Ladataan...
Between the raindrops

Eilen tulin tänne ujosti sanomaan taas pitkästä aikaa moi. Tänään onkin sitten hyvä aloittaa suoraan paasaamalla.

Mulla on ollut tässä äitiyslomalla - toistaiseksi vielä ilman vauvaa - aikaa plärätä somea normaalia huolellisemmin. Sieltä kaiken informaation joukosta pisti jokunen aika sitten silmään erään suositun bloggaajan eronneen - tai oikeammin ehkä tekevän eroa paraikaa.

Ehkä siksi, että olen itsekin aikoinaan eronnut lapseni isästä, päätin käydä lukemassa tarkemmin. Eikä siinä vielä mitään. Nämä koskettavat aina itseänikin, koska olen ollut kaiken tuon keskellä ja käynyt läpi omat prosessini.

Mutta niin. Olisiko ollut ehkä kommenttien joukossa, mistä bongasin jonkun maininneen, että tätä(kin) asiaa repostellaan aika ikävällä tavalla mm. vauva.fi-palstalla. No, eihän sen nyt pitäisi yllättää. Utelias-ulla lähti kuitenkin selvittämään ihan mielenkiinnosta, millaista kuraa siellä joku oikeasti jaksaa, pystyy ja kykenee kirjoittamaan tällaisessa tilanteessa ja toisten ihmisten elämästä.

Odotukset eivät tietenkään olleet alunperinkään kovin korkealla, sillä tiesin kyllä hyvin millaiseen kuralammikkoon olen lähdössä sukeltamaan. Mutta voi jumalauta. Luettuani ehkä muutaman sivullisen kihisin jo niin raivoissani (osakunnia varmasti raskaushormoneille), etten yksinkertaisesti pystynyt lukemaan enempää. *yritin linkata keskustelua tänne, mutta vaikka se edelleen googlessa näkyy, ei sivulle enää pääse - ja toisaalta, hyvä näin.

En kuitenkaan tullut kirjoittamaan tänne bloggaajan erosta. En edes ruotimaan nimenomaan häneen kohdistunutta typerää ja asiatonta kirjoittelua. Tulin kirjoittamaan siitä, millaisia hämmentäviä äiti-käsityksiä sekä parisuhdenormeja sain noista kommenteista todistaa.

Olen nimittäin jo pitkään pohtinut sellaista kummallisuutta, että me ihmiset aika usein koetaan olevamme suht suvaitsevaisia. Silti, kun joku valitsee toisin tai tekee eri tavalla kuin sinä, se koetaan hurjan vahvasti. Jopa niin vahvasti, että sitä ei aina pysty pitämään sisällään vaan se on pakko oksentaa tavalla tai toisella ulos. Aivan kuin jonkun toisen elämä ja valinnat olisivat uhka omia valintoja ja elämää kohtaan. Ja aivan kuin haukkumalla ja lyttäämällä toisen valintoja omasi hehkuisivat kirkkaampana. Niin äiti-, vanhemmuus- että parisuhdehommat ovat näissä jutuissa kyllä ihan äärimmäisen hedelmällinen pohja.

Ja jotta tämän postauksen otsikko ei jää ihan triviaaliksi, niin tuossa keskustelussa, johon alussa viittasin nousi esiin vahvana kritiikin kohteena äidin omat menot. Useampi mainitsi keskustelupalstalla, että olihan tämä ero nähtävissä ja paheksui suuresti sitä, että ÄITI on käynyt kesän aikana kaksilla festareilla - että 2 kokonaista viikonloppua kesässä pois perheen parista ei ole cool ja rikkoohan se nyt parisuhdetta. Niin. Eihän tuollaista omilla menoilla jolkottamista voi ymmärtää ja ymmärsin myös, että aika monelle äidille (vauva.fi:ssä siis) se olisi ihan nou nou. Että kun on perhe tehty, niin sen kanssa sitten ollaan. Ja jos ei olla, niin onko se ihme, että ero tulee.

Mulla alkaa lähes vääjämättä nousemaan verenpaine aina, kun joku tuo esiin, että minä kyllä bileeni biletin ennen kuin ryhdyin lapsia tekemään, koska vastuullinen ihminen ja vanhempi tekee niin. Ja tottakai reissasin reppuselässä ja tein kaikkea villiä senkin edestä, että sitten kun perhettä ryhdyn tänne pykäämään, niin voin sitten keskittyä siihen ja lopettaa tuollaiset hömpöttelyt.

Hengitän ensin syvään ja avaan sitten vasta suuni.

