Ladataan...

Lainasin kerran kirjastosta kirjan, jonka marginaali oli täynnä kiukkuisia sivuhuomautuksia. Ärtynyt tuntematon lukija oli kirjannut kritiikkinsä lähes joka sivun reunaan, tähän tyyliin: ”Vai niin! Puppua!”. Tuolloin tuntemattoman ihmisen kiukuttelu huvitti, mutta tällä viikolla minun on tehnyt mieleni itse kirjata kärkeviä huomioita kesken olevaan kirjaan. Välillä on pitänyt laskea kirja käsistään ja tehdä jotakin muuta, koska on vain hermostuttanut liikaa. Kritiikkini ei ehkä vielä ole oikein jäsentynyt kiukkuisia huudahduksia pidemmälle (ja pidätän oikeuden muuttaa myöhemmin mieleni!), mutta yritän nyt kumminkin kertoa mistä hermostuin.

Kyseinen kirja on Mediating Moms, jonka inspiroimana kirjoitin aiemmin lastenkirjojen äideistä. Kyseessä on kokoelmateos eli luvuilla on eri kirjoittajat. Kaikki kirjan luvut käsittelevät jollakin tavalla äitiyttä ja populaarikulttuuria. Moni luku on tosiaan ollut inspiroiva tai vähintäänkin kiinnostava, ja pääsin kirjan puoleenväliin asti hyvillä mielin. Sitten tulikin pitkä lukutauko, ja nyt kun palasin lukemaan jäljellä olevia lukuja niin useampi niistä saikin aikaan yllä kuvatun hermostuneen reaktion.

Äitiydestä kirjoittaminen tutkimusmielessä (ja muutoinkin toki) on aika haastavaa, koska omat henkilökohtaiset kokemukset ja näkemykset usein heijastuvat tekstiin tai vaikuttavat voimakkaastikin tutkimuksellisiin näkökulmiin. Näin on itsenikin kohdalla, eikä siinä sinänsä ole mitään väärää, etenkin jos pystyy jollain tavalla pohdiskelemaan näitä yhteyksiä tutkimusnäkökulmien ja omien kokemusten välillä. Nimenomaan tällaista pohdiskelua myös Mediating Moms -kirjan luvuissa on.

Ehkä kyse onkin siitä, että kirjan kirjoittajien ote äitiyteen sekä henkilökohtaisessa että tutkimuksellisessa mielessä on erilainen kuin omani. Tekstit rakentuvat niin, että tiettyjä asenteita tai oletuksia ei välttämättä sanota ääneen, mutta ne tulevat silti jollakin lailla rivien väleissä sanottua. Yksi tällainen asenne tai oletus jonka tunnistin parin luvun taustalla on medikalisaation kritiikki.

Feministisessä tutkimuksessa on pitkään kyseenalaistettu medikalisaatiota eli sitä, että sosiaalisia, yhteiskunnallisia tai kulttuurisia ongelmia kohdellaan lääketieteellisinä ongelmina. Esimerkiksi synnytysten kohdalla on kritisoitu turhia lääketieteellisiä interventioita ja sitä, että (mies-)lääkäreiden näkemykset ovat ylittäneet naisten oman tiedon ja sukupolvien myötä karttuneen kokemuksen. Näissä pointeissa on paljon sellaista mitä itsekin voin allekirjoittaa. Sekä henkilökohtaisesti että tutkijana medikalisaation kritiikki kuitenkin aika ajoin myös hiertää minua.

Otan nyt lyhyesti esimerkiksi yhden Mediating Moms -kirjan luvun, jossa medikalisaatiota käsitellään (minun näkökulmastani) hermostuttavalla tavalla. Tarkoitukseni ei ole haukkua kirjoittajaa tai tekstiä lyttyyn (siinä on paljon hyvää), vaan yritän tämän esimerkin kautta saada kiinni siitä, missä se edellä mainittu erilainen ote ilmenee.

