Ladataan...

No niin, edellisessä postauksessa kovasti pohdiskelin yhdysvaltalaista blogimeininkiä ja mietin, tuleeko Suomessakin Dooce-tyylisiä irtiottoja ja bloggaamisen käytäntöjen kritiikkiä kun kaupallistuminen etenee. Tänään sitten tajusin, luettuani Emmi Nuorgamin postauksen, että ahaa, tämä keskusteluhan on juuri nyt meneillään ja on ollut jo hetken aikaa. Ja sitä käydään monissa blogeissa. Tarkkaavainen ja inessä skenessä oleva tutkija tässä moi!

Nyt kun vihdoin tajusin vähän lueskella että mitä ihmiset oikein ovat kirjoittaneet niin kyse taitaa olla osittain samanlaisesta kritiikistä ja turhautumisesta kuin Heather Armstrongilla, ja toisaalta sitten erona jenkkimeininkiin tuntuisi olevan se, että on edelleen olemassa jonkinlainen yhteisö, jossa näistä asioita keskustellaan. Ja yhteisön kautta myös etsitään ratkaisuja - monissa keskusteluissa tuli esiin kollektiivinen toiminta eli ajatus siitä että näihin asioihin voi vaikuttaa, ehkä ei yksin mutta yhdessä.

***
Tähän liittyen vielä pieni pyyntö: tiedän että minulla on ehkä noin viisi lukijaa (joista kolme läheistä sukua), mutta olisi mahtavaa, jos te voisitte välillä vinkata minulle mikäli teille tulee vastaan jotakin kiintoisaa joka voisi vaikka etäisestikin liittyä tutkimukseeni. Eli bloggaamiseen, työhön, ammattimaistumiseen, kaupallistumiseen, vanhemmuuteen… Kiitos jo etukäteen!

Ladataan...

Yhdysvalloissa kaikki on suurempaa, toki myös äitiysblogit ja blogibisnes. Jos blogimaailman kaupallistuminen ja vaikuttajamarkkinointi on Suomessa ottanut isoja harppauksia viime vuosina, Pohjois-Amerikassa ja Englannissa sama on tapahtunut jo aiemmin. Myös lukijamäärät tai ainakin mahdollinen yleisö on tietysti englanninkielisillä blogeilla suurempi kuin Suomessa.

En ole totta puhuakseni vielä hirveästi seurannut angloamerikkalaisia blogeja. Yksi suuri syy siihen on, että sivustot eivät ole kovin… houkuttelevia. Tai ehkä kysymys on tottumuksesta: minun silmääni monet jenkki- ja brittisivustot näyttävät promoviestien sekasotkulta, ja kiinnostavaa sisältöä on vaikea löytää. Tämä liittyy varmaankin siihen että kyse on useimmiten juuri sivustoista joilla on paljon erilaista materiaalia, ei niinkään blogeista. Joitakin kiinnostavia juttuja on kuitenkin tullut vastaan, esimerkiksi ”former mommy blogger” Heather Armstrong.

Armstrong aloitti supersuositun Dooce -bloginsa 15 vuotta sitten, mutta vuonna 2015 hän ilmoitti lopettavansa äitiysbloggaamisen koska koki että koko elämä ja ennen kaikkea lasten elämä oli alkanut pyöriä liikaa mainostajien ja brändien ehdoilla.  The Guardian -lehden haastattelussa Armstrong sanoo, että kun hän aloitti äitiysbloggaamisen, blogeissa oltiin avoimia, äänekkäitä ja rehellisiä, mutta kaupallistumisen myötä tämä tärkeä yhteisöllinen ulottuvuus on kadonnut. 

Armstrong aloitti äitiysbloggaamisen ensimmäisten joukossa (hänestä tuli täysipäiväinen ammattibloggaaja vuonna 2005), ja siksi hänen bloginsa on myös käynyt läpi muutoksen bannerimainonnasta nykyiseen sisältö- ja vaikuttajamarkkinointiin. The Atlantic -lehden Doocea käsittelevässä jutussa muistutetaan, että nettimainonnan alkuaikoina bannerimainonta oli todella kannattavaa: innokkaat netinkäyttäjät klikkasivat kaikkea mahdollista. Nykyisin bannereista ei juuri kukaan välitä, ja siksi mainonta on siirtynyt sisältöihin. Armstrongin blogi kävi läpi tämän kehityksen, sillä alkuaikoina blogin tulot tulivat nimenomaan bannereista. Niiden menetettyä merkitystään ja blogin siirryttyä sisältömarkkinointiin tuloksena oli Armstrongin mukaan jonkinlainen umpikuja, jossa bloggaaja yritti samaan aikaan toteuttaa itseään ja miellyttää sekä mainostajia että lukijoita.