Niin, että millaisessa äitimyytissä ja raameissa meidän kaikkien tulisi pysytellä? Jos mietin itseäni, niin kahdet festarit kesässä on aika maltillinen. Kysyin oikein mieheltä, että nyt kun meille syntyy vauva, niin onko se sitten eron paikka, jos käyn kesäkuussa vaikka Sidewaysissa ja elokuussa vielä Flow'ssa?

Olen aina paasannut myös siitä, ettei matkustamisen tarvitse loppua, kun tulee lapsia. Ja ei, en tarkoita, että aina voi lähteä Kanarialle all inclusive-matkalle, jossa maataan samalla poolilla ja käydään turvallisilla seuduilla vähän kiertämässä. Vaan ihan niinkuin aina ennenkin - rinkka selässä ja itseä kiehtovissa paikoissa. Tottakai, lapsen iän ehdoilla ja siten, että se on turvallista.

Mä en ymmärrä, miksi oman elämän pitäisi lähes loppua, kun tulee äidiksi? Mä en ainakaan ajattele, että ponnistan synnyttäessäni myös oman persoonani ja omat intohimoni ulos itsestäni. Miksi edelleen ajatellaan suht yleisesti, että lasten jälkeen ei pitäisi jäädä enää aikaa treenata (tai olet itsekäs), ei voi tehdä omia juttuja ja irtiottoja, matkustella jne. Ja ennen kaikkea - tämä on kamalaa, jos sen tekee äiti.

Kun Jukka tuli aikoinaan osaksi meidän uusperhettä, on hän useasti tuonut esiin, että itse lapsettomana ukkona hän on ollut iloisesti yllättynyt, miten vähän perhearki on oikeastaan muuttanut hänen elämäänsä.

Miksi sen olisi pitänyt muuttaa?

Enkä halua nähdä, että tämän yhteisen babyn jälkeenkään meistä kumpikaan istuisi kotona pallo jalassa. Ja jos tarkkoja ollaan, aika monenlaista voi tehdä yhdessä lastenkin kanssa - ei elämän tarvitse rajoittua hiekkalaatikolla istumiseen.

En osaa itse nähdä, etteikö vastuullinen aikuinen ja vanhempi voisi edelleen toteuttaa myös itseään. Siten tehdään onnellisia aikuisia, jotka kasvattavat onnellisia ja hyvinvoivia lapsia. Ilman, että sitä tarvitsee kenenkään kritisoida ja ainakaan piikittää lihaan heikolla hetkellä. 

Itse eronneena voin sanoa, että ero lapsen tultua on aina vaikea päätös. Enkä halua uskoa, että hyvät ihmiset tekevät näitä päätöksiä ex tempore ihan vain huvin vuoksi ja täysin itsekkäistä, hedonistisista syistä. Voin myös omasta kokemuksesta sanoa, että tästä vaikeasta päätöksestä voi myös syntyä onnellisia (uus)perheitä, joissa kasvaa onnellisia lapsia.

Jokaisen meidän elämään kuuluu kipeitä asioita ja silti meistä aika moni selviää tosi hyvin ja täyspäisinä. Meidän kaikkien polku on niin omanlainen, että aivan turhaa ja tyhmää vertailla ja ilkeillä. Sinä valitsit näin ja joku muu toisin, mutta keskitytään kulkemaan sitä omaa polkua, eikö?

 

Lue myös: Onko ero epäonnistuminen?

Share

Ladataan...
Between the raindrops

Moi!

Hiljenin täällä blogissa hyväksi toviksi. Tai onhan tämä kirjoittaminen nyt muutenkin viime aikoina ollut vähän niin ja näin - sitä ottaa spurtin, joka jostain syystä kuitenkin hidastuu ja hidastuu, kunnes lopulta melkein tyrehtyy kokonaan. Kunnes taas herään horroksesta ja tartun läppäriin.

Blogi on toki ollut mielessä. Aiheitakin pulputtaa aivan niin kuin ennenkin - ehkä jopa entistä enemmän. Olen kuitenkin antanut itseni nauttia täysillä reilu kuukausi sitten alkaneesta äitiyslomasta sekä syksyisestä vapaasta ajasta.

Tänään on muuten meidän tulevan vauvan laskettu aika. Hän tosin tuntuu viihtyvän mun matkassa vähän turhankin hyvin.

Moni varoitteli, kun jäin äitiyslomalle, että toinen lapsi tulee kyllä ehdottomasti ajoissa - että varo vaan, ehdit olemaan ehkä just ja just viikon äitiyslomalla kun jo mennään. Ehkä siksi asennoiduinkin äitiyslomaan siten, että nautin jokaisesta päivästä täysillä, kun ei nyt sitten voi tietää milloin sitä mennään tukka putkella kohti synnytyssalia.

