Ladataan...

Törmäsin äitiysblogeihin ensimmäisen kerran ehkä viisi tai kuusi vuotta sitten. Muistelisin että samoihin aikoihin lueskelin innolla myös hääfoorumeita ja hääblogeja, ja ehkä jotenkin sitä kautta löysin myös muihin blogeihin. Hääaiheet olen nyt jättänyt - paitsi, jos rehellisiä ollaan, heikkoina hetkinä käyn kyllä vielä joskus lueskelemassa kasvisruokaa häihin -keskustelua, siitä piristyy aina! Mutta noin muuten häät eivät juuri kiinnosta, sen sijaan äitiys- ja perheblogeja olen jaksanut seurata siis jo aika monta vuotta.

Ensimmäiset lukemani blogit olivat jollakin lailla aika ronskeja ja humoristisia, ja luulen että lueskelin niitä tuolloin toisaalta ihan vain viihdyttävyyden vuoksi, toisaalta siksi että hissukseen mietin lapsiasiaa omalla kohdallani. Blogien kautta sai sellaista kosketusta lapsiperheiden elämään jota minulla ei muuten oikeastaan ollut, ja näin myös jotakin käsitystä siitä, mitä se arki lasten kanssa voisi ehkä olla.

Pikkuhiljaa blogeja tuli lisää, ja oman tuntumani mukaan myös sävy hieman muuttui, ehkä ronskiudesta enemmän sinne kiintymysvanhemmuus-tyyppiseen suuntaan. Toisaalta tietysti kun bloggaaminen muuttui suositummaksi niin näkökulmien kirjo ylipäätään kasvoi. Samalla blogeissa alkoi näkyä ammattimaistuminen, ja oivalsin vähitellen että jotain kiinnostavaa taitaa olla tapahtumassa. Ryhdyin tuolloin luonnostelemaan ensimmäisiä tutkimussuunnitelmia aiheesta bloggaaminen uutena työnä. Samoihin aikoihin jäin kuitenkin myös itse äitiyslomalle, ja suhde äitiyttä käsitteleviin blogeihin muuttui uudella tavalla henkilökohtaiseksi. Jotkin keskustelut menivät niin ihon alle, että pidin jopa tietoisesti vähän aikaa taukoa blogien lukemisesta. Joinakin hetkinä taas blogit pitivät minulle seuraa kun olin kaksin vauvan kanssa kotona ja minuutit kuluivat hitaasti.

En tuolloin saanut suunnitelmilleni rahoitusta, ja äitiysloman jälkeen työt veivät toisiin suuntiin. Jatkoin kuitenkin blogien seuraamista, ja mielen pohjalle jäi edelleen nakuttamaan ajatus bloggaamisen tutkimisesta. Tätä ajatusta voimisti tietysti se että blogeissa alkoi myös olla avointa keskustelua bloggaamisesta työnä ja erilaisista itsensä työllistämisen tai mikroyrittäjyyden muodoista, mikä teki koko aiheen minulle entistä kiinnostavammaksi. Niinpä jatkoin taustatyön ja muutamien haastattelujen tekemistä aina silloin tällöin kun muilta töiltä siihen pystyin, ja viime syksynä ja talvena sitten väkersin uudelleen tutkimussuunnitelmia ja hakemuksia oikein urakalla. Tällä kertaa onni potkaisi, ja pääsin tekemään blogitutkimushommia täysipäiväisesti useaksi vuodeksi.

Edelleen elää ajatus, että myös yhteiskuntatieteissä tutkijan tulisi suhtautua tutkimusaiheeseensa jotenkin etäisesti tai neutraalisti. Itse ajattelen, että parhaiten ihminen (myös tutkija-ihminen) tekee töitä jonkin sellaisen asian kanssa, joka aidosti kiinnostaa ja johon on näin ollen myös jokin henkilökohtainen suhde. Oma kiinnostus, innostus tai miksei ärsytyskin – jonkinlainen suhde tutkittavaan asiaan on vahvuus, ei heikkous. Itse ajattelen vahvuudeksi esimerkiksi sen että tutkin ilmiötä jota olen seurannut ja pohtinut jo paljon pidempään kuin varsinainen tutkimus on ollut meneillään.

