan ottamaan selän päälle.

Share

Ladataan...

Ajattelin taas jatkaa raskausviikkosaagaani. Silläkin uhalla, ettei se välttämättä kiiinnosta kuin pientä marginaalista ryhmää. Te kaikki muut - hypätkää suosiolla ohi. Tulossa on vielä paljon muutakin kuin tätä jaarittelua raskauteni eri vaiheista.

Mutta niin. Viimeisin postaus tässä sarjassa koski viikkoja 6-14 ja sen voi lukaista täältä. Ja niille, jotka eivät jaksa tuonne linkata, niin kerroin aiemmin kärsineeni parin kuukauden päättymättömän krapulan.

Mutta sitten vihdoin viikolla 15 ellotus loppui. Se tarkoitti sitä, että pystyin palaamaan aika kivasti takaisin normaaliin arkeeni. Lähdin taas liikkumaan monipuolisemmin (alkuraskaudesta pääasiassa vain juoksin), pystyin aloittamaan uudelleen aamukahvin juomisen (ihan pienellä, alle puolen kupin siivulla tosin) sekä syömään huomattavasti monipuolisemmin ja tuhdimme - muutenkin energiaa alkoi taas virrata sekä kroppaan että mieleen.

Ensimmäinen ultrakin oli jo takana, joten uskalsimme hiljalleen kertoa lähimmille raskaudesta. Kovin laajasti emme uutista kuitenkaan edelleenkään julistaneet.

Mutta eihän se tie onneen ja autuuteen koskaan aivan mutkaton ole. Nappasin (oletettavasti) töistä itselleni noron ja istuksin kotona sohvalla ämpäri kainalossa kolmisen päivää. Norosta selvittyäni meinasi lähteä jalat alta, kun SI-nivel kiukustui kehoni muutoksista. Ehdin pienen hetken miettimään, että mites suu sitten pannaan, jos selkä pettää jo tässä vaiheessa.

Muutamana päivänä selälläni, jalat ylhäällä ysikympin kulmassa makoillessani päätin, että ei muuten petä - minä en jumalauta suostu lepoon vielä tässä vaiheessa. Googlasin asiaa, konsultoin kiropraktikkoa, jätin juoksemisen hetkeksi (sillä se yllätys yllätys provosoi alaselästä hanuriin ja aina takareiteen asti säteilevää kipua) ja palasin salille. Tein omatoimisesti selkää vahvistavia liikkeitä sekä nimenomaan SI-nivelelle suositeltua jumppaa. Kaksi kertaa salilla riitti siihen, että selkä lakkasi kiukkuamasta ja hanurijumi helpotti, mutta jatkoin salilla jatkossakin selkäni ja erityisesti raskauden myötä löystyvät niveleni huomioiden. 

Salitreenin avulla pääsin taas jatkamaan juoksemistakin - tai ehkä enemminkin pitäisi sanoa että hölkkäämistä. Tosin olen tämän raskauden aikana ehtinyt miettimään monesti, miten jotkut voivat tykätä juoksemisesta ihan raskauden loppuun asti. Onko heillä jokin supertehokas tukivyö? Eikö juoksu tunnu ikävältä, kun vatsa kasvaa ja pomppii mukana - pahimmillaan painaa ikävästi virtsarakkoakin (sweet, i know)? Eikö vatsa- ja kylkinahka ole kovalla koetuksella? Näiden aatteiden myötä omalla kohdallani tuli mukaan enenevässä määrin myös pyöräilyä ja uintia - aina sitä mukaa, kun juokseminen alkoi tuntumaan toissijaiselta. Joogassakin kävin Shalassa, joka teki todella hyvää niin keholle kuin mielelle.

Mutta mitäs muuta näillä viikoilla kuin kuntouttavaa jumppaa ja treeniä noin ylipäätään? 

Lopettelin töitä, hain uusia töitä ja pohdin voiko raskaana ylipäätään hakea töitä ilman huonoa omaatuntoa. Odottelin pitkää kesälomaa alkavaksi, joka onkin seuraavassa raskausviikkopostauksessa melkoisen isossa roolissa.

Share

Ladataan...

Lueskelin eilen kahvitauolla Vauva-lehteä. Siellä kerrottiin Momziesta. 

Ymmärsin jutun perusteella, että se on jonkinlainen (suht uusi..?) applikaatio äideille, jotka haluaisivat löytää seuraa muista äideistä. Sovelluksen kehittäjä kertoi lyhykäisessä jutussa, että sovellukselle on selvästi ollut tilausta, sillä se on otettu hyvin vastaan ja moni on löytänyt sitä kautta mukavia äitiystäviä.

Uteliaana ihmisenä oli tietenkin pakko ladata sovellus ja selvittää mistä tässä on oikein kyse.

Hyvin nopeasti mulle selvisi, että kyseessä on äitien Tinder.

Ei siinä kai sitten, ajattelin. Kai tätä voisi kokeilla ennen kuin tuomitsen koko sovelluksen.

