Ladataan...

Lainasin kerran kirjastosta kirjan, jonka marginaali oli täynnä kiukkuisia sivuhuomautuksia. Ärtynyt tuntematon lukija oli kirjannut kritiikkinsä lähes joka sivun reunaan, tähän tyyliin: ”Vai niin! Puppua!”. Tuolloin tuntemattoman ihmisen kiukuttelu huvitti, mutta tällä viikolla minun on tehnyt mieleni itse kirjata kärkeviä huomioita kesken olevaan kirjaan. Välillä on pitänyt laskea kirja käsistään ja tehdä jotakin muuta, koska on vain hermostuttanut liikaa. Kritiikkini ei ehkä vielä ole oikein jäsentynyt kiukkuisia huudahduksia pidemmälle (ja pidätän oikeuden muuttaa myöhemmin mieleni!), mutta yritän nyt kumminkin kertoa mistä hermostuin.

Kyseinen kirja on Mediating Moms, jonka inspiroimana kirjoitin aiemmin lastenkirjojen äideistä. Kyseessä on kokoelmateos eli luvuilla on eri kirjoittajat. Kaikki kirjan luvut käsittelevät jollakin tavalla äitiyttä ja populaarikulttuuria. Moni luku on tosiaan ollut inspiroiva tai vähintäänkin kiinnostava, ja pääsin kirjan puoleenväliin asti hyvillä mielin. Sitten tulikin pitkä lukutauko, ja nyt kun palasin lukemaan jäljellä olevia lukuja niin useampi niistä saikin aikaan yllä kuvatun hermostuneen reaktion.

Äitiydestä kirjoittaminen tutkimusmielessä (ja muutoinkin toki) on aika haastavaa, koska omat henkilökohtaiset kokemukset ja näkemykset usein heijastuvat tekstiin tai vaikuttavat voimakkaastikin tutkimuksellisiin näkökulmiin. Näin on itsenikin kohdalla, eikä siinä sinänsä ole mitään väärää, etenkin jos pystyy jollain tavalla pohdiskelemaan näitä yhteyksiä tutkimusnäkökulmien ja omien kokemusten välillä. Nimenomaan tällaista pohdiskelua myös Mediating Moms -kirjan luvuissa on.

Ehkä kyse onkin siitä, että kirjan kirjoittajien ote äitiyteen sekä henkilökohtaisessa että tutkimuksellisessa mielessä on erilainen kuin omani. Tekstit rakentuvat niin, että tiettyjä asenteita tai oletuksia ei välttämättä sanota ääneen, mutta ne tulevat silti jollakin lailla rivien väleissä sanottua. Yksi tällainen asenne tai oletus jonka tunnistin parin luvun taustalla on medikalisaation kritiikki.

Feministisessä tutkimuksessa on pitkään kyseenalaistettu medikalisaatiota eli sitä, että sosiaalisia, yhteiskunnallisia tai kulttuurisia ongelmia kohdellaan lääketieteellisinä ongelmina. Esimerkiksi synnytysten kohdalla on kritisoitu turhia lääketieteellisiä interventioita ja sitä, että (mies-)lääkäreiden näkemykset ovat ylittäneet naisten oman tiedon ja sukupolvien myötä karttuneen kokemuksen. Näissä pointeissa on paljon sellaista mitä itsekin voin allekirjoittaa. Sekä henkilökohtaisesti että tutkijana medikalisaation kritiikki kuitenkin aika ajoin myös hiertää minua.

Otan nyt lyhyesti esimerkiksi yhden Mediating Moms -kirjan luvun, jossa medikalisaatiota käsitellään (minun näkökulmastani) hermostuttavalla tavalla. Tarkoitukseni ei ole haukkua kirjoittajaa tai tekstiä lyttyyn (siinä on paljon hyvää), vaan yritän tämän esimerkin kautta saada kiinni siitä, missä se edellä mainittu erilainen ote ilmenee.

Kyseinen luku on Jocelyn Fenton Stittin kirjoittama ja käsittelee äärimmäisen kiinnostavaa ja tärkeää aihetta eli synnytyksenjälkeistä masennusta. Stittillä on myös erittäin koukuttava ”keissi” analyysin alla, hän nimittäin käsittelee Tom Cruisen kuuluisaa reilun kymmenen vuoden takaista haastattelua