Armstrong ei kuitenkaan suinkaan lopettanut bloggaamista. vaan sivusto on edelleen pystyssä ja aktiivinen – sisältääpä jopa postauksen lapsen edesottamuksistakin. Sivupalkissa Armstrong kuvaa itseään ja sivustoaan näin:

“…this used to be called mommy blogging. But then they started calling it Influencer Marketing: hashtag ad, hashtag sponsored, hashtag you know you want me to slap your product on my kid and exploit her for millions and millions of dollars. That’s how this shit works. Now? Well… sit back, buckle up, and enjoy the ride.” (https://dooce.com/)

Armstrongin sivusto on edelleen kaupallinen, ja näin sivusta seuraavalle vaikuttaa siltä että kyseessä on kiintoisa projekti: kuinka tehdä kaupallista blogia olematta… liian kaupallinen? Tekemättä liikaa kompromisseja? Vai oliko ”bloggaamisen lopettaminen” pelkkä mainostemppu? Ainakin Armstrong on hylännyt kovan postaustahdin, ja blogi päivittyy hiljakseen. Eräs piirre joka minun silmääni nykyisestä blogista myös erottuu, on tietty kaunistelemattomuus – näyttää siltä että tällä sivustolla Armstrong ei pidättele itseään eikä säästele kirosanoja. Blogin alaotsikkona onkin ”an unfiltered fire hose of flaming condemnation”. Toisaalta Armstrongin blogin alkutaipalekin oli aika räväkkä, hän on kuuluisa muun muassa siitä että sai potkut töistä kirjoitettuaan ilkeyksiä työkavereistaan. Ehkä kyseessä on siis ”paluu juurille” ja oman tilan takaisinvaltaaminen?

On jännä nähdä, mitä Suomessa tapahtuu näiden asioiden suhteen – millaiseksi blogimaailma kehittyy, ja tuleeko vastaavia irtiottoja. Armstrongin kuvaama tilanne on kuitenkin jossain määrin tunnistettavissa myös meillä - kun bloggaaminen ammattimaistuu ja yleisöt kasvavat, on selvää, että blogeista tulee silotellumpia ja vähemmän henkilökohtaisia. Ammattimaistumisen myötä myös vertaistuen merkitys blogiyhteisöissä saattaa vähän hävitä, kun bloggaajat eivät itse enää ehdi kommentoida tai lukea muiden blogeja. 

PS. Minun piti alun perin käsitellä tässä postauksessa ihan toista Ameriikan blogeihin ja mutseihin liittyvää asiaa, mutta eksyin sivupoluille Doocen kanssa… Olkoon tämä nyt sitten osa yksi, ja ensi viikolla sitten ehkä osa kaksi.

Ladataan...

Aren’t these just young, rich women doing vain things online? Näin tiedusteli tutkija Crystal Abidinin tapaama kollega konferenssissa kuultuaan Abidinin tutkimusaiheesta, eli selfieistä*. Saman kysymyksen saattaisi joku esittää äitiys- ja perheblogeistakin – mitä kiinnostavaa on kotiäitien nettipuuhasteluissa?

Minulle ei kukaan ole moista kysymystä esittänyt, mutta ehkäpä vastaavanlaisia asenteita ennakoiden olen usein tullut kertoneeksi hieman vähätellen tutkimusaiheestani. Olin myös aika pessimistinen sen suhteen, että saisin tutkimukselle rahoitusta, koska tuntui että eihän tätä aihetta kukaan laske ”yhteiskunnallisesti merkittäväksi” eli rahoituksen arvoiseksi. Keväällä havahduin pohtimaan omaa asennettani luettuani Asikaisen postauksen Mikä bloggaajissa ärsyttää, ja päätin myös itse lopettaa anteeksipyytelyn. Miksi ihmeessä oletan, että bloggaaminen tutkimusaiheena ei olisi toisten mielestä tärkeä, kun itse olen aiheesta kuitenkin ihan tosi innoissani? Kesän korvalla sain vihdoin tutkimukselleni rahoituksen, joten myös tuo ennakkoluuloni osoittautui vääräksi. Mutta miksi moinen venkoilu ja nöyristely tuppaa pyrkimään pintaan?

Asikaine päättelee, että bloggaamisen uutuus ja jonkinlainen häilyvyys selittäisi negatiivisia asenteita, ja se on varmasti totta. Aika monelle omista kollegoistani esimerkiksi koko bloggaaminen ammattina on uusi juttu, ja tämä pätee varmaan laajemminkin. Siksi osa tutkimustani onkin kartoittaa ihan perusasioita siitä, millainen ammatti bloggaaminen on, mitä bloggaajat käytännössä tekevät, missä ja miten. Paljonko aikaa kuluu postauksen tekemiseen, entäs kuvaamiseen, entäs siihen kaikkeen muuhun? Tehdäänkö töitä kotona vai työhuoneella? Jos kotona niin olohuoneessa vai omassa työhuoneessa? Ja niin poispäin. Näitä asioita kyselen haastatteluissa. Ja juuri uutuudesta ja häilyvyydestä nousee ainakin minusta myös aiheen kiinnostavuus, sillä kuten jo olen aiemmin kirjoittanut, bloggaaminen on mahtava esimerkki siitä millä tavalla työn tekeminen on muuttumassa tai muuttunut – ja toisaalta myös siitä, mitkä asiat eivät muutu (kuten vaikkapa se, että naiset tekevät ansiotyötä sillä välin kun lapset nukkuvat).

