Medikalisaatiosta ja hermostumisesta

Lainasin kerran kirjastosta kirjan, jonka marginaali oli täynnä kiukkuisia sivuhuomautuksia. Ärtynyt tuntematon lukija oli kirjannut kritiikkinsä lähes joka sivun reunaan, tähän tyyliin: ”Vai niin! Puppua!”. Tuolloin tuntemattoman ihmisen kiukuttelu huvitti, mutta tällä viikolla minun on tehnyt mieleni itse kirjata kärkeviä huomioita kesken olevaan kirjaan. Välillä on pitänyt laskea kirja käsistään ja tehdä jotakin muuta, koska on vain hermostuttanut liikaa. Kritiikkini ei ehkä vielä ole oikein jäsentynyt kiukkuisia huudahduksia pidemmälle (ja pidätän oikeuden muuttaa myöhemmin mieleni!), mutta yritän nyt kumminkin kertoa mistä hermostuin.

Kyseinen kirja on Mediating Moms, jonka inspiroimana kirjoitin aiemmin lastenkirjojen äideistä. Kyseessä on kokoelmateos eli luvuilla on eri kirjoittajat. Kaikki kirjan luvut käsittelevät jollakin tavalla äitiyttä ja populaarikulttuuria. Moni luku on tosiaan ollut inspiroiva tai vähintäänkin kiinnostava, ja pääsin kirjan puoleenväliin asti hyvillä mielin. Sitten tulikin pitkä lukutauko, ja nyt kun palasin lukemaan jäljellä olevia lukuja niin useampi niistä saikin aikaan yllä kuvatun hermostuneen reaktion.

Äitiydestä kirjoittaminen tutkimusmielessä (ja muutoinkin toki) on aika haastavaa, koska omat henkilökohtaiset kokemukset ja näkemykset usein heijastuvat tekstiin tai vaikuttavat voimakkaastikin tutkimuksellisiin näkökulmiin. Näin on itsenikin kohdalla, eikä siinä sinänsä ole mitään väärää, etenkin jos pystyy jollain tavalla pohdiskelemaan näitä yhteyksiä tutkimusnäkökulmien ja omien kokemusten välillä. Nimenomaan tällaista pohdiskelua myös Mediating Moms -kirjan luvuissa on.

Ehkä kyse onkin siitä, että kirjan kirjoittajien ote äitiyteen sekä henkilökohtaisessa että tutkimuksellisessa mielessä on erilainen kuin omani. Tekstit rakentuvat niin, että tiettyjä asenteita tai oletuksia ei välttämättä sanota ääneen, mutta ne tulevat silti jollakin lailla rivien väleissä sanottua. Yksi tällainen asenne tai oletus jonka tunnistin parin luvun taustalla on medikalisaation kritiikki.

Feministisessä tutkimuksessa on pitkään kyseenalaistettu medikalisaatiota eli sitä, että sosiaalisia, yhteiskunnallisia tai kulttuurisia ongelmia kohdellaan lääketieteellisinä ongelmina. Esimerkiksi synnytysten kohdalla on kritisoitu turhia lääketieteellisiä interventioita ja sitä, että (mies-)lääkäreiden näkemykset ovat ylittäneet naisten oman tiedon ja sukupolvien myötä karttuneen kokemuksen. Näissä pointeissa on paljon sellaista mitä itsekin voin allekirjoittaa. Sekä henkilökohtaisesti että tutkijana medikalisaation kritiikki kuitenkin aika ajoin myös hiertää minua.

Otan nyt lyhyesti esimerkiksi yhden Mediating Moms -kirjan luvun, jossa medikalisaatiota käsitellään (minun näkökulmastani) hermostuttavalla tavalla. Tarkoitukseni ei ole haukkua kirjoittajaa tai tekstiä lyttyyn (siinä on paljon hyvää), vaan yritän tämän esimerkin kautta saada kiinni siitä, missä se edellä mainittu erilainen ote ilmenee.

Kyseinen luku on Jocelyn Fenton Stittin kirjoittama ja käsittelee äärimmäisen kiinnostavaa ja tärkeää aihetta eli synnytyksenjälkeistä masennusta. Stittillä on myös erittäin koukuttava ”keissi” analyysin alla, hän nimittäin käsittelee Tom Cruisen kuuluisaa reilun kymmenen vuoden takaista haastattelua, jossa Cruise kritisoi synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneen Brooke Shieldsin masennuslääkkeiden käyttöä. Cruisen haastattelun taustalla on tietenkin hänen skientologia-uskonsa ja käsitys psykiatriasta pseudotieteenä. Shields puolestaan oli pari kuukautta ennen haastattelua julkaissut synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kertovan omaelämäkerrallisen kirjan. Cruisen haastattelu herätti paljon suuttumusta ja kohua, ja Stitt pohdiskelee analyysissaan tämän suuttumuksen/kohun anatomiaa sekä etsii näkökulmia synnytyksenjälkeiseen masennukseen Shieldsin kirjasta.

