Ladataan...

Eräs uskollinen lukijani huomautti, että postauksia ei ole tullut yli kuukauteen. Voisi kuulemma olla aika taas kirjoitella. Pahoittelut siis vaikenemisesta! Toivoisin voivani kertoa, että hiljaisuus täällä johtuu ahkerasta tutkimuskirjoittamisesta, kuten huhtikuun lopulla ennustelin. Ikävä kyllä kirjoitussuunnitelmani eivät menneet ihan putkeen. Rehellisesti sanottuna en oikein päässyt edes näköetäisyydelle kyseisestä putkesta. Elämä sotki työnteon enkä kirjoittanut toukokuussa muuta kuin yhden gradulausunnon. Vaan nyt voisi olla taas aika ryhdistäytyä!

Viime aikoina olen miettinyt blogien lukijoita, tarkemmin sitä tekevätkö lukijat oikeastaan yhtä lailla töitä kuin kirjoittajat. Harva blogihan olisi mitään (tuskin edes olemassa) ilman lukijoita. Ja parhaimpien blogien kommenttikentissä ahkerat ja innostuneet lukijat jaksavat käydä keskustelua, tsempata ja kannustaa ja kritisoidakin. He muistavat mitä bloggaajan elämässä on aiemmin tapahtunut, he käyvät lähes päivittäin vilkaisemassa olisiko tullut uutta luettavaa. Kaiken tämä lukijat tietenkin tekevät, koska kokevat saavansa itse jotakin arvokasta blogin seuraamisesta. Se, että itse kokee saavansa jotakin arvokasta, ei kuitenkaan tarkoita etteikö samalla voisi tehdä ilmaista työtä.

Olen tutkimuksessani keskittynyt tosi paljon bloggaajiin ja heidän toimintaansa, ja siksi en ole montakaan ajatusta uhrannut lukijoiden tai seuraajien merkitykselle. Samoin bloggaajat itse, kirjoittaessaan blogityöstä, korostavat usein omaa toimintaansa sekä sitä mitä he ”antavat” lukijoilleen. Jos mietitään blogeissa rakentuvaa rahataloutta, on lukijoilla ja heidän toiminnallaan kuitenkin lopulta todella iso merkitys ja taloudellinen arvo. Myös lukijat antavat bloggaajille aikaansa ja työtänsä.

Yksinkertaistetusti ilmaistuna bloggaajat myyvät yhteistyökumppaneilleen pääsyä tai suhdetta tiettyyn lukijakuntaan. Kaupallinen yhteistyö blogeissa on kannattavaa, koska blogin välityksellä kaupallinen toimija saa yhteyden isoon joukkoon ihmisiä, jotka parhaassa tapauksessa ovat juuri haviteltua kohderyhmää. Merkityksellistä ei ole kuitenkaan pelkkä yhteys, vaan se suhde joka bloggaajan ja lukijoiden välille on rakentunut: vaikuttajamarkkinoinnin idea kai on nimenomaan ”vaikuttajan” vaikutusvallassa. Tietyn bloggaajan suositus painaa enemmän kuin satunnainen sanomalehtimainos.

Lukijoiden tai seuraajien merkitys askarruttaa minua nyt, koska olen paraikaa lukemassa Kylie Jarrettin kirjaa The Digital Housewife, joka käsittelee digitaalista työtä ja erityisesti kuluttajien tekemää ilmaista työtä. Digimaailman kuluttajina tuotamme ilmaista sisältöä, ja samalla myös dataa, jota voidaan kerätä ja myydä edelleen (mm. tapaus Facebook). Jarrettin pointti on, että tämä on itse asiassa ilmaista työtä, jota erilaiset kaupalliset toimijat hyödyntävät (jopa riistävät).

Aivan mahtavaa Jarrettin kirjassa on, että hän soveltaa marxilaisen feminismin teorioita tämän ”kuluttajatyön” miettimiseen. Digital Housewife siis viittaa siihen, että digitaalisessa taloudessa ja siihen sisältyvässä palkattomassa uusintavassa työssä on yhtäläisyyksiä feministien teoretisoimaan kotityöhön - tai ainakin feminististä kotityötä koskevaa teoriaan voi käyttää digityön ymmärtämiseen. Tämä on mielestäni ihan todella kiinnostava lähtökohta, ja iloitsen kovasti että löysin kyseisen kirjan – marxilaiset feministit ovat omaakin sydäntä lähellä, ja toisaalta Jarrettin projekti eli feministisen teorian tuominen digitaalisen talouden ja kulttuurin tutkimuksen keskiöön on niin sanotusti asioiden ytimessä.

