Nuo turhanpäiväiset mammat blogeissaan

Aren’t these just young, rich women doing vain things online? Näin tiedusteli tutkija Crystal Abidinin tapaama kollega konferenssissa kuultuaan Abidinin tutkimusaiheesta, eli selfieistä*. Saman kysymyksen saattaisi joku esittää äitiys- ja perheblogeistakin – mitä kiinnostavaa on kotiäitien nettipuuhasteluissa?

Minulle ei kukaan ole moista kysymystä esittänyt, mutta ehkäpä vastaavanlaisia asenteita ennakoiden olen usein tullut kertoneeksi hieman vähätellen tutkimusaiheestani. Olin myös aika pessimistinen sen suhteen, että saisin tutkimukselle rahoitusta, koska tuntui että eihän tätä aihetta kukaan laske ”yhteiskunnallisesti merkittäväksi” eli rahoituksen arvoiseksi. Keväällä havahduin pohtimaan omaa asennettani luettuani Asikaisen postauksen Mikä bloggaajissa ärsyttää, ja päätin myös itse lopettaa anteeksipyytelyn. Miksi ihmeessä oletan, että bloggaaminen tutkimusaiheena ei olisi toisten mielestä tärkeä, kun itse olen aiheesta kuitenkin ihan tosi innoissani? Kesän korvalla sain vihdoin tutkimukselleni rahoituksen, joten myös tuo ennakkoluuloni osoittautui vääräksi. Mutta miksi moinen venkoilu ja nöyristely tuppaa pyrkimään pintaan?

Asikaine päättelee, että bloggaamisen uutuus ja jonkinlainen häilyvyys selittäisi negatiivisia asenteita, ja se on varmasti totta. Aika monelle omista kollegoistani esimerkiksi koko bloggaaminen ammattina on uusi juttu, ja tämä pätee varmaan laajemminkin. Siksi osa tutkimustani onkin kartoittaa ihan perusasioita siitä, millainen ammatti bloggaaminen on, mitä bloggaajat käytännössä tekevät, missä ja miten. Paljonko aikaa kuluu postauksen tekemiseen, entäs kuvaamiseen, entäs siihen kaikkeen muuhun? Tehdäänkö töitä kotona vai työhuoneella? Jos kotona niin olohuoneessa vai omassa työhuoneessa? Ja niin poispäin. Näitä asioita kyselen haastatteluissa. Ja juuri uutuudesta ja häilyvyydestä nousee ainakin minusta myös aiheen kiinnostavuus, sillä kuten jo olen aiemmin kirjoittanut, bloggaaminen on mahtava esimerkki siitä millä tavalla työn tekeminen on muuttumassa tai muuttunut – ja toisaalta myös siitä, mitkä asiat eivät muutu (kuten vaikkapa se, että naiset tekevät ansiotyötä sillä välin kun lapset nukkuvat).

Toinen syy miksi etenkin ammattimainen bloggaaminen herättää negatiivisia asenteita on varmastikin blogimaailman kaupallisuus. Ja se onkin aika monipiippuinen juttu. Bloggaajat nousevat välillä esiin kun jonkin kaupallisen kampanjan etiikkaa kyseenalaistetaan, ja paljon tuntuu liittyvän epäilyksiä juuri kaupallisuuden eettisyyteen. Tämä on ehkä siinä mielessä erikoista, että ammattimaisessa bloggaamisessa ollaan omien havaintojeni mukaan tällä hetkellä erittäin tarkkoja näissä asioissa, tarkempia kuin vaikkapa printtimediassa. Sen sijaan bloggaamisessa ja erityisesti perhebloggaamisessa on ehkä uutta asetelma, jossa oma persoonallisuus ja oma perhe tulevat osaksi kaupallista toimintaa (tämäkään tuskin on ihan uutta, mutta juuri tässä muodossa aika poikkeuksellista). Ja tähän asetelmaan liittyy kaikenlaisia kysymysmerkkejä ja ristiriitoja. Tästä on kirjoittanut hiljattain ainakin Emmi Nuorgam.

Minun tavoitteeni tutkijana ei ole määrittää, mikä on kaupallisessa bloggaamisessa oikein tai väärin. Sen sijaan minua kiinnostaa esimerkiksi se, millä tavoin bloggaajat itse näitä asioita miettivät ja kokevat. Millaisia rajanvetoja tehdään, millaisia asioita joutuu ratkomaan? Millä perustein päätetään, millaiseen kaupalliseen yhteistyöhön lähdetään? Millaisia epävarmuuksia omaan persoonaan ja perheeseen kytkeytyvä kaupallisuus tuo ammattimaiseen bloggaamiseen? Mitä se tekee mahdolliseksi? Miltä se tuntuu, kun oma perhe seikkailee supersuositussa blogissa osana markkinointikampanjaa?

Kaupallisuuteen liittyen minua kiinnostaa myös se, millä tavoin blogityön ansaintalogiikka oikein toimii. Miten sitä rahaa käytännössä tulee, millaisia summia, kenelle ja millä perustein? Mitä mitataan, mistä maksetaan? Vasta muotoutumassa olevalla alalla ei ole ohjeellisia palkkataulukoita, joten millaisen hiljaisen tiedon varassa oikein toimitaan? Viime aikoina tästä onkin ollut jonkin verran avointa puhetta myös blogeissa ja esimerkiksi Hanne Valtarin ja Satu Rämön Unelmahommissa-kirjassa. 

Kolmas syy äitiys- ja perhebloggaamisen vähättelyyn liittyy varmasti siihen, että kyseessä on mammabloggaaminen eli äitiyden ja kodin piirissä jollain tavalla pyörivä toiminta. Ja mikäs sen turhempaa, vaivaannuttavampaa tai ärsyttävämpää kuin mamma-mikä tahansa? Oikeastihan äitiysblogeissa on ihan ainutlaatuista juurikin se vertaistuki, jota monilta äideiltä omassa elämänpiirissä puuttuu, ja samalla blogit voivat olla henkireikiä niille joiden elämä sillä hetkellä on todella paljon kotona ja leikkipuistossa, ikään kuin marginaalissa kaikesta muusta. Äitiys on vähän sellainen asia, jota toisaalta ylennetään ja idealisoidaan ja normalisoidaan koko ajan, ja toisaalta työnnetään syrjään ja vähätellään. Mutta tästä ikuisuusaiheesta lisää ehkä joskus toiste.

Selfie-tutkija Crystal Abidin toteaa, että jos häneltä vielä uudelleen kysyttäisiin ”Aren’t these just young, rich women doing vain things online?” hän vastaisi, että juuri tällainen yleinen vähättely tai ylenkatse on tehnyt mahdolliseksi sen, että nuoret naiset ovat voineet ottaa selfiet haltuun ja käyttää niitä ja koko sosiaalista mediaa omiin tarkoituksiinsa*. Selfiekulttuuri on jäänyt ”tutkan alle” ja juuri siksi siitä on tullut tärkeä. Voisikohan saman sanoa myös nuorten naisten ja äitien bloggaamisesta?

*Crystal Abidin 2016: “Aren’t These Just Young, Rich Women Doing Vain Things Online?”: Influencer Selfies as Subversive Frivolity. Social Media + Society, April-June 2016: 1-17.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.