Stittin näkökulma on seuraavanlainen. Hän tulkitsee Cruisen pyrkineen sanomaan, että masennuslääkkeet ja masennuksen ymmärtäminen hormoneihin liittyvänä tai aivokemiallisena ilmiönä peittävät näkyvistä todelliset äitiyteen liittyvät ongelmat. Hän tulkitsee Shieldsin omaelämäkertaa niin, että tämän masennukseen vaikuttivat esimerkiksi surun isän kuolemasta, se etteivät ystävät, puoliso ja sukulaiset tukeneet hiljattain äidiksi tullutta Shieldsiä sekä sektiosynnytyksen traumaattinen kokemus. Näin ollen Stitt kyseenalaistaa Shieldsin oman kertomuksen masennuksesta sairautena ja esittää, että masennus oli rationaalinen vastaus tämän elämän tuolloisiin olosuhteisiin. Lisäksi Stitt kritisoi sitä, että Shields ei käyttänyt tilaisuuttaan kyseenalaistaa äitimyyttiä vaan puhuu synnytyksenjälkeisestä masennuksesta nimenomaan sairauden ja sairastumisen kehyksessä.

Nämä Stittin pointit taas herättävät minussa esimerkiksi seuraavia ajatuksia: Minkälaisia tulkintoja voi tehdä yhden omaelämäkerrallisen tekstin perusteella ihmisen elämän kokonaisuudesta ja tämän omista kokemuksista? Milloin tulkinnat ovat oikeutettuja, ja milloin ne ovat päinvastoin väkivaltaisia sivuuttaessaan ihmisen oman tulkinnan elämästään? Onko mahdollista kritisoida medikalisaatiota ilman että kritisoidaan yksittäisten ihmisten ymmärrystä omasta tilanteestaan? Millä tavoin voisi käsitellä sitä, että lääketieteellisen sairauden syntyyn myötävaikuttaa myös sosiaalinen ja kulttuurinen tilanne ja ympäristö? Onko yhteiskuntaan ja kulttuuriin keskittyneessä analyysissä ylipäätään mahdollista huomioida, että hormonaalisilla muutoksilla aivan todella on vaikutuksia mielialaan?  Onko äitiyden kokeminen ristiriitaisena sittenkään sama asia kuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneen kokemus? 

Ehkä pohjimmiltaan hermostukseni taustalla on tuntuma siitä, että äitiyteen liittyvät kohtuuttoman jyrkät vastakkainasettelut (kuten medikalisaatio vs. luonnollisuus) siirtyvät tällaisessa analyysissa jossain määrin myös tutkimuksen sisällöiksi ja lähtökohdiksi. Saman olin tunnistavinani myös toisesta luvusta, jossa käsiteltiin synnytyksiä (kotisynnytys vs. sairaalasynnytys). Tätä siis tarkoitan sillä että kirjoittajien ote on erilainen kuin omani.

(Tai sitten he ovat vain ”väärällä puolella” vastakkainasettelua, ja siksi minua kiukuttaa? Hmm.)

Henkilökohtaisella tasolla minua hermostuttaa, koska feministinen medikalisaation kritiikki usein käsittelee asioita, joista minulla on omakohtaista kokemusta. Kritiikkiin vaikuttaa sisältyvän oletus siitä, miltä esimerkiksi tiettyjen lääketieteellisten interventioiden täytyy tuntua, enkä tunnista tätä tunnetta tai oletusta juuri lainkaan. Se mikä toisille näyttäytyy alistavana ja turhana näyttäytyi minulle turvallisena, voimauttavana ja tarpeellisena. Tästä juuri nousee jo edellä kysymäni kysymys: Milloin tulkinnat ovat oikeutettuja, ja milloin ne ovat päinvastoin väkivaltaisia sivuuttaessaan ihmisen oman tulkinnan elämästään? En ollenkaan väitä että tietäisin vastauksen, mutta se ei tee kysymystä turhaksi.

 

 

***

Podnieks, Elizabeth (toim.): Mediating moms. Mothers in popular culture. McGill-Queen's University Press. 2012.

Stitt, Jocelyn Fenton: Tom vs. Brooke: Or Postpartum Depression as Bad Mothering in Popular Culture. Teoksessa Mediating moms, ks. yllä.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.