Ladataan...

Moi taas!

Ajattelin ensin aloittaa kirjoittamisen sillä sellaisella, että onpas tässä lomailtu, kirjoittamiselle jäänyt siinä sivussa hieman vähemmän aikaa ja jaadijaadijaa. Mutta sitten tajusin, ettei se oikeastaan kiinnosta edes mua itseäni :D

Mutta se, mikä mua kiinnostaa hieman enemmän on mun uusi ananashame.

Viime aikoina ei blogissa juuri asuja olekaan esitelty. Siis sellaisella (edes vähän) klassisella tavalla, jossa pönötän kuvissa ja kerron, että tässäpä noheva vaate. Se on kuitenkin ollut joskus muinoin yhtenä blogini kantavana ajatuksena - tai no, jos nyt ei ihan kantavana, niin sellaisena sopivin väliajoin esiin putkahtelevana aiheena.

Olen viime aikoina myös pohtinut tekisinkö jonkinlaisen raskaustyyli-postaussarjan. Valitettavan usein (tätä nykyä melkolailla joka päivä) kuitenkin huomaan unohtavani kuvata päivän asuni.

Toisaalta nyt maha alkaa ihan viimeistään olemaan siinä kokoluokassa, että tyylissä ja päivän asuissa on jo hieman pohtimista - ja siitä jos mistä saisi ihan hyvin revittyä kirjoitettavaa ja jaettavaa.

Olen pääasiassa ajatellut (ja alunperin ihan suunnitellutkin), etten liiemmin raskausaikana ostele uusia vaatteita. Kaiken kaikkiaan raskaus tuntuu niin ohimenevältä hetkeltä, että tuntuu jotenkin turhalta kuluttamiselta ostaa varta vasten raskausvaatteita. Siis niitä sellaisia, joissa leikkaus, malli ja rypytykset on tehty vain ja ainoastaan tätä yhtä vaihetta ajatellen. Sen vähän, mitä raskausvaatteita olen selaillut, en ole löytänyt oikeastaan yhtään oikeasti kivaa ja päräyttävää vaatetta. Enkä myöskään nähnyt niissä mitään jälleenkäyttö mahdollisuutta.

Edellisessä raskaudessa ostin loppua kohden normaalia kokoani yhden koon isompia kuteita, koska ajattelin, että niillä pärjään sitten synnytyksen jälkeenkin - jos ja kun maha (ja vaatekoko) ei ihan heti ole entisellään. Lisäksi etsin sellaisia malleja, että ne menisivät koosta huolimatta mukavasti vielä jatkossakin - asettui kroppa mihin malliin tahansa. 

Ensimmäisen raskauteni aikaan kauppoihin mm. paukkasi sellaisia...hmm...sanotaanko niitä jegginseiksi? Siis sellaisia farkkuja, joissa on kuminauhavyötärö. Sellaiset päällä kävelin synnärille sisäänkin.

Tällä kertaa aloitin homman käymällä läpi vaatekaappini. Sieltä löytyi yllättävän paljon löysää paitaa ja toppia.

Olen kuitenkin alkuperäisestä ajatuksestani poiketen ostanut jonkin verran myös uusia vaatteita. Raskausvaatteista tosin vain parit farkut (mahakaistaleella) ja muutaman mekon, koska kasvava maha pakotti etsimään sellaisia. Melko aikaisessa vaiheessa hanuri lähti sen verran leviämään, ettei toivoakaan siitä, että olisin voinut käyttää normifarkkujani. Samassa hengessä tilasin parit uudet, normikokoani koon isommat, urheilutrikoot. Nyt mahtuu levenevä berberi ja lantio pöksyihin.

Ostamistani kuteista ehkä päräyttävin on kuitenkin tämän postauksen aihe eli ananashame. Tilasin sen Zafulilta ja rohkenin ostaa, koska näin kuminauhavyötärössä paljon mahdollisuuksia. Nyt se menee tuollalailla mahan yli vedettynä ja raskauden jälkeenkin vielä monella tapaa.

Voisinkin riipaista tässä lähiaikoina oman postauksensa siitä, mistä olen raskautta ajatellen vaatteita löytänyt. Ihan siksi, että kivojen, itseni näköisten vaatteiden löytäminen ei ole ollut mitenkään itsestäänselvää hommaa.

