Ladataan...

Tässä työsyksyssä parasta on ollut kirjojen lukeminen. Ihan kokonaisten kirjojen lukeminen alusta loppuun ajatuksella. (Voisi kuvitella että tutkijoilla olisi tähän paljonkin mahdollisuuksia, mutta eipä usein ole.) Samalla on kehkeytynyt pienen pieni ajatus siitä, että ehkä tästäkin tutkimuksesta voisi kirjoittaa artikkelien lisäksi kirjan. (Ja toki kauhu siitä että en osaa, pysty enkä jaksa.) En tiedä toteutuuko oman kirjan tekeminen, mutta joka tapauksessa olen tänä syksynä herännyt uudestaan siihen, miten suppeita ja pintapuolisia artikkelit ovat, ja miten paljon enemmän kirjassa saa sanottua.

Erityisesti Melissa Greggin Work’s Intimacy avasi ihan uusia latuja sekä tutkimukselle että oman elämän pohtimiseen. Koko kirjan pointti on oikeastaan pohtia empiirisen tutkimuksen kautta sitä, miksi työstä on tullut meille keskiluokkaisille ja epävarmoissa töissä keikkuville niin tärkeä elämän keskipiste ja identiteetin rakennuspalikka. Miksi ihmiset ovat valmiita antamaan koko elämänsä työlle, josta saatavat palkinnot (tunnustukset, palkka, reilut työsuhteet) ovat niin epävarmoja ja epätyydyttäviä?  

Mitään lopullista vastausta en Greggin kirjasta löytänyt, mutta tärkeämpi oivallus olikin se että tätä voi tosiaan kysyä. Luin myös Greggin lyhyen artikkelin, jossa hän puhuu siitä kuinka työelämän tutkijoiden tulisi tarkastella kriittisesti myös omaa työtään ja ”työlle uhrautumista” jota nykyisessä yliopistokulttuurissa odotetaan. Oi kyllä.

Lähes koko syksyn olen paininut oman oletetun laiskuuteni kanssa ja pohtinut, että miten en vaan saa otetta töistäni. Miten paljon enemmän saisin tehtyä, jos vain saisin itseni kuriin. Samaan aikaan jokin pieni järjen ääni sisälläni on muistuttanut, että tämä vaan nyt on mun tapa tehdä tätä työtä. Pitää olla väljyyttä ajatuksille. Olen koittanut muistaa, miten lukkoon menin silloin kun yritin tehdä ”täydellä höyryllä”. Mutta kuitenkin tuntuu, että kaikki muut tekevät enemmän ja ahkerammin. Työn merkitystä käsittelevien tutkimusten lukeminen on ollut siis myös keino käsitellä näitä omia murheita, koittaa nähdä ne vähän erilaisessa valossa.

Tutkimus on tällä hetkellä jonkinlaisessa jumissa. Koitan odotella rauhallisesti sitä hetkeä, kun jokin uusi näkökulma lähtee avautumaan (koitan myös luottaa siihen että näin ihan pian tapahtuu). Ja sitä odotellessa luen lisää kirjoja.

Seuraavat pari viikkoa aion tosin lomailla. Opettelen neulomista ja katson Game of Thronesia. (Siinäpä sarja jossa kukaan ei käy palkkatöissä tai perusta yritystä!)

Ladataan...

Aika aiheena on näköjään pinnalla muuallakin kuin konferensseissa. Lauantain Helsingin Sanomissa oli Susanne Salmen kirjoittama Niskalenkki aikapulasta -juttu, ja Unelmaduunarit-podcastissakin käsiteltiin viime viikolla aikaa, kiirettä ja arjen järjestämistä.

Erilaiset ajanhallintavinkit ovat tietysti usein hyödyllisiä. Ehkä isoin asia joka minua näissä aikaa, ruuhkavuosia ja kiirettä käsittelevissä aiheissa kuitenkin mietityttää on se miten pitkiin työpäiviin usein suhtaudutaan joko itsestäänselvyytenä tai sitten jonakin sellaisena, mitä ihminen pystyy itse säätelemään. Että pitää vain karsia ja olla tehokkaampi ja jättää hommia pois, ja a vot arkeen tulee lisää aikaa. Tämä toki pitää paikkansa tietyissä tilanteissa, mutta todellisuus on kyllä paljon monimutkaisempi. Esimerkiksi sellainen seikka kuin raha tai työnantaja saattaa hyvinkin määrittää paljonko niitä töitä tehdään ja kauanko siellä töissä ollaan. Monilla on myös selkeä työaika, joka (tutkimustenkin mukaan) joustaa yleensä ainoastaan ylityön puolelle, ei alityöksi. Työmatkat voivat olla pitkät. (TE-toimiston ohjeiden mukaan vasta yli kolmen tunnin päivittäinen työmatka on liian pitkä, muutoin työpaikka on otettava vastaan. Siinä voi miettiä että jos päivä on kahdeksan tuntia ja työmatka esimerkiksi 2,5 tuntia niin kuinka pitkiä ovat lasten hoitopäivät, ja millä ajalla hoidetaan se ”muu elämä”.)