Mutta ensin muutama sana itse Tinderistä, sillä siitä mulla on aika selkeä mielipide. Se nyt vain ei ole mun makuun. Eron jälkeen olen sitä hetken kokeillut, joten tiedän kyllä suurinpiirtein millaisesta sovelluksesta olen mielipiteeni muodostanut. 

En tykkää yhtään ajatuksesta, että päätän muutaman kuvan ja virkkeen pohjalta ihmisestä niinkin isoja asioita kuin että pidänkö hänestä tai että haluanko tutustua häneen - vaikka vain yhden bissen tai yön verran. En pidä siitäkään, että joku tekisi niin minun kohdallani.

Oli jokseenkin raivostuttavaa huomata, kuinka aika iso osa teki muutaman kuvan, lyhyen esittelyn ja ennen kaikkea ikäni perusteella päätelmiä esimerkiksi siitä, että taidan hieman reilu kolmekymppisenä sinkkuna etsiä kuumeisesti tuleville lapsilleni isää tai haluan marssia suinpäin alttarille. TÄH!? Tai kun erehdyin kertomaan, että minulla on jo lapsi, niin voi luoja kaikkia niitä olettamia, joita "yksinhuoltajana", yhden lapsen eronneena äitinä sain rivien välistä lukea. Hyi. Yök. Kaikki tämä näkemättä ja tapaamatta. Hyvä luoja, muutaman kuvan ja yksittäisen faktan pohjalta. Hitto mitä toppahousuja siellä pyöriikään.

En myöskään pidä yhtään luontevana sitä, että kun tulee 'match' niin pitäisi alkaa sellaisesta asetelmasta chätätä, että juu, me sitten liketettiin toisistamme... Enkä myöskään jaksa sitä näpyttämisen määrää.

Onko siis suurikaan ihme, että poistin koko sovelluksen muutaman päivän jälkeen. 

Mutta sitten tämä Momzie.

Illalla kotona sitä näppäilin. Mieskin kysyi, että mitäs se rouva (öhöm, neiti) siellä sohvan nurkassa puuhaa. Kerroin lyhykäisesti sovelluksen idean ja mies puuskahti melkoisen spontaanisti, että ihan kamala idea! Siis ei se, että äidit löytäisivät tai etsivät seuraa, vaan se, että se on toteutettu Tinder-idealla.

Vielä tässä vaiheessa toppuuttelin, että äläs nyt noin vahvasti vastusta. Eikös se ole aika kiva idea, että voi etsiä ja löytää lähiseudulta muita äitejä - vaunulenkeille, kahvitteluun ja sen sellaiseen. Että onhan tässä mullakin pian ainakin vuosi kotona oleilua edessä...

Mutta niin. Yhden päivän kokemuksella on kyllä pakko todeta, että idea on pohjimmiltaan täysi kymppi. Ihanaa, että äideille on kehitetty sovelluksia ja sitä kautta uudenlaisia mahdollisuuksia löytää seuraa vanhempainvapaille - kotona oleminen voi olla todella yksinäistä aikaa. Ja yksin vauva/lapsiarki saattaa muodostua melkoisen ankeaksi, kuormittavaksi ja synkäksi. 

Mutta. 'Svaippailtuani' aikani äitejä kännykän ruudulla koin hieman pehmeämmin, mutta hyvin samantapaisia tuntemuksia kuin Tinderiä aikoinaan kokeillessani.

Paitsi, että tällä kertaa tuntui yksinkertaisesti vain ja ainoastaan pahalta.

Tuntui pahalta, että olisin vetänyt jonkun vasemmalle eli pois pelistä. Etenkin ja nimenomaan tässä yhteydessä. Mikä minä olen sanomaan, että tuon ja tuon ystävä, edes äitiystävä en haluaisi olla. Tuohon ja tuohon en kyllä halua tutustua. Siis niinku millä perusteella!? Kahden kuvan ja lyhyen esittelyn pohjaltako?

Mietin sovellusta käyttäessäni toki paljon positiivisia asioita, mutta myös sitä, onko tässä kaiken pahan alku ja juuri? Olenko juuri nyt jonkinlaisen äiti-kulttuurin ytimessä? Onko tämä juuri kaikkea sitä, mitä vauva-palsta ruokkii? Äidit rankkaamassa pinnallisin perustein toisiaan. Katsellen kuvia ja päättäen, kenen lasten kanssa oman lapsen olisi mukava kasvaa ja leikkiä - keneltä saisi hyviä elementtejä niin oman kuin lapsenkin elämään. 

Koko Tinder-konsepti on pinnallinen. Se saattaa sopia huolettoman seuran etsintään, yhden yön iloiksi, joskus säkällä jopa hyvän suhteenkin löytämiseksi, mutta että noin ylipäätään ihmisten rankkaamiseksi, ystävien etsimiseen. En ehkä halua olla osa tätä kehitystä, jossa ihmisiä svaippaillaan vasemmalle ja oikealle kevein perustein. En halua, että sellainen koskaan rantautuisi lapseni ajatusmaailmaan, miksi siis ruokkisin sen kehittymistä itsekään?

Share

Pages