Tämä ei tarkoita, että tutkijan pitäisi heittäytyä täysin omien musta tuntuu -ajatusten vietäväksi. Pikemminkin se tarkoittaa sitä, että kun kaikki täällä samassa maailmassa elämme, niin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi on hieman vaikea päästä. Sen sijaan että pyrkisi kieltämään omat ei-neutraalit sidoksensa niitä voi pohdiskella, ja koittaa sillä tavalla miettiä, mitä juuri nämä sidokset tarkoittavat juuri tämän tutkimuksen kannalta. Sillä tavoin ehkä selviää, että missä kohtaa on vaikkapa vaarassa hukata tutkimuksellisen otteen kokonaan ja pitää olla erityisen varovainen. Minulle äitiys ja erityisesti äitiyden kokemukset on ehkä hieman tällainen aihe, ja varmaankin juuri se on yksi syy siihen että tutkimuksen painopiste on työssä ja vanhemmuutta käsittelen ikään kuin tämän työ-kehyksen ja toisaalta erilaisten vanhemmuuden kulttuurien, en niinkään kokemusten kautta. 

Ladataan...

Mikä yhdistää bloggaamista ja Vain elämää -ohjelmaa? No ainakin allekirjoittaneen kiinnostus. Tänä syksynä olen ensimmäistä kertaa ikinä katsonut Vain elämää - ja saman tien sitten hurahtanut kunnolla ja tuijotellut aiempienkin kausien parhaita jaksoja netistä. On vähän sellainen olo, että vihdoinkin tiedän mitä täällä Suomessa oikein tapahtuu ja mistä kaikki puhuvat. Ja ennen kaikkea, millaisia tunteita täällä oikein tunnetaan. Sillä tunteethan ovat Vain elämää -jaksojen tärkein juttu. Tämän tiesin jo ennen kuin itse katsoin yhtäkään jaksoa, sillä onhan niitä tunteita ja liikutuksen kyyneliä tihkunut lööppeihin ja naistenlehtiin asti.

Tutkijan työssä on se hyvä puoli, että omasta hurahtamisesta voi aika usein tehdä ammatillisen kiinnostuksen kohteen. Tässäkin tapauksessa käsiini sattui ah niin sopivasti kulttuurintutkija Juhana Venäläisen mainio artikkeli, jossa hän perkaa Vain elämää -sarjan kautta tositelevision ja elämystalouden eri piirteitä*.

Eräs Venäläisen pointeista on, että Vain elämää on tuonut (nimensä mukaisesti) elämän ja ”toden” takaisin tositelevisioon. Big Brother -tyyppisten sosiaalisten kokeilujen sijaan Vain elämää nostaa ihmiset itsensä, heidän tunteensa ja ikään kuin pelkistetyn ja autenttisen elämänsä framille. Henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet ovat tämän tyyppisen televisiotuotannon raaka-ainetta, ja oletuksena on, että nämä kokemukset ja tunteet ovat jollakin lailla tosia tai oikeita.

Toden raja on tietysti tositelevisiossa häälyvä, sillä jaksot ovat aina käsikirjoitettuja, suunniteltuja, leikattuja – kaikin tavoin ikään kuin optimoituja tuottamaan meissä juuri niitä tunteita joita sitten katsoessa tunnemme. En tiedä onko kysymys ”aitoudesta” lopulta edes hirveän järkevä tällaisten kulttuurituotteiden yhteydessä. Tai tunteiden yhteydessä ylipäätään: Tunnenko nyt ihan ihan varmasti juuri sitä mitä tunnen ja pelkästään ikään kuin omasta itsestäni kumpuavista syistä? Vai liikutunko yhdessä muiden kanssa esimerkiksi asioista tai tilanteista joista en välttämättä yksin liikuttuisi? Tunteita ja affekteja teoretisoivat tutkijat ovat kirjoittaneet paljon siitä, että erilaiset tunteet ja reaktiot eivät ole vain yksilön omaisuutta, vaan syntyvät ihmisten välillä.