Kyseinen luku on Jocelyn Fenton Stittin kirjoittama ja käsittelee äärimmäisen kiinnostavaa ja tärkeää aihetta eli synnytyksenjälkeistä masennusta. Stittillä on myös erittäin koukuttava ”keissi” analyysin alla, hän nimittäin käsittelee Tom Cruisen kuuluisaa reilun kymmenen vuoden takaista haastattelua, jossa Cruise kritisoi synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneen Brooke Shieldsin masennuslääkkeiden käyttöä. Cruisen haastattelun taustalla on tietenkin hänen skientologia-uskonsa ja käsitys psykiatriasta pseudotieteenä. Shields puolestaan oli pari kuukautta ennen haastattelua julkaissut synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kertovan omaelämäkerrallisen kirjan. Cruisen haastattelu herätti paljon suuttumusta ja kohua, ja Stitt pohdiskelee analyysissaan tämän suuttumuksen/kohun anatomiaa sekä etsii näkökulmia synnytyksenjälkeiseen masennukseen Shieldsin kirjasta.

Stittin näkökulma on seuraavanlainen. Hän tulkitsee Cruisen pyrkineen sanomaan, että masennuslääkkeet ja masennuksen ymmärtäminen hormoneihin liittyvänä tai aivokemiallisena ilmiönä peittävät näkyvistä todelliset äitiyteen liittyvät ongelmat. Hän tulkitsee Shieldsin omaelämäkertaa niin, että tämän masennukseen vaikuttivat esimerkiksi surun isän kuolemasta, se etteivät ystävät, puoliso ja sukulaiset tukeneet hiljattain äidiksi tullutta Shieldsiä sekä sektiosynnytyksen traumaattinen kokemus. Näin ollen Stitt kyseenalaistaa Shieldsin oman kertomuksen masennuksesta sairautena ja esittää, että masennus oli rationaalinen vastaus tämän elämän tuolloisiin olosuhteisiin. Lisäksi Stitt kritisoi sitä, että Shields ei käyttänyt tilaisuuttaan kyseenalaistaa äitimyyttiä vaan puhuu synnytyksenjälkeisestä masennuksesta nimenomaan sairauden ja sairastumisen kehyksessä.

Nämä Stittin pointit taas herättävät minussa esimerkiksi seuraavia ajatuksia: Minkälaisia tulkintoja voi tehdä yhden omaelämäkerrallisen tekstin perusteella ihmisen elämän kokonaisuudesta ja tämän omista kokemuksista? Milloin tulkinnat ovat oikeutettuja, ja milloin ne ovat päinvastoin väkivaltaisia sivuuttaessaan ihmisen oman tulkinnan elämästään? Onko mahdollista kritisoida medikalisaatiota ilman että kritisoidaan yksittäisten ihmisten ymmärrystä omasta tilanteestaan? Millä tavoin voisi käsitellä sitä, että lääketieteellisen sairauden syntyyn myötävaikuttaa myös sosiaalinen ja kulttuurinen tilanne ja ympäristö? Onko yhteiskuntaan ja kulttuuriin keskittyneessä analyysissä ylipäätään mahdollista huomioida, että hormonaalisilla muutoksilla aivan todella on vaikutuksia mielialaan?  Onko äitiyden kokeminen ristiriitaisena sittenkään sama asia kuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneen kokemus? 

Ehkä pohjimmiltaan hermostukseni taustalla on tuntuma siitä, että äitiyteen liittyvät kohtuuttoman jyrkät vastakkainasettelut (kuten medikalisaatio vs. luonnollisuus) siirtyvät tällaisessa analyysissa jossain määrin myös tutkimuksen sisällöiksi ja lähtökohdiksi. Saman olin tunnistavinani myös toisesta luvusta, jossa käsiteltiin synnytyksiä (kotisynnytys vs. sairaalasynnytys). Tätä siis tarkoitan sillä että kirjoittajien ote on erilainen kuin omani.

(Tai sitten he ovat vain ”väärällä puolella” vastakkainasettelua, ja siksi minua kiukuttaa? Hmm.)

Henkilökohtaisella tasolla minua hermostuttaa, koska feministinen medikalisaation kritiikki usein käsittelee asioita, joista minulla on omakohtaista kokemusta. Kritiikkiin vaikuttaa sisältyvän oletus siitä, miltä esimerkiksi tiettyjen lääketieteellisten interventioiden täytyy tuntua, enkä tunnista tätä tunnetta tai oletusta juuri lainkaan. Se mikä toisille näyttäytyy alistavana ja turhana näyttäytyi minulle turvallisena, voimauttavana ja tarpeellisena. Tästä juuri nousee jo edellä kysymäni kysymys: Milloin tulkinnat ovat oikeutettuja, ja milloin ne ovat päinvastoin väkivaltaisia sivuuttaessaan ihmisen oman tulkinnan elämästään? En ollenkaan väitä että tietäisin vastauksen, mutta se ei tee kysymystä turhaksi.

