Ladataan...

Torstaina alkavat Sukupuolentutkimuksen päivät Jyväskylässä. Minulla on siellä oma esitys työryhmässä eli noin vartin mittainen puheenvuoro jostakin pienestä vinkkelistä omaan tutkimukseen. Päivien teema liittyy aikaan, ja niinpä olenkin nyt miettinyt aikaa monelta kantilta. Tuntuu, että jotenkin ajan riittämiseen, käyttämiseen ja loppumiseen sekä vapauteen liittyvät kysymykset ovat koko bloggaamishomman ja tietysti etenkin työn ja perheen yhdistämisen ytimessä. Taustalla on myös Työaikakirja-nimisestä teoksesta (toim. Helander, Levä ja Saksela-Bergholm) poimimani ajatus siitä, että nykytyön tekijöille autonomia eli itsemääräämisoikeus on yksi tärkeimpiä työhön liittyviä arvoja tai toiveita.

Ajattelin laittaa tännekin tiivistelmän omasta esityksestäni (jota en siis ole vielä tehnyt, mutta onhan tässä aikaa vielä hmm puolitoista päivää). Tässä siis:

Äitiysbloggaamisen autonominen ja pakeneva aika

Tässä esityksessä pohdin ammattimaisen äitiysbloggaamisen käytäntöjä ja erityisesti niiden kautta rakentuvaa suhdetta aikaan. Tarkasteluni pohjana ovat bloggaajien haastattelut, joita olen kerännyt meneillään olevaa tutkimusta varten, sekä blogosfäärissä tekemäni virtuaalinen etnografia. Tutkimukseni laajempana tavoitteena on ymmärtää äitiys- ja perhebloggaamista uudenlaisena sukupuolittuneen työn muotona.

Äitiysbloggaamisen käytännöissä työ ja vanhemmuus sulautuvat toisiinsa: äitiyden käytäntöjä tai äitinä olemista ei aina ole mahdollista erottaa työn tekemisestä sen enempää ajallisesti kuin muutenkaan, ja perinteisen palkkatyöajan sijaan arki jäsentyy erilaisten hetkien ja kodin ja lastenhoidon rutiinien kautta. Juuri mahdollisuus järjestää elämisen aikaa uudelleen onkin yksi niistä syistä, joiden takia ammattimainen bloggaaminen ja erityisesti itsensä työllistäminen tai mikroyrittäjyys näyttäytyvät houkuttelevina vaihtoehtoina monille äideille. Bloggaamisen (usein yhdistettynä muihin media-alan töihin) nähdään tuovan kaivattua autonomiaa ja vapautta arkeen, ja tekevän läsnäolevan äitiyden paremmin mahdolliseksi. Tähän ajatukseen ja toiveeseen autonomiasta ja läsnäolemisesta yhdistyy kuitenkin myös kokemus ajan rajallisuudesta ja pakenemisesta: työn ja perheen aika voivat osittain sulautua toisiinsa, mutta aikaa ei tule lisää eikä arki välttämättä muutu väljemmäksi. Bloggaajien haastattelujen ja blogipostausten kautta rakentuu kuva intensiivisestä arjesta, joka on autonomista mutta myös tihenevän ja pakenevan ajan ja kunnianhimoisten tavoitteiden rytmittämää. 

***

Tutkimus usein etenee sillä tavalla nytkähtelemällä, että ilmoittautuu johonkin konferenssiin ja väkertää sinne abstraktin eli tiivistelmän. Ja sitten unohtaa koko jutun, kunnes huomaa että se konffahan on ensi viikolla. Ja sitten kiroaa että mitä ihmettä ajattelin, en pysty tekemään tästä yhtään mitään ja ajatuksia ei ole ja vaikka olisikin niin ne eivät kyllä mahdu siihen vartin (tai pahimmillaan kymmenen minuutin) määrättyyn aikaan. Ja sitten hiki hatussa vääntää jotakin koska jotakin on kuitenkin pakko olla. Ja kas, sitten on taas työstänyt hommia eteenpäin ja parhaimmillaan kirjoittanut monta sivua tekstiä jostakin tutkimuksen kannalta oleellisesta aiheesta. Niin ja jos käy hyvä tuuri niin työryhmässä on viisaita kanssatutkijoita, joiden kommentit ja kysymykset taas sysäävät ajatuksia ja työtä eteenpäin. 

(Joskus sitä myös käyttää esityksen tekemiseen varaamaansa aikaa johonkin muuhun, esim. bloggaamiseen. Jotkut meistä eivät ikinä opi.)

(Edit. Tää on kyllä eka kerta elämässäni kun keskellä kirjoittamaani konffa-abstraktia on mainos. Huhhuh.)