Mutta nyt - kivaa sunnuntaita!

Share

Ladataan...

Muutama päivä takaperin kauhoin uima-allasta päästä päähän ja mielessäni pyöri tähän postaukseen jo valmiit sanat. Sitten ilta menikin hupsis vaan ja ne jäivät kirjoittamatta ylös. Aihe ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, joten ajattelin hakea sanoja takaisin nyt.

Olen viime aikoina (jopa vuosina) pohtinut paljon kiltteyden ja itsekkyyden rajoja. Voisi sen kai niinkin sanoa, että olen etsinyt hyvää tasapainoa sopivan joustamisen ja itsestäni huolta pitämisen välillä. Olen pohjimmiltani hyvin empaattinen ja juuri se sellainen melko klassinen kiltti tyttö, joka laittaa aina ensisijaisesti muut itsensä edelle. Jopa siihen pisteeseen asti, että ihan läheisimmät ja minulle tärkeimmät ovat suoraan sanoneet, että sun täytyy nyt vihdoin ajatella vain itseäsi.

Mutta lähdetään ihan alusta.

Nuorena oli hirvittävän helppo olla kiltti, joustava ja antaa omasta (koska paljoa ei ollut annettavana :D). Työelämässä olin vasta uusi, opiskelijakin. Tietoa, taitoa, näkemyksiä, kokemuksia ja mielipiteitä vasta karttui hiljalleen.

Nuorena elin myös hyvin huoletonta ja energistä elämää. Sitä jaksoi aamulla 6.30 ylös ja samoilla silmillä kouluun, koulusta lenkille ja suihkun kautta töihin, töiden jälkeen kaverin kanssa kahville kuuntelemaan sydänsuruja ja vielä auttamaan naapuria talon maalauksessa sekä opiskelijatoveria kouluhommassa. Keikkahommiin ja lastenvahdiksi taipui koulun, yhden työn ja kokonaisen oman elämän lisäksi, vaikka vähän aikataulun kanssa tiukkaa tekikin, koska tiesin kuinka vaikea hyviä sijaisia/hoitajia on saada. 

Nuorena kaikki myös tuntui siltä, että hyvä tasapaino säilyi - minä autoin ja minua autettiin. Oli helppoa sanoa aina "joo" kaikkeen, sillä aikaa ja ennen kaikkea energiaa riitti.

Sitten sitä kuin varkain vanheni. 

Vanheneminen toi mukanaan uusia opintoja ja opintojen myötä uusia töitä ja uudet työt lisää vastuuta (ja stressiä ja kiirettä). Tuli omia lapsia, perheellinen parisuhde ja ne niin kuuluisat "ruuhkavuodet". Tuli asuntolainat ja talon rakentaminen. Tuli läheisten vanheneminen ja sen myötä luonnollisesti myös sairastumiset. Tuli ero ja sen jälkeen uusperhekuviot. Tuli siis elämä.

Ja elämän myötä tuli myös oman rajallisuuden (tai ehkä enemmänkin ajan ja oman jaksamisen rajallisuuden) ymmärtäminen.

Siitä huolimatta huomasin edelleen olevani (ainakin pyrkiväni olemaan) se kiltti, reipas, tunnollinen ja aina jaksavainen joo-nainen. Sanoin edelleen yhtä hanakasti joo kaikille ja kaikkeen. Halusin auttaa, halusin ymmärtää, halusin olla läsnä.

Huomasin myös, että ihmiset olivat tottuneet siihen, että minä olin joo-nainen. Huomasin, että siitä oli tullut joillekin suoranainen itsestäänselvyys. Huomasin kuitenkin myös, että vaikka minä sanoin edelleen tottumuksesta tai kiltteyttäni joo, niin aika moni sanoi jo takaisin ei. Ihan samoista syistä kuin ehkä minunkin olisi pitänyt.

Juttelin asiasta muutamien luottoihmisteni kanssa. Kaikki olivat ykskantaan sitä mieltä, että mun pitäisi opetella olemaan itsekkäämpi - ajatella enemmän itseäni ja sitten vasta muita, jos energiaa jää. Mutta eihän se pesunkestävältä joo-naiselta ihan noin vaan luonnistu. Mutta päätin opetella, sillä tunnistin, että oman elämän käännekohdat verottivat ja todella tarvitsin aikaa ja hellyyttä myös itseäni kohtaan.

