Ladataan...

Salamatkustaja-blogin Satu kirjoitti viime viikolla matkustamisen, erityisesti lentämisen ympäristövaikutuksista. Matkailuun liittyvää työtä tekevät joutuvat tietysti erityisesti miettimään tätä, mutta Satun teksti herätti minut pohtimaan myös oman tutkijan työni hiilijalanjälkeä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kansainvälisyydestä on akateemisessa maailmassa tullut henki ja elämä – ilman kansainvälisyyttä ei voi ”menestyä”, toisin sanoen saada rahoitusta työlleen. Aloitellessani väitöskirjan tekoa painoin mieleeni mieleeni nyrkkisäännön: yksi kotimainen ja yksi kansainvälinen konferenssi per vuosi. Tätä olen koittanut noudattaa, tosin välillä kun matkustaminen on tuntunut liialta tai rahoitus ollut tiukilla olen hyödyntänyt niitä kansainvälisiä konferensseja joita järjestetään ihan täällä Suomessa. Viimeksi olen lentänyt elokuussa Ateenaan konferenssiin, ja huhtikuussa on vuorossa workshop Dublinissa. (Lisäksi kohta lähden ihan omalle lomamatkalle, lentäen toki...)

Kansainvälisyyden lisäksi tiedemaailmassa puhutaan koko ajan liikkuvuudesta. Oman tutkimukseni rahoitus tulee Suomen Akatemialta, ja oletuksena kolmen vuoden rahoituksessa on kolmen kuukauden liikkuvuus eli kolmen kuukauden tutkijavierailu ulkomaisessa yliopistossa. Näillä näkymin lähden ensi marraskuussa Belgiaan, tosin vain kuukaudeksi kerrallaan koska muu olisi arjen pyörityksen kannalta liian hankalaa.

Tutkijan työ on siis kaikin tavoin liikkuvaa – ei ainoastaan siksi, että tiede itsessään niin vaatii, vaan myös siksi että rahoittajat ja yleiset käytännöt niin ohjaavat. Ainakin omalla kohdallani tämä liikkuvuus hoidetaan useimmiten lentäen, sillä se on nopeinta ja helpointa. Ja ovathan konferenssimatkat useimmiten aika kivoja ja hyödyllisiä, eli niille lähtee mielellään. On kuitenkin kiistämättä niin, että tämä jatkuva lentomatkustaminen ei ole ekologisesti kovin kestävällä pohjalla. Kaikki tämä liikkuvuus ei myöskään ole välttämätöntä itse ydinasian, eli tutkimuksen kannalta.

Ympäristönäkökulman lisäksi liikkuvuuden korostamisessa minua hiertää se, millaisia oletuksia näihin vaatimuksiin sisältyy. Kenelle ylipäätään on mahdollista lähteä kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille? Kuka voi mennä viikoksi maapallon toiselle puolelle konferenssiin? Matkustamisen vaatimus ei koske ainoastaan tutkijaa itseään, vaan se ulottuu myös mahdolliseen perheeseen tai muihin läheisiin. Voiko tutkijan puoliso irtautua omasta työstään useaksi kuukaudeksi? Säilyykö lapsen päivähoitopaikka, jos hän lähtee vanhemman mukana reissuun? Kuka hoitaa yksinhuoltajan lapsen, kun äiti matkustaa konferenssiin? Useimmiten nämä asiat tietysti järjestyvät, mutta eivät ne itsestään tai ilman joustavia läheisiä hoidu.  

Toivoisin, että tutkimuksen ja tieteen kansainvälisyyttä voitaisiin näinä digitaalisen kommunikaation aikoina toteuttaa pääasiassa muuten kuin paikasta toiseen siirtymällä. Yksittäiset ihmiset voivat toki itsekin muuttaa omia käytäntöjään (tätä aion yrittää), mutta kokonaisuutena tarvittaisiin varmasti isompi ajattelutapojen ja oletusten muutos. Se tekisi akateemisesta maailmasta vähän ekologisemman ja myös vähän tasa-arvoisemman. 

 

PS. Joissakin tutkimusprojekteissa lentomatkoista maksetaan jo automaattisesti kompensaatiota muodossa tai toisessa. Tämän soisi tulevan ihan yleiseksi käytännöksi yliopistoissa.

 

Ladataan...

Tällä viikolla matkustan Sosiologipäiville Joensuuhun. Olen aika innoissani, koska ensinnäkin Joensuu on mahtava paikka ja toiseksi työryhmä johon osallistun vaikuttaa tosi kivalta. Sen aiheena ovat uuden työn ideaalit, eli hyvinkin täsmäaihe omaa tutkimustani ajatellen. Kas tässä tulevan esitykseni tiivistelmä (tavoistani poiketen olen jo miltei saanut esityksen powerpointit valmiiksi!):  

Autonomiasta uupumukseen: työn tekemisen tavat ja ihanteet perhebloggaamisen arjessa

Meneillään oleva tutkimukseni käsittelee ammattimaista perhebloggaamista uutena sukupuolittuneen työn muotona. Haastattelen suomalaisia perhe- ja äitiysbloggaajia ja teen myös nettietnografiaa. Tässä esityksessä katson tämänhetkistä tutkimusaineistoani työn tekemisen tapojen ja ihanteiden näkökulmasta. Samalla mietin suuntaviivoja tutkimuksen etenemiselle.