Ja sitten vielä se vähän isompi asia: Meidän koko työelämä ja käsityksemme siitä miten työtä tehdään rakentuu pitkälti sille oletukselle, että joku muu hoitaa kodin ja lapset ja kaikki arkiset velvollisuudet. Suomessahan ”kotiäitiyhteiskuntaa” ei edes ole historiallisesti ollut samassa mittakaavassa kuin monessa muussa maassa, koska olimme niin pitkään maatalousyhteiskunta, ja kaupungistumisen myötä naiset lähtivät miesten lailla kaupunkeihin töihin. Tämä oletus jostakusta joka hoitaa kotiasiat on kuitenkin sisäänrakennettuna työn tekemisen käytäntöihin. Sen seurauksena työ ja perhe ovat loputtomassa hankauksessa, ja arki vaikeaa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että mitä ylemmäs organisaatioiden (vaikkapa yliopiston) hierarkiassa mennään, sitä harvemmilla naisilla on lapsia. Miehille sen sijaan lasten saaminen ei ole este uran etenemiselle, pikemminkin myönteinen asia.

Jos minulta kysytään niin paras ratkaisu ruuhkavuosien aikapulaan ja kiireeseen olisi työajan lyhentäminen. Ja ei siis niin että naiset tekevät lyhennettyä työpäivää pienemmällä palkalla, vaan niin että me kaikki teemme lyhyempää työpäivää. Harmillisesti nykyinen poliittinen ilmapiiri ei oikein suosi näitä ajatuksia.. (Mutta työajan lyhentäminenhän on aikoinaan ollut työväenliikkeen keskeinen tavoite ja siinä on myös onnistuttu, joten sikäli ei ole kyse mistään utopiasta.)

Unelmaduunarit-podcastissa näitä aiheita käsitellään enemmänkin sieltä perinteisen työelämän ulkopuolelta tai vaihtoehdoista käsin. Hesarin jutussa sen sijaan oli tavanomaisempi ote, ja siksi ajattelin vielä kirjoittaa siitä vähäsen.

Jutussa haastateltu perheenäiti kertoo, että tietyistä asioista ei tingitä: kummankin puolison liikuntaharrastuksille on löydettävä aikaa. Mutta samaan hengenvetoon kerrotaan kuitenkin myös, että lapsen saapumisen myötä kuntosalilla käyminen on vaihtunut kotona treenaamiseen, sillä ”vartin jumppa lapsen kanssa on parempi kuin ei mitään”.  Ja mikäli ymmärsin oikein, niin tämä on nimenomaan jotakin minkä lapsen äiti on hoksannut, siinä missä puoliso käy edelleen treeneissään.

Toisten elämästä on vaikea yhden lehtijutun perusteella mennä sanomaan mitään, mutta yleisesti ottaen arvelisin että treeneissä käyminen on monille vanhemmille aika iso henkireikä. Urheilu on kivaa tietysti, mutta melkein vielä tärkeämpää ainakin minulle on olla hetken aikaa yksin, ilman mitään vaatimuksia tai odotuksia keneltäkään, ja ilman mitään muuta tekemistä kuin treenaaminen. Tästä näkökulmasta kotona lapsen kanssa tehty jumppa on ihan eri kuin kuntosalilla käyminen. Jollain lailla tuo pieni pätkä lehtijutusta kuvaakin mielestäni sitä miten ihmiset – ja eritoten naiset – arjessa ihan huomaamattaankin (toki myös tietoisesti) joustavat ja tekevät kompromisseja omien tarpeiden ja toiveiden suhteen, nimenomaan siksi että aika loppuu kesken. Eikä siinä mitään, kompromisseja on pakko tehdä, mutta hieman huolestuttavaa on, jos niiden tekeminen nostetaan ikään kuin esimerkiksi hyvästä ajanhallinnasta.

Toinen outo kohta jutussa on lopussa esitetty ajatus siitä, että ”jokaisella meistä on hukka-aikaa”, ja ”toisinaan kiire on myös asenneasia”. Kiireestä siis voi päästä eroon kun lakkaa käyttämästä aikaansa ”turhiin asioihin”, kuten Netflixiin. Tähän haluaisin vain huomauttaa, että hukka-aika on tarpeellista ja tärkeää. Ei kukaan jaksa olla koko ajan tehokas ja rationaalinen, eikä se kai ole tämän elämän pointtikaan? On todella kreisiä ajatella, että arjessa ei saisi olla ”tyhjäkäyntiä”, sohvalla makoilua tai haahuilua. (Oikeasti vain loukkaannuin, koska joku kehtaa väittää minun Netflix-aikaani turhaksi!)