Samankaltaisia kysymyksiä siitä mikä on totta miettivät varmasti aika ajoin myös perheblogien lukijat. Blogejakin lukiessa liikututaan, raivostutaan ja nauretaan, eli lukijalla on myös omat tunteensa pelissä. Blogienkin keskiössä on tavallinen, autenttinen elämä.

Mutta mitä se tavallinen, autenttinen elämä blogeissa oikein tarkoittaa? Bloggaaminen on kuitenkin myös tarinoiden kertomista, ja kertomuksella on omat lakinsa: jotakin jätetään pois, jotakin liioitellaan. Kerrottuna jokin tilanne saakin erilaisen merkityksen kuin hetkessä koettuna. Bloggaajilla voi olla monia syitä jättää joitakin asioita kertomatta tai hieman muunnella sitä mitä tapahtui.

Ehkä voisi ajatella, että omaa elämää käsittelevän blogin kirjoittaminen on jonkinlaista tasapainottelua editoinnin ja autenttisuuden välillä? Oma tuntumani on, että bloggaajien ja lukijoiden välillä on jonkinlainen hiljainen sopimus, josta pidetään kiinni: toden määritelmä voi venyä, kunhan yleinen aitouden ja vilpittömyyden fiilis säilyy. Aika monta bloggausta olen myös lukenut siitä, kuinka bloggaaja itse kokee kadottaneensa tämän vilpittömän otteen, ja pyytää sitä anteeksi. Ja toisaalta monesti lukijat kommenttikentässä kyllä antavat kuulua, jos tuntuu ettei bloggaajalla ole ”puhtaat jauhot pussissa”.

Mutta millaista työtä se semmoinen oikein on, jossa vaatimuksena on vilpitön ”oikean elämän” jakaminen? Mitä se tarkoittaa vaikkapa jaksamisen ja yksityisyyden kannalta? Ja mitä sitten tapahtuu, jos se oikea elämä lähteekin johonkin yllättävään suuntaan? Näitäkin juttuja pohdin tutkimuksessani.

 

 

*Venäläinen, Juhana 2016: Vain elämyksiä? Autenttisuus, kohun kierto ja intermediaaliset arvoketjut Vain elämää –televisiosarjassa. Teoksessa Elämykset kulttuurina ja kulttuuri elämyksinä. Kulttuurintutkimuksen näkökulmia elämystalouteen. Toim. Sanna Karkulehto, Tuuli Lähdesmäki ja Juhana Venäläinen. Nykykulttuuri.

Ladataan...

Lueskelen paraikaa Elizabeth Podnieksin toimittamaa Mediating Moms -nimistä kokoelmaa, jossa käsitellään äitiyttä ja erityisesti sitä, miten äitejä esitetään (lähinnä amerikkalaisessa) populaarikulttuurissa. Kirjaa on hauska lukea (enpä ollut miettinyt esimerkiksi sitä että millainen äitihahmo on Marge Simpson…) ja samalla aloin väkisinkin pohtia, millaisia äitejä meillä Suomessa luetuissa kirjoissa ja lastenohjelmissa mahtaa olla.

Meillä kotona ei toistaiseksi olla katsottu juurikaan lastenohjelmia, lähinnä muumeja välillä – mutta Muumimammahan on kyllä yksi täkäläisistä äitiyden arkkityypeistä, tai miksikähän niitä voisi nimittää… Yksi niistä hahmoista, jotka kaikki tuntevat ja joihin liitetään mielikuvia ihanneäitiydestä ja muumimammamaisuudesta. Muumimamma taitaa olla toisaalta erittäin omistautuva ja loputtoman kärsivällinen (paitsi lasten myös Muumipapan touhuja kohtaan…) mutta haluan kuitenkin ajatella että hänelläkin on omat päähänpistonsa ja myös omat tarpeensa ja tunteensa, ainakin sellainen mielikuva minulle on jäänyt, vaikka en ole muutamaan vuoteen muumikirjoja lueskellut. Onkohan piirrettyjen muumien Mamma yksiulotteisempi hahmo kuin kirjoissa esiintyvä?