Olin kuitenkin jo tuolloin salaa vähän skeptinen. Ajattelin (ja mulla oli vahva tunne), että meikäläisen kroppa todennäköisesti kantaa hedelmänsä vähintäänkin laskettuun aikaan asti. Ensimmäisestä odotuksesta ja synnytyksestäkin on jo noin kahdeksan vuotta. On tässä kroppa ehtinyt palautumaan. Vaikka mene ja tiedä onko se nyt siitäkään kiinni.

Mutta niin. Odottavissa tunnelmissa mennään.

Esikoinen syntyi 40+5 eli viisi päivää lasketun ajan jälkeen. Hyvin samalla tavalla on nämä raskaudet kyllä menneet (vertailin nääs äitiyskortteja tässä vastikään). Vatsa (vai pitäisikö sanoa kohtu?) ja paino ovat kasvaneet lähes identtisesti. Olo on ollut molemmilla kerroilla loppuun asti hyvä ja toimintakykyinen, vaikka kyllähän sitä loppua kohden alkaa selvästi jo käymään kärsimättömäksi. Olisi ihana jo nähdä, millainen kaveri tuolla myllää ja potkuttaa.

Palailen tässä taas hissuksiin bloginkin pariin ja olen ajatellut säännöllistää kirjoittamista tässä vauvavuoden aikana. Tosin nauratti jo etukäteen, että kannattaako tänne nyt tulla mitään julkaisemaan, kun synnytys on niin lähellä ja todennäköisesti se tuo taas jonkinlaisen tauon kirjoittamiseen. Mutta nyt tuntui hyvältä kirjoittaa. Ja haluan jatkaa tätä vielä - sellainen tunne on nyt.

Nautitaan (sateisesta) syksystä - ihanaa olla täällä, tästä se taas lähtee <3

Share

Ladataan...

Kirjoittelin viimeksi raskausviikoistani 15-21. Kerroin, miten alaselkäni kiukustui raskauden alkumetreillä. Se tarkoitti minun kohdallani sitä, että jalat niiasivat vihlovasta ja säteilevästä kivusta muutaman kerran sen verran huolella, että ajattelin niiden lähtevän alta kokonaan. 

Pääasialliseksi syyksi alaselän (ja sen kautta pakaran ja takareiden) yhtäkkiselle vihlonnalle sanoisin kehon muutokset raskauden myötä - nivelet pehmenevät ja kehon painopiste muuttuu viikko viikolta. Itselläni myös lantio alkoi levenemään aika varhain, mikä varmasti vaikutti asiaan.

Hyvä juttuhan se noin kaikkineen on, sillä näin keho tekee tilaa kasvavalle sikiölle sekä valmistautuu tulevaa synnytystä varten.

Mun kohdalla selkä todennäköisesti provosoitui noinkin häijyksi juoksemisesta. En ehkä heti ymmärtänyt, että kehoni tekee niinkin kovaa muokkaustyötä ja se olisi hyvä ottaa huomioon jo noin varhain. Toisen lapsen kohdalla tuntui, että kaikki tapahtui aiemmin ja jotenkin isommalla ryminällä.

Melkoisen nopealla googlauksella pääsin jyvälle siitä mikä on SI-nivel. Oireet osuivat todella hyvin kohdalleen. Päätin kuitenkin käydä vielä lääkärissä, mikä sinällään osoittautui todella turhaksi reissuksi. Olin jo ottanut kattavasti aiheesta selvää (kaikki kunnia lääkäreille, ihan oikeasti), joten lääkäri ei oikeastaan osannut kuin katsoa mua säälivästi ja sanoa voi voi, kuulostaa kurjalta. Tarjosi jopa hoitokeinona Buranaa, kunnes tajusi mun riittävän pitkästä epäuskoisesta tuijotuksesta, että olen siis (kuten kerroin) raskaana. Ja ne jotka eivät tiedä, Buranaa ei suositella raskaana.

Niinpä marssin turhautuneena kotiin ja selvitin netistä, miten kiukustuneen SI-nivelen kanssa pitäisi toimia. Venyttelyn olin havainnut pahentavan kipua, juoksemisesta olin jo ottanut taukoa. Lopuksi vielä kirjoitin sähköpostin kiropraktikolle, jossa kuvailin oireeni ja kysyin hänen mielipidettään siihen, miten asian kanssa olisi parasta toimia.

Ja nyt itse asiaan. Eli miten sitten lopulta sain selkäkipuni asettumaan.