Aluksi isku oli suurin tietenkin niille, jotka olivat tottuneet luottamaan siihen, että minä aina joustan. Kun yhtäkkiä pidinkin puoliani, niin kyllä - sain aika määrän kakkaa niskaani. Ja koska olin tottumaton itseni ensimmäiseksi laittaja, niin kakka satutti ja halusin kysyä luottoihmisiltäni, että toiminko minä tilanteessa jotenkin niin, että ansaitsin sen ryöpytyksen. Hiljalleen aloin luottaa siihen, että minä toimin oikein. Pidin puoliani oikeissa hetkissä ja asioissa, oikein perustein.

Mutta ristus mikä matka. Voin sanoa, että ei ole ollut aina helppoa.

Ja matkahan jatkuu edelleen.

Tunnistan jo paljon paremmin ne hetket, jolloin on viisainta priorisoida itseni muiden edelle. Ne hetket, kun tarvitsen voimavarani ja aikani itselleni (tai perheelleni).

Näitä on muun muassa ne hetket elämässä, kun olen puskenut töissä useamman viikon kiiresuman läpi kellon ympäri ja vihdoin kohdalleni osuu äärimmäisen harvinainen viikonloppu, jolloin lapsi on isällään ja mies omilla teillään ja minä saisin levätä ja sitä kuuluisaa omaa aikaa. Kun tällaisella hetkellä joku kysyy voinko tulla lapsenvahdiksi yön yli - vanha minä vastaisi oitis, että tottakai! Mutta uusi minä osaa jo pysähtyä ja tajuta, että oikeasti tarvitsen tämän hetken vain itselleni ja omaan palautumiseeni ja näin ollen vastata, että nyt ei pysty, mutta kysykää ihmeessä ensi kerralla, silloin tilanne voi olla jo ihan toinen.

Typerää tässä on vielä se, että edelleen koen toisinaan tarvetta varmistella, että enhän mä nyt ollut ihan mulkku, kun en suostunut. Ja edelleen läheisimmät ottaa poskista kii, katsoo syvälle silmiin ja sanoo, että haloo nainen! Tuo on aivan tervettä itsekkyyttä ja sitä sun just pitää oppia.

Että opetellaan opetellaan.

Share

Ladataan...

Kuten kesän suunnitelmissa mainitsin kuuluu kesään piipahdus mökkihommissa Vuokatinvaaran kupeessa.

Pakkasimme tällä kertaa mukaan myös trangian ja selkäreput, jotta voimme halutessamme piipahdella päiväretkillä tai puolen päivän retkillä vaaralla ja sen tuntumassa.

Olisimme tosi mielellämme lähteneet pidemmällekin vaellukselle kesän aikana. Alunperin taidettiin puhua Kolista, mutta sitten päädyttiin pohtimaan Hossaa, koska se olisi Vuokatista enää pienen matkan päässä. Mutta koska lähdimme reissuun lentämällä, olisi retkestä saattanut tulla kaikkineen vähän vaivalloinen - vähintäänkin aikaa vievempi kuin olimme lähtökohtaisesti ajatelleet. 

Lisäksi kasvava ja loppusuoraa lähenevä mahani ei ehkä enää arvosta painavan rinkan kantamista selässä. Jotenkin tuntuisi epäreilulta laittaa mies kantamaan suurinosa (raskaimmista) tykötarpeista. Ja tulihan sitä kesään kaikenlaista muutakin puuhailtavaa, joten se ei sitten enää tuntunut niin tärkeältä.

Niinpä päädyimme katselemaan kartalta tarkemmin Vuokatin ja Sotkamon lähimaastoja ja mietimme, kuinka pitkälle ylipäätään viitsisi lähteä, jos mielii selvitä yhdessä päivässä sinne ja takaisin. 

Tähän mennessä olen päässyt Eino Leinon polun alkuun. Mies lentää tänään mökille, joten katsotaan sitten mihin me oikeasti tästä taivumme. Lapselta jo vähän yritin kysellä, kuinka pitkää matkaa hotsittaisi lähteä yrittämään. 

Hiidenportin kansallispuisto sekä Vuokatinvaaran tarkempi kouluaminen taitavat olla ne jutut nyt tänä kesänä.

 

Lue myös:

Miten minussa heräsi eräilijä?

Share

Pages