Ladataan...

Viime aikoina olen miettinyt aika paljon sitä, miten oikein haluaisin ja voisin tätä työtä tehdä, ja miksi ylipäänsä haluan tehdä tutkimusta. Miettiminen on vielä pahasti kesken, mutta ajattelin kirjoittaa ylös hieman siitä, millainen tutkija haluaisin olla. En tarkoita, että arvostaisin tutkijoissa vain näitä piirteitä, vaan ennemminkin sitä että juuri nyt, tällä hetkellä, nämä asiat tuntuvat omalla kohdalla tärkeiltä tai tavoittelemisen arvoisilta.

Haluaisin olla…
… viisas. Tietenkin. Viisas sillä tavalla, että osaisin erottaa sen mikä on tärkeää ja millä on merkitystä, enkä takertuisi epäolennaiseen tai kriittisyyden vimmassa rakentelisi olkiukkoja.
… kunnioittava. Uskon, että on mahdollista yhdistää kriittinenkin ote siihen, että kunnioittaa tutkimukseen osallistuvia ihmisiä. Tähän liittyy pyrkimys tutkimuksen avulla ymmärtää sitä, miksi ihmiset tekevät mitä tekevät, ja minkälaiset voimat meitä ylipäätään ohjaavat tai rajoittavat.
… poliittinen. Tarkoitan poliittista laajemmassa mielessä kuin vain puoluepolitiikassa. Minulle tutkimuksen merkitys rakentuu siitä, että se näyttää jotain olennaista paitsi yksittäisistä ihmisistä tai yhteisöistä myös yhteiskunnasta. Haluaisin tutkijana vaikuttaa, vaikka mutkankin kautta, siihen millaisessa maailmassa täällä oikein elämme.
… arkinen. Tällä hetkellä minua kiinnostaa eniten se, millaista on ihmisten ”pieni elämä”, siis tavallinen arki ja sen järjestelyt, tunteet ja rutiinit. Ja uskon lujasti, että arjen tutkiminen on poliittista.

Parin vuoden päästä lista voi taas olla toisen näköinen, mutta nyt se on tällainen.

Ladataan...

Aiemmin jo kirjoitin vähän siitä miten omasta tutkimuksesta kertominen julkisuudessa voi olla hieman ”haastavaa”. Toisin sanoen se on ihan piinallisen vaikeaa. Ensin sitä käyttää vuosikausia jonkin asian miettimiseen, tutkimiseen, aineiston keräämiseen, lukee tuhansia sivuja ja kirjoittaa muutamia. Yrittää huomioida tutkittavan ilmiön moniulotteisuuden ja ristiriitaisuuden, ja tehdä sille oikeutta. Kuuntelee kollegoiden ajatuksia ja yrittää ottaa niistä opiksi. Vaihtaa näkökulmaa ja koittaa tavoittaa melkein-liian-vaikean ajatuksen paperille. Päivä toisensa perään.

Ja sitten toimittaja soittaa ja pitäisi yrittää pusertaa kaikki tämä vuosien pähkäily erittäin tiiviiseen pakettiin, mieluiten yhteen napakkaan lauseeseen. Onhan se ihan hirveää. (Ja onhan se myös osa tätä työtä, ja kuuluu ammattitaitoon, mutta ei mennä nyt siihen.)

Kun toimittaja siis otti yhteyttä ja halusi haastatella minua Trendiin, olin sekä iloinen että kauhuissani. Iloinen koska Trendi on minusta aidosti hyvä lehti, jota lukevat juuri ne tyypit joita tutkimukseni ehkä voisi kiinnostaa. Ja kauhuissani koska kaikki edellä mainittu.

Tällä kertaa haastattelu kuitenkin sujui hyvin, ja siitä kuuluu suuri kiitos toimittaja Raisa Mattilalle. Raisa käytti kanssani puhumiseen paljon aikaa ja esitti niin tiukkoja kysymyksiä että alkoi hikoiluttaa. Pakotti tarkentamaan ja konkretisoimaan. Ja kirjoitti sitten sellaisen jutun, josta tunnistan omat ajatukseni. Jee! Sain myös rauhassa lukea ja kommentoida valmiin jutun.

Haastattelu julkaistiin uusimmassa Trendissä, ja vaikka tietysti aina nolottaa olla millään tavalla esillä (ja vielä kuvan kanssa, huhhuh!), olen kuitenkin tosi tyytyväinen siihen että juttu tehtiin. Arkistoin sen kaapin perälle talteen, mummona voin sitten kaivaa lehden esille ja muistella että joskus tuli tämmöistäkin tehtyä.

Ladataan...

Pages