Alkuun on pakko sanoa, että pohdin pariinkin otteeseen uskallanko tästä aiheesta kirjoittaa. En ole fysioterapeutti enkä liikunnanohjaaja. Kaikki mitä tein tai en tehnyt ovat tulosta siitä, että kuuntelin kehoani ja etenin sen mukaan. Olen liikkunut aina, joten oman kehon kuuntelu luonnistuu ja liikkuminen on mulle hyvin luonnollista. Sanoisin, että jos et ole aiemmin liikkunut etkä ole varma mitä teet - käänny ammattilaisen puoleen. Selän ja nivelien kanssa en lähtisi leikkimään.

Esimerkiksi linkeistä http://selkakanava.fi/selan-omatoiminen-hoitaminen , http://selkakanava.fi/selan-hoito-ja-raskaus sekä http://selkakanava.fi/jumppaohjeita-selalle-ja-niskalle löydät hyvää tietoa selän kanssa toimimiseen. 

Mutta niin - kuten kerroin, otin taukoa juoksemisesta sekä "rajummasta" venyttelystä, sillä ne molemmat pahensivat vihlontaa. Netistä löysin useamman "jumppaohjeen" sekä muutamia videoita.

Aloitin kuitenkin arjessa huomioiden selkäni. Kiinnitin huomioita esimerkiksi siihen, miten nousen tuolilta. Ennen hyppäsin ylös miten sattui, nyt katsoin, että jalat ovat eteenpäin, paino sopivalla tavalla molemmilla jaloilla ja nousen suorassa asennossa - en vinossa tai kroppaa kääntäen. Muistaakseni tämä ohje löytyy myös selkäkanava.fi sivuilta. Ja kyllä, oli tiukassa muistaa tämä. Sitä automaattisesti ja ihan tavasta singahti ylös ja liikkeelle miten sattui.

Kiinnitin huomiota ylipäätään kroppani asentoihin niin seistessä, liikkuessa että istuessani. Pidin esimerkiksi seistessä tasaisesti painoa molemmilla jaloilla, niin mukavaa kuin se olisikin ollut siirtää vain toiselle. Salilla aloitin selkää venyttävillä liikkeillä, joista ainakin osan voi bongata tästä videosta (tosin mopin korvasin kepillä):

Myös boksille nousut toimivat minulle. En tosin hyppinyt vaan askelsin boksille ja alas. Aluksi pidin muistaakseni jopa keppiä kädessä antamassa tukea, ettei tule suotta horjuttua.

Kun selkä parin kevyen, pääasiassa selkää venyttäviin liikkeisiin perustuvan jumpan jälkeen alkoi olla vihlonnasta vapaa, siirryin takaisin tankoon ja kevyisiin painoihin. Aloitin todella kevyillä painoilla maastavedolla sekä yhden jalan maastavedolla. Hiljalleen pääsin takaisin isompiin painoihin, kunhan vain muistin pohtia selkää entistä tarkemmin. Tärkeintä oli pitää tekniikka viimeisen päälle kunnossa. Tiesin, että repimällä tai liian isoilla painoilla leikkimällä tekisin vain hallaa kropalleni.

Ja niin - paras asia, jonka kiropraktikko minulle sanoi sähköpostissaan oli se, että asia on hoidettavissa. Jos kyse on SI-nivelestä, niin sen pitäisi asettua parilla jumppakerralla. Jos näin ei käy ja kipu jatkuu, on kyse hyvin todennäköisesti jostain muusta ja se olisi syytä tutkia tarkemmin. Kun kipuni siis hellitti yllä mainituilla ohjeilla ja parilla kerralla, tiesin keskittyneeni oikeaan asiaan.

Toivottavasti ei ollut liian ylimalkaisesti kirjoitettu ja edes jokunen vinkki tarttui matkaan. 

P.S. En ole enää kuukausiin kiinnittänyt huomiota siihen, miten nousen tuolilta tai mille jalalle varaan painon (ehkä pitäisi, ei kai se pahitteeksikaan olisi noin niinku pitkällä juoksulla). Tämä oli vain ensimmäisiä kipua helpottavia tekoja ja auttoi paljon siihen, että pääsin ylipäätään takaisin kivuttomaan olotilaan. Kun akuutti kipu ja vihlonta oli hoidettu, pystyin jatkamaan elämää taas täysin normaalisti. Suosittelen siis tarttumaan kipuun heti, ettei se pääse suotta kroonistumaan ja pahenemaan. 

P.P.S. SI-nivelen kipuiluun on saatavilla myös tukivöitä. Minä selvisin tällä kertaa ilman. Etenkin raskaana voisin ajatella, että tukivyötäkin kannattaa harkita, mikä etupainoisuus alkaa tosissaan ottamaan selän päälle.

Share

Pages