Ladataan...

Trendissä ja Lilyssä on meneillään #uraoivallus-kampanja, jossa rohkaistaan jakamaan omia uraoivalluksia. Eri ihmisten oivalluksia on tietysti mielenkiintoista ja opettavaista lukea, mutta eniten olen vaikuttunut kahdesta blogista. Näistä kumpikaan ei ole tainnut varsinaisesti osallistua kampanjaan, mutta kumpikin on kirjoittanut työelämästä ja siihen liittyvistä mietteistään. Toinen on Lastentarhaaja, joka kirjoitti päiväkotityön käsittämättömän kehnoista työolosuhteista ja mahdottomista aikatauluista, joista kärsivät niin lapset kuin aikuisetkin. Toinen on Lusikoita kiitos, joka kirjoitti siitä miksi ja miten se ura, josta joskus on haaveillut, on jäänyt saavuttamatta. Kumpaakin näistä kirjoituksista yhdistää se, että aina yksilön tahto ja voimavarat eivät vain riitä. Asioita jää saavuttamatta ja tekemättä, koska rakenteet ovat mahdottomat ja/tai oma henkilökohtaisen elämän tilanne kohtuuton. Minusta kaiken urapuheen ja neuvojen ohella pitäisi aina kertoa juuri näistä asioista.

Mahtava kollegani ja ystäväni Sanna Rikala on tehnyt väitöskirjan työssä uupuneista naisista. Yksi tutkimuksen tärkeimmistä tuloksista on, että työuupumus (joka usein diagnosoidaan masennukseksi) ei useinkaan ole yksilön tekemisistä tai päätöksistä kiinni. Monesti ajatellaan, että uupuneiden pitäisi vain muuttaa ajatteluaan tai opetella sanomaan ei, ja tällaisia neuvoja uupuneet myös usein saavat. Tässä haastattelussa Sanna Rikala toteaa: ”Osa tutkimistani naisista nousi vastarintaan ja sanoi ääneen, että töitä oli liikaa. Se ei johtanut mihinkään.” Toisin sanoen jämäkkyys ja sinnikkyys ei työelämässä välttämättä johda parempaan tai pelasta ylitöiltä ja uupumukselta. Työelämän rakenteet ovat yksinkertaisesti sellaiset, että niitä ei voi kestää.

Itse ajattelen, että kunkin omien uraoivallusten lisäksi ja tueksi tarvitaan joukkovoimaa, olipa se sitten naisverkostoja tai ammattiliittoja. Joukkovoiman avulla työelämän syrjivien, uuvuttavien ja sairastuttavien rakenteiden muuttaminen on huomattavasti helpompaa kuin yksin. 

 

 

Ladataan...

Uudessa The New Normal of Working Lives -kirjassa on luku, joka käsittelee australialaisia design-käsityöläisiä. En ole varma mikä olisi hyvä suomennos design-maker -termille, mutta kyseessä ovat siis kotona töitä tekevät itsensä työllistäjät, jotka myyvät netin kautta tekemiään design-tuotteita, esimerkiksi huiveja tai koruja. Luvun ovat kirjoittaneet Susan Luckman ja Jane Andrew, ja heidän tutkimuksensa pohjaa laajaan haastatteluaineistoon (yli 100 haastattelua).

Luckmanin ja Andrewin tutkimuksessa on omasta näkökulmastani paljonkin kiinnostavaa, mutta erityisesti jäin miettimään erästä heidän esittämäänsä taulukkoa, joka perustuu 59 pidempään alalla toimineen käsityöläisen haastatteluihin. Taulukosta ilmenee, että näistä itsensä työllistäjistä lähes 30 sai haastattelun aikaan taloudellista tukea puolisolta tai perheeltä. Viisi haastatelluista oli vastannut että ei saa tukea, ja 25 osalta tietoa ei ollut. Toisin sanoen yli puolet näistä haastatelluista sai tukea joko puolisoltaan tai perheeltään.

Perhebloggaajien tapaan myös australialaisista käsityöläisyrittäjistä ylivoimaisesti suurin osa on naisia, jotka työskentelevät kotonaan, ja joiden työn nettiteknologiat tekevät mahdolliseksi.

Omissa bloggaajien haastatteluissani en ole suoraan kysynyt, millaisia taloudellisia riippuvuussuhteita kenenkin elämässä on (ehkä olisi pitänyt). Selvää on kuitenkin, että esimerkiksi hoitovapaalla blogista lisätuloja saava bloggaaja ei välttämättä tulisi toimeen ilman perheen toisen aikuisen tukea. Usein on varmaan joka tapauksessa niin, että äidin jäädessä kotiin lapsen tai lasten kanssa perheen isä kantaa isomman taloudellisen vastuun. (Ja päinvastoin, mikäli isä on se joka jää kotiin.) Osalla haastatelluista on puolestaan ”päivätyö”, jolloin blogista saa ylimääräistä tuloa palkan päälle. Kenenkään bloggaajan blogi ei ole varmaankaan perustamispäivästään lähtien tuottanut toimeentuloa, joten aluksi tulojen on täytynyt tulla muualta - ja monille blogi on yksi osa paletista, jossa on erilaisia media-alan silpputöitä.