Lastenkirjoista ei tietenkään voi kirjoittaa mainitsematta ensin, että erittäin tiukkaa analyysia aihepiiristä löytyy tietysti Juliaihmisen blogista, sinne siis ensin perehtymään genren kysymyksenasetteluihin ja piiloisiin merkityksiin! Tässä ei nyt lähdetä ihan yhtä syviin vesiin, mutta pakko mainita joitakin äitejä jotka ovat lastenkirjoista jääneet mieleen jotenkin myönteisinä tai raikkaina.

Klassikko on tietysti Camilla Mickwitzin Jason-kirjojen äiti. Ihmetellen katselin kirjastossa lapsuudesta muistamaani kirjaa, ja totesin että kyllä, aivan todella tässä kirjassa on yksinhuoltajaäiti, joka käy päivät töissä ja on välillä iltaisin alastonmallina saadakseen lisätienestejä. Ihan todella virkistävää, ja ehkä hieman myös masentavaa ottaen huomioon, että Jason-kirjat on tehty vuosikymmeniä sitten enkä ole törmännyt vastaavaan sen jälkeen. En hirveän hyvin tunne uusimpia lastenkirjoja, mutta minulla on tunne, että ihan niin railakasta ja yhteiskunnallisesti valveutunutta meininkiä kuin 70- ja 80-lukujen kirjoissa ei nykyisin juurikaan ole. Tai sitten en ole vielä perehtynyt tarpeeksi hyvin suomalaisen lastenkirjallisuuden saloihin, meillä kun luetaan vasta pienimmille tarkoitettuja kuvakirjoja.

Minulle itselleni on tätä asiaa nyt miettiessäni tärkeää, että lastenkirjoissa esiintyy töissä käyviä (tai edes töihin lähteviä tai sieltä palaavia) äitejä. Kirjojen kautta lapsi kuitenkin hahmottaa arkeaan ja niiden kautta keskustellaan monista tärkeistä jutuista – meillä ainakin puhutaan paljon siitä, että äiti ja isä käyvät töissä ja sillä välin lapsi on hoidossa, joten on kiva että samoja kuvioita tulee kirjojenkin kautta. Samasta (ehkä vähän oudosta) syystä tykkään kirjoista, joissa lapset asuvat kerrostaloissa, kuten Maikki Harjanteen Minttu ja Sanna Pelliccionin Onni-poika.

Mieleen jäävät myös kirjat, joissa äiti ei ole täydellinen ja lapsen tarpeisiin vastaava ihmeolento, vaan välillä väsynyt ja kiukkuinen. Äsken mainitun Onni-pojan äiti on Kierrätyskirjassa väsynyt rankan kirppisurakan jälkeen (kirjassa on ihana kuva silmät ristissä kirppiksellä seisovasta äidistä) ja Onni-poika tykkää pelata –kirjassa äiti suhtautuu erittäin epäluuloisesti ja kiukkuisesti tietokoneella pelaamiseen (samastun).

Ihana on myös Kristiina Louhen kirja Ainon äiti on vihainen, jossa Ainon äidillä on päänsärky ja huono päivä ja kaikki menee pieleen. Kirja välittää hyvin arkista tunnelmaa ja sitä, että joskus aikuisillakin on turhia harmituksia ja tulee käyttäydyttyä huonosti vaikkei haluaisikaan.

Toisaalta tärkeitä ovat myös kirjat, joissa arki pyörii ilman äitiä. Näistä ensimmäisenä ja ainoana tulee mieleen Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas (jälleen 70-luvulta), mutta muitakin varmaan on?

Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että kyllä sillä on väliä, mitä lastenkirjoissa esitetään tavallisena ja ”normaalina” perhe-elämänä. Ei niin, että jokaisessa kirjassa pitäisi olla tietynlaisia henkilöitä, vaan niin että kun vastaan tulee monenmoista (muun muassa Tammen kultaisiin kirjoihin kuuluva huikea teos Onnellinen perhe, joka esittelee 50-lukulaisen perheidyllin), niin joukossa olisi myös niitä väsyneitä, työssä käyviä ja poissaoleviakin äitejä.

 

 

Pages