Jutun pointti tiivistettynä: Odottelen sitä hetkeä kun kiireestä aletaan puhua asennekysymyksen sijaan poliittisena ja sukupuolittuneena kysymyksenä.

 

Ps. Kirjavinkki: Viime aikoina olen taas lueskellut Eeva Jokisen kirjaa Aikuisten arki. Sitä suosittelen ihan kaikille joita kiinnostaa kiireen, ajan ja arjen pohtiminen sekä oman elämän että yhteiskunnallisena kysymyksenä. 

Ladataan...

Sukupuolentutkimuksen päivillä oli kaikenlaista kiinnostavaa, mutta ehkä eniten mieleen jäi keskustelu feminismin sukupolvista. Siinä historiantutkijat sekä nuoremman ja vanhemman polven feministit keskustelivat omista kokemuksistaan, suhteista eri aikakausien välillä ja eri aikojen feminismeistä. Keskustelussa tuli esiin se, että vastaavia paikkoja dialogille ”uudemman” ja ”vanhemman” välillä on tosi vähän, ja se on oikeastaan aika outoa. Tämä liittyy minusta suoraan siihen että feminismin (erityisesti ehkä akateemisen feminismin) suhde menneisyyteen on ongelmallinen. Tätäkin keskustelussa vähän puitiin, ja samoja juttuja olen itsekin miettinyt.

Feminismin sisällä rakentuu helposti sellaisia ”yleisiä tietoja”, joiden mukaan aiempien vuosikymmenten feminismi on ollut jollain tavalla peruuttamattoman väärää. Joitakin vuosia sitten menneiden aikojen pahin oletettu ongelma oli se että silloin oltiin essentialistisia (oletettiin jokin perimmäinen biologiaan pohjaava ”naisen olemus”), nyt varmaankin se että silloin ei oltu intersektionaalisia eli ei huomioitu sukupuolen lisäksi muita eroja tai valtasuhteita. Nämä kritiikit toki pitävät osittain paikkansa, ja tutkimus, teoria ja aktivismi ovat tietyissä asioissa menneet suurin harppauksin eteenpäin. Silti on ongelmallista, jos perehtymättä oletetaan, että kaikki aiemmin tehty oli jollakin tavalla väärää ja siksi täysin arvotonta muutoin kuin jossakin abstraktissa tienraivaajien merkityksessä. Esimerkiksi 70- ja 80-lukujen feministien teoriat sukupuolesta eivät ole ollenkaan niin essentialistisia kuin usein kuulee väitettävän.

Jotkin tärkeät tutkimukselliset teemat tai näkökulmat nousevat joinakin aikoina, häviävät sitten näkyvistä ja ilmestyvät jälleen vaikuttaen tuoreilta. Esimerkiksi luokkatutkimus ja kysymys sukupuolen ja luokan suhteesta oli voimissaan 70- ja 80-luvuilla ja vaikutti 90-luvulla vanhentuneelta ja epäkiinnostavalta, mutta nyt se on taas mitä ajankohtaisinta. Samoin silloin kun aloin tehdä väitöskirjaani kymmenisen vuotta sitten en löytänyt 2000-luvun feministisestä keskustelusta juuri mitään näkemyksiä kapitalismista ja sen suhteesta sukupuoleen. Nyt talouskriisin jälkeen kapitalismi on taas äärimmäisen kiinnostava ja tärkeänä pidetty aihe tutkimuksessa.

Itse ajattelen, että menneiden sukupolvien feministisellä tutkimuksella (ja myös tuolloisten feministien kokemuksilla!) on paljon annettavaa edelleen, heikkouksineen kaikkineen. Sekin mitä teemme nyt näyttää varmasti parin vuosikymmenen jälkeen huomattavan puutteelliselta ja vanhanaikaiselta, mutta ei se poista tekemistemme arvoa. Olkoon tämä nyt siis hyvä muistutus itselleni siitä, että kiehtovien uutuuskirjojen tilailun sijaan voisi välillä mönkiä kirjaston hyllyjen väliin etsimään niitä vähemmän hienoilla kansilla ja vähemmän seksikkäillä otsikoilla varustettuja kellastuneita teoksia.

Ps. Näistä aiheista on kirjoittanut erinomaisen kirjan Clare Hemmings – hän käsittelee tutkimuksessaan Why Stories Matter feminismin sukupolvia ja erityisesti feminismistä kerrottuja kertomuksia myös mm. siltä kantilta, että ”nykyfeminismiin” kohdistuu yhtä lailla vastaavanlaisia outoja ja virheellisiä käsityksiä (niiden vanhemman polven feministien taholta). Pohjimmiltaan kyse on kai (minun nähdäkseni) siitä, että koko jyrkkien erontekojen rakentaminen nykyisen ja entisen välille on monella tapaa vahingollista. 

Pages