 

 

***

Podnieks, Elizabeth (toim.): Mediating moms. Mothers in popular culture. McGill-Queen's University Press. 2012.

Stitt, Jocelyn Fenton: Tom vs. Brooke: Or Postpartum Depression as Bad Mothering in Popular Culture. Teoksessa Mediating moms, ks. yllä.

Ladataan...

Yksi konkreettinen asia, jota tässä meneillään olevassa blogitutkimuksessa mietin, on raha. Minua kiinnostaa, miten verkossa syntyvistä sosiaalisista suhteista tehdään yhteismitallisia, eli miten niitä muutetaan ”talouden kielelle”. Toisin sanoen, miten ja millä perustein bloggaamisesta saadut tulot muodostuvat, kenelle niitä tulee ja mitä seurauksia tällä kaikella on.

Selvää on, että bloggaamisen tulot ovat aika vahvasti sidoksissa siihen mitä voidaan mitata eli kävijämääriin ja klikkauksiin. Erinäiset mittaamisen teknologiat, kuten Google Analytics, siis muuttavat sosiaalisia verkostoja ja suhteita sellaiseen muotoon, jossa niitä voidaan vertailla ja jossa niille voidaan laskea hinta. Tämä on kiinnostavaa monessakin mielessä, muun muassa siksi että minä tutkijana olen ehdottomasti osa näitä verkostoja. Vaikka en koskaan kommentoisi yhteenkään blogiin, myös minun klikkaukseni lasketaan. Niillekin tulee (pienistä pienin) rahallinen arvo. Tämä on (ehkä vähäpätöiseltä vaikuttava, mutta kumminkin olennainen) esimerkki siitä, miksi tutkijana on hankala katsoa asioita objektiivisesti ulkopuolelta - mitään ”ulkopuolista” asemaa ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Kun klikkaan, tulen osaksi ilmiötä.

Eri asia on sitten se, että en ole tyytynyt vain klikkailemaan. Välillä kommentoin blogeja, ja välillä myös ostan tuotteita joita blogeissa markkinoidaan. Tätä shoppailua mietin aluksi tosi paljon. Että millainen tutkija oikein olen kun tutkimisen sijaan ryhdynkin tilailemaan ties mitä lastenvaatteita ja tyynyjä. Vähän hävettikin. Enkä oikein vieläkään osaa suhtautua tähän asiaan oikein mitenkään järkevästi. En ole keksinyt mitään erityistä syytä olla ostamatta, mutta jokin tässä kuitenkin hiertää.

Joskus on tutkimusta tehdessä niin, että juuri se mikä jotenkin hiertää tai tuntuu vaikealta osoittautuukin tärkeäksi. En tiedä olisiko tässä niin. Ainakin oma osallisuuteni blogitaloudessa näyttää minulle konkreettisesti sen, mistä tämä talous syntyy ja miten se toimii, mihin blogimarkkinointi meissä vetoaa. Ja millä lailla meistä itse kukin on osa niitä arkisia käytäntöjä, joista tutkimuksissa kuvaillut ”digitaaliset taloudet” muodostuvat. 

Ladataan...

Uusi vuosi, vanhat ajatukset. Joululoma ei tuonut mitään mullistavia tutkimusideoita eivätkä jumittavat ajatusrattaat lähteneet pyörimään juurikaan sen sutjakammin kuin ennen joulua.

Ehkä inan verran jotain kuitenkin tapahtui, sillä älysin ryhtyä lukemaan tutkimuksia naisten työn historiasta Suomessa. Tai no oikeastaan en edes itse älynnyt, vaan vouhkasin puolisolleni siitä kuinka historia kiinnostaa ja hän sitten huomautti että ehkä voisin tässä meneillään olevassa tutkimuksessa sitten jollain lailla painottaa siihen. Siinä kohtaa itsekin tajusin, että historialliset jatkumot ja katkeamiset ovat itse asiassa ihan koko tutkimusongelman ytimessä – ehkä niihin kannattaisi nyt siis alkaa ihan tosissaan paneutua. Eli pääsen siis lukemaan historiantutkimusta, jee! (Ja kyllä, toivoisin että älyäisin näitä asioita ihan itse mutta usein vaan en.)

Tähän mennessä lukemastani olen oppinut sen, että kysymys naisten oikeudesta työhön on aina ollut ristiriitainen: joillekin työ on aina näyttäytynyt velvollisuutena ja toisille taas vapautuksena. Aika usein tämä on ollut jollain tavalla luokkakysymys. Kuten Antti Häkkinen ja Marjatta Rahikainen(1) kirjoittavat: ”lähteminen palkkatyöhön kodin ulkopuolelle on toisessa yhteydessä merkinnyt alistumista käskyläiseksi (talollisen tytär tai torpparin leski joutui piiaksi), toisessa vapautumista itsenäiseen elämään (naimaton säätyläisnainen pääsi isän tai veljen nurkista virkanaiseksi)”. 

Kiinnostavaa on myös se ero, mikä asenneilmaston, naisihanteiden ja arkitoiminnan ja todellisuuden välillä on eri aikoina vallinnut. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa länsieurooppalaisessa ajattelussa nainen nähtiin kotiin keskittyvänä perheenäitinä tai kosijoita odottelevana tyttärenä, mutta etenkin köyhässä maatalousmaa Suomessa naisten arki oli hyvinkin työteliästä ja heidän merkityksensä perheiden toimeentulon kannalta suuri (2). Yhteiskunnalliset ihanteet ja arkinen elämä olivat siis valovuosien päässä toisistaan.

Samoin 50-luvulla Suomessa ajateltiin, että maataloudesta kaupunkeihin töihin siirtyneet naiset olisivat työssä vain toistaiseksi eli kunnes avioituisivat ja jäisivät kotirouviksi Yhdysvaltojen tai Ruotsin malliin. Kotirouvia naisista ei kuitenkaan tullut, sillä heistä tuli hyvinvointivaltiota rakentavia työntekijöitä mm. sosiaali- ja hoiva-aloille. (3)

Yleisesti ja nykypäivään liittyen minua askarruttaa kysymys siitä, mitä yksittäisten ihmisten kannalta tarkoittaa jos yleinen ihanne tai julkisuudessa lausutut odotukset ja oma kokemus ja arkitodellisuus ovat jyrkässä ristiriidassa. Ja että millaisia ratkaisuja ihmiset tekevät, kun koittavat sovittaa yhteen näitä ihanteita ja todellisuutta.

Toisaalta ehkä nykyisin on niin, että yhteiskunnalliset ihanteet äitiyteen ja naisten työssäkäyntiin liittyen ovat jo itsesään hyvin ristiriitaisia. Naisia patistellaan kotoa tuottaviin töihin mutta samaan aikaan puhutaan siitä kuinka pienet lapset tarvitsevat äidin hoivaa ja kiintymyssuhde vaatii kotona oloa. Ja toisaalta monien ratkaisuja edelleenkin määrittää ihanteiden sijaan se, millaiset ovat elämisen reunaehdot. Onko työtä johon mennä, onko hyvää hoitopaikkaa lapselle, onko toimeentuloa tai säästöjä.

Näiden sekavien pohdintojen kanssa siis nyt jatkan historiantutkimusten penkomista, ja toivon että hajanaisista ajatuksista alkaisi tämän vuoden mittaan pikku hiljaa kehkeytyä vähän vähemmän hajanaisia.

 

******

1.       Häkkinen, Antti ja Rahikainen, Marjatta (2001): Naisten työn ja toimeentulon tutkimuksesta. Teoksessa Häkkinen, Antti ja Rahikainen, Marjatta (toim.) Työllä ei oo kukkaan rikastunna”. Naisten töitä ja toimeentulokeinoja 1800- ja 1900-luvulla, s. 8.

2.       Pohls, Maritta (2001): Postineidin virat ja verkostot. Naisten tulo keskiluokkaisiin ammatteihin. Teoksessa Häkkinen, Antti ja Rahikainen, Marjatta (toim.) Työllä ei oo kukkaan rikastunna”. Naisten töitä ja toimeentulokeinoja 1800- ja 1900-luvulla.

3.       Rahikainen, Marjatta (2001): ”Naiset näkyvät Suomessa tekevän vaikka mitä”. Teoksessa Häkkinen, Antti ja Rahikainen, Marjatta (toim.) Työllä ei oo kukkaan rikastunna”. Naisten töitä ja toimeentulokeinoja 1800- ja 1900-luvulla.