Ladataan...

Täällä blogissa on ollut viime viikkoina hiljaista, mutta niin on kyllä ollut ajatustyönkin puolella. Olen näköjään ihan itse ohjelmoinut itseni suhteellisen surkeaan jamaan, jossa tutkimuksen (minun mielestäni) kaikista tärkeintä hommaa eli kirjoittamista ei ehdi tehdä kun kalenteri täyttyy koko ajan kaikesta sälästä.

Itselleni kirjoittaminen on se olennaisen vaihe, koska oikeastaan ajattelen kirjoittamalla. Minulla on tietysti ideoita, alustavia tutkimustuloksia ja hataria aavistuksia päässäni jo ennen kuin alan työstää tekstiä, mutta vasta kirjoittaessa ne kaikki saavat järkevän muodon (tai osoittautuvat pelkäksi haihatteluksi jossa ei ole järkeä). Luulen että ihmiset ovat tässä erilaisia, joillakin taas on jo ajatus valmiina muotoiltuna ennen kuin sitä alkaa kirjoittaa. Ja jotkut taas kirjoittavat ensin sekavia luonnoksia, ja sitten vasta luettavaa tekstiä. Minä kirjoitan suhteellisen valmista tekstiä. Kun jatkan edellisen päivän tekstiä, käyn sen aluksi läpi ja teen ikään kuin ensimmäisen editoinnin. Näin teksti edetessään saa jo aika valmiin muodon, vaikka editointia pitää tietysti aina tehdä useampia kierroksia. 

Tässä sitä siis ollaan, kirjoittamassa kirjoittamisesta jota ei ole aikaa tehdä. Harmittaa, ja samalla en kyllä oikein voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Pätkätyöläisenä ja aloittelevana tutkijana olen tottunut sanomaan kaikkeen kiinnostavaan ja hyödylliseen kyllä, ja nyt tajuan että jos jatkan samalla mallilla en saa ehkä ikinä tehtyä niitä asioita joita oikestaan haluaisin. Ehkä nyt ei-niin-aloittelevana tutkijana voisi jo luottaa siihen, että kaikkiin mahdollisuuksiin ei ole ihan pakko tarttua. (Älkää silti lakatko pyytämästä mukaan juttuihin!)

Jos minusta ei siis toukokuussa(kaan) kauheasti kuulu, olen kirjoittamassa tutkimustekstiä. Tai ainakin syytä olisi.

Ladataan...

Yritin kovasti miettiä että miten nyt luontevasti kertoisin tästä tapahtumasta, mutta ei tämä markkinointi vaan ole minun heiniäni… Ihan näin töksäyttäen nyt siis ilmoitan, että ensi maanantaina reissaan Helsinkiin juttelemaan bloggaamisesta Mediamaanantai-sarjan keskustelutilaisuuteen. Tilaisuuden aiheena on Ammattina lifestyle, ja paikalla on minun lisäkseni ihan oikeitakin bloggaajia eli Elsa Heiko ja Janne Naakka. Keskustelua vetää Mirva Saukkola ja se on Päivälehden museossa klo 17-19, tervetuloa sinne kuuntelemaan!

(Olen ollut aika monessa paneelikeskustelussa, ja mielelläni niihin osallistun jos vain aihe on itselle tuttu ja luonteva. Pari kertaa olen erehtynyt mukaan myös sellaiseen keskusteluun, jossa syystä tai toisesta olen joutunut vähän vieraille vesille, ja se on todella epämiellyttävää: pakko puhua, vaikka ei oikein tiedä mitä sanoisi ja pelkää möläyttävänsä jotakin pöyristyttävän tyhmää. Tästä oppineena olen nykyisin aika tarkka siitä, mihin lähden mukaan – esimerkiksi tämän tulevan Mediamaanantain aihe on sellainen, että juuri lähempänä omaa tutkimustani ei voisi olla. Toisaalta sitten taas kaikkien keskustelujen suola on se, että ikinä ei ihan varmaksi voi tietää mitä tulee vastaan tai mihin keskustelu kulkeutuu. Jonkinlainen mokaaminen lienee vaarana aina, kun uskaltautuu ihmisten ilmoille, ei kai sille mitään voi. Ja sitten taas, joskus voi tulla sanoneeksi vaikka jotain fiksuakin, ihan yllättäen.)

 

Pages