Käsityöläisistä lukiessani mieleeni muistui taannoinen Visual Diary -blogin postaus #Girlboss vai #miehenelättämä, jossa palautellaan maanpinnalle aika ajoin melko huimissa sfääreissä liitelevää girlboss-puhetta ja muistutetaan, että unelmien tavoitteluun usein tarvitaan taloudellista tukea muodossa tai toisessa. Tässä mielessä Luckmanin ja Andrewin huomio siitä, että yli puolet haastatelluista designer-käsityöläisistä on riippuvaisia jonkun toisen taloudellisesta tuesta tuo konkreettisesti näkyviin itsensä työllistämisen ja luovan yrittämisen toisen puolen, oli se sitten #miehenelättämä tai #pappabetalar. Tämä on minusta tärkeää muistaa ja huomata, etenkin kun puhutaan aloista joilla ylivoimaisesti suurin osa on naisia. Onko Girlboss-unelman ja naisten mikroyrittäjyyden taustalla väijymässä kuitenkin sama vanha sukupuolijärjestys, jossa miehille kasautuu taloudellinen valta? Millainen merkitys toimeentulolla ylipäätään on silloin, kun työtä tehdään ”oikean työn” ja harrastamisen välimaastossa? Ovatko yrittäjyyteen ja itsensä työllistämiseen liittyvät ihanteet ylipäätään realistisia, ja keille ne ovat avoimia?

 

Ps. Osittain sama keskustelu liittyy ikävä kyllä myös tutkimusmaailmaan. On huomattavasti helpompi pärjäillä pätkärahoituksen, työttömyysjaksojen ja pienten apurahojen kanssa, jos puolisolla on vakaa ja riittävä toimeentulo. Ja toisaalta tällainen asetelma ruokkii sellaisia taloudellisia valtasuhteita ja jännitteitä, joista ei välttämättä seuraa mitään hyvää.

 

Ladataan...

Tähän väliin yliopistopoliittinen tiedote!

Täällä minun kotiyliopistossani Tampereella on tällä hetkellä meneillään kuumeinen lausuntojen antaminen ja mielenilmausten suunnittelu. Tällaista meininkiä en muista olleen sitten vuosien 2009 ja 2010, kun uusi yliopistolaki mullisti lähes kaiken ja miltei menimme lakkoonkin.

Nyt on kyse on kolmen yliopiston yhdistymisestä eli säätiöyliopiston perustamisesta. Uuden yliopiston pitäisi aloittaa toiminsa vuoden 2019 alusta, ja siihen tulee kuulumaan Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen korkeakoulu, jotka muodostavat säätiön, joka puolestaan omistaa suurimman osan Tampereen ammattikorkeakoulusta. 

En ole itse ollut millään lailla mukana uuteen yliopistoon liittyvässä suunnittelu- ja hallintotyössä, mutta jopa tänne ruohonjuuritasollekin on aika selkeästi välittynyt se vaikutelma, että prosessissa on ollut yliopistodemokratiaan liittyviä ongelmia koko ajan. Nyt nämä ongelmat ovat ikään kuin kärjistyneet, kun uudelle yliopistolle aiottu johtosääntö tuli julki viime lauantaina. Johtosäännöstä on pyydetty lausuntoja keskiviikkoon eli huomiseen mennessä - eli aika joka eri tahoille on annettu perehtyä johtosääntöehdotukseen ja esittää siitä kommenttinsa on naurettavan pieni. Tätä tärkeämpää on kuitenkin se, että ehdotetussa johtosäännössä on vakavia ongelmia. Toteutuessaan nyt ehdotettu uuden yliopiston johtosääntö murentaisi yliopistodemokratiaa todella pahasti. Yliopistodemokratiassa on kyse siitä, että yliopiston professorit, tutkijat, opettajat ja opiskelijat käyttävät valtaa ja pystyvät vaikuttamaan yliopistonsa hallintoon. Ehdotetussa johtosäännössä on useita kohtia, joiden seurauksena valta siirtyisi yliopistoyhteisön ulkopuolisille toimijoille. 

Tämä on siis syynä, kun ylihuomenna torstaina yliopiston henkilökunta ja opiskelijat marssivat ulos. Itse koen äärimmäisen tärkeänä, että yliopistoa ei johdeta bisnestyyliin vaihtuvien toimitusjohtajien ja ulkopuolisista koostuvan hallituksen toimesta, vaan että päätösvalta säilyy meillä, jotka yliopistossa toimimme, työskentelemme ja opiskelemme. Barrikadeille siis!

Pages