Tutkimukseni aineistossa painottuvat työn myönteiset merkitykset, autonomian tavoittelu ja arvostus sekä osittain myös kovan työn tekemisen ihanne. Haastatteluissa korostuu halu tehdä työtä itsenäisesti, kunnianhimoisesti ja päämäärätietoisesti, sekä toive olla samanaikaisesti hyvä ja läsnäoleva äiti. Bloggaamisen käytäntöjen kautta lähtökohtaisesti ristiriitaiset työn ihanteet ja äitiyden ihanteet asettuvat samaan arkeen ja usein myös samaan aikaan ja paikkaan. Monille bloggaaminen on tärkein ja palkitsevin työn tekemisen muoto, ja samalla keino sovittaa työtä ja äitiyttä yhteen uudella tavalla.

Toisaalta aineistossa nousee esiin myös varjopuolia: riittämättömyyden tunteita, merkityksettömyyttä ja uupumista. Ammattimaistumisen edetessä myös työn tekemisen tahti tiivistyy ja vaatimukset kasvavat.  Samalla kaupallisen bloggaamisen yhdistäminen perhearkeen aiheuttaa jatkuvaa pohdintaa ja arkista kitkaa, eikä työn valuminen muuhun elämään ole ongelmatonta.

Luen aineistoani ”myötäkarvaan” ottaen vakavasti sekä myönteiset että kielteiset kokemukset, ja pohdin millä tavoin työn tekemisen ihanteet, bloggaamisen konkreettiset käytännöt ja elämisen reunaehdot ovat mukana rakentamassa niin autonomiaa kuin uupumustakin.

Ajattelen bloggaamisen käytäntöjä ja ihanteita esimerkkinä ”uuden työn” tarjoamista lupauksista ja toisenlaisesta elämisen tavasta, ja tutkimustani yhtenä näkökulmana siihen, millaista tämä toisenlainen elämä voi olla, mitkä ovat sen ehdot, ja keille se on avoinna.

***

Oikeastaan kohta vuoden verran minua on mietityttänyt haastatteluissa satunnaisesti esiin nousevat uupumisen ja riittämättömyyden kokemukset - samankaltaisia aiheita ovat myös muut kuin perhebloggaajat tuoneet ihan postauksissakin esille. Suuressa maailmassa puhutaan kuulemma blogger's burnoutista. Jospa tämän esityksen työstämisen kautta pääsisi taas askeleen eteenpäin myös näiden uupumusasioiden miettimisessä.

Ladataan...

Miten käy tasa-arvon, kun yliopistodemokratia murenee?

Osallistuin tänään naistenpäivän seminaariin, jonka aiheena oli tasa-arvo ja Tampere 3. Kyse oli siis ensi vuonna toimintansa aloittavasta uudesta yliopistosta, jonka palkkalistoilla minäkin pian olen. Seminaarin järjesti kaksi sukupuolentutkimuksen hanketta, ja siellä oli niin paljon mielenkiintoista asiaa ja pohdittavaa että on vaikea päättää mistä kirjoittaisi. Halusin kuitenkin nostaa esiin yhden asian, joka minusta tuntuu tällä hetkellä ehdottomasti tärkeältä, ehkä tärkeimmältä tasa-arvoon liittyvältä kysymykseltä. Nimittäin demokratian ja tasa-arvon kytköksen.

Professori Johanna Kantola totesi seminaarin alussa, että aina kun läpinäkyvyys ja avoimuus kärsivät, myös sukupuolten tasa-arvo kärsii. Näin on sekä yhteiskunnassa laajemmin että yliopistoissa.

Läpinäkyvyyden ja avoimuuden puute on nimenomaan se, joka on leimannut koko yliopistojen yhdistymisen prosessia. Pian nähdään konkreettisesti, mitä tämä tulee tarkoittamaan.

Kuten aiemmin olen kertonut, Tampereen uuden yliopiston syntyyn on liittynyt ja liittyy vakavia ongelmia. Nämä ongelmat ovat nyt kärjistyneet johtosäännöstä käytävään kamppailuun. Uusi johtosääntö on hyväksytty, mutta siitä on tehty kantelu oikeusasiavaltuutetulle, eli asia on vielä kesken.

Yksi nyt hyväksytyn johtosäännön ongelmista on, että kolmikanta eli Tampereen yliopistoissa perinteinen vallan tasajako professorien, opiskelijoiden ja muun henkilökunnan välillä on murrettu. Kohta valittavaan konsistoriin eli yliopiston keskeiseen päättävään elimeen ei tule tasamääriä näistä ryhmistä, vaan professoreita tulee eniten ja opiskelijoita vähiten. Kyse on siis demokraattisen päätöksenteon ongelmasta, mutta miten se on tasa-arvo-ongelma?

Siten, että uuden yliopiston professoreista suurin osa on miehiä. Tampereen teknillisen yliopiston professoreista heitä on 95 prosenttia. Professoreiden osuuden kasvaessa käy todennäköisesti niin, että miesten osuus konsistorissa kasvaa ja naisten vähenee. Tämä samaan aikaan, kun konsistorin merkitys on erittäin suuri esimerkiksi rekrytointiprosessien ja muiden tasa-arvoon vaikuttavien käytäntöjen luojana. Näin siis pieneltä vaikuttavalla muutoksella konsistorin paikkojen jaossa voi olla kauas kertautuvia sukupuoleen liittyviä vaikutuksia. Tämän asian nosti seminaarissa esiin Tampereen yliopiston nykyinen rehtori Liisa Laakso, joka korosti että Tampereen yliopistossa juuri tasakolmikannalla on ollut ratkaiseva merkitys kun on pyritty tasa-arvoon.

Tällä hetkellä työskentelen ylipistossa, joka numeroin mitattuna on tasa-arvoisin Suomen kaikista monialaisista yliopistoista. Vuoden vaihduttua tilanne on täysin toinen.

Pages