Toinen syy miksi etenkin ammattimainen bloggaaminen herättää negatiivisia asenteita on varmastikin blogimaailman kaupallisuus. Ja se onkin aika monipiippuinen juttu. Bloggaajat nousevat välillä esiin kun jonkin kaupallisen kampanjan etiikkaa kyseenalaistetaan, ja paljon tuntuu liittyvän epäilyksiä juuri kaupallisuuden eettisyyteen. Tämä on ehkä siinä mielessä erikoista, että ammattimaisessa bloggaamisessa ollaan omien havaintojeni mukaan tällä hetkellä erittäin tarkkoja näissä asioissa, tarkempia kuin vaikkapa printtimediassa. Sen sijaan bloggaamisessa ja erityisesti perhebloggaamisessa on ehkä uutta asetelma, jossa oma persoonallisuus ja oma perhe tulevat osaksi kaupallista toimintaa (tämäkään tuskin on ihan uutta, mutta juuri tässä muodossa aika poikkeuksellista). Ja tähän asetelmaan liittyy kaikenlaisia kysymysmerkkejä ja ristiriitoja. Tästä on kirjoittanut hiljattain ainakin Emmi Nuorgam.

Minun tavoitteeni tutkijana ei ole määrittää, mikä on kaupallisessa bloggaamisessa oikein tai väärin. Sen sijaan minua kiinnostaa esimerkiksi se, millä tavoin bloggaajat itse näitä asioita miettivät ja kokevat. Millaisia rajanvetoja tehdään, millaisia asioita joutuu ratkomaan? Millä perustein päätetään, millaiseen kaupalliseen yhteistyöhön lähdetään? Millaisia epävarmuuksia omaan persoonaan ja perheeseen kytkeytyvä kaupallisuus tuo ammattimaiseen bloggaamiseen? Mitä se tekee mahdolliseksi? Miltä se tuntuu, kun oma perhe seikkailee supersuositussa blogissa osana markkinointikampanjaa?

Kaupallisuuteen liittyen minua kiinnostaa myös se, millä tavoin blogityön ansaintalogiikka oikein toimii. Miten sitä rahaa käytännössä tulee, millaisia summia, kenelle ja millä perustein? Mitä mitataan, mistä maksetaan? Vasta muotoutumassa olevalla alalla ei ole ohjeellisia palkkataulukoita, joten millaisen hiljaisen tiedon varassa oikein toimitaan? Viime aikoina tästä onkin ollut jonkin verran avointa puhetta myös blogeissa ja esimerkiksi Hanne Valtarin ja Satu Rämön Unelmahommissa-kirjassa. 

Kolmas syy äitiys- ja perhebloggaamisen vähättelyyn liittyy varmasti siihen, että kyseessä on mammabloggaaminen eli äitiyden ja kodin piirissä jollain tavalla pyörivä toiminta. Ja mikäs sen turhempaa, vaivaannuttavampaa tai ärsyttävämpää kuin mamma-mikä tahansa? Oikeastihan äitiysblogeissa on ihan ainutlaatuista juurikin se vertaistuki, jota monilta äideiltä omassa elämänpiirissä puuttuu, ja samalla blogit voivat olla henkireikiä niille joiden elämä sillä hetkellä on todella paljon kotona ja leikkipuistossa, ikään kuin marginaalissa kaikesta muusta. Äitiys on vähän sellainen asia, jota toisaalta ylennetään ja idealisoidaan ja normalisoidaan koko ajan, ja toisaalta työnnetään syrjään ja vähätellään. Mutta tästä ikuisuusaiheesta lisää ehkä joskus toiste.

Selfie-tutkija Crystal Abidin toteaa, että jos häneltä vielä uudelleen kysyttäisiin ”Aren’t these just young, rich women doing vain things online?” hän vastaisi, että juuri tällainen yleinen vähättely tai ylenkatse on tehnyt mahdolliseksi sen, että nuoret naiset ovat voineet ottaa selfiet haltuun ja käyttää niitä ja koko sosiaalista mediaa omiin tarkoituksiinsa*. Selfiekulttuuri on jäänyt ”tutkan alle” ja juuri siksi siitä on tullut tärkeä. Voisikohan saman sanoa myös nuorten naisten ja äitien bloggaamisesta?

*Crystal Abidin 2016: “Aren’t These Just Young, Rich Women Doing Vain Things Online?”: Influencer Selfies as Subversive Frivolity. Social Media + Society, April-June 2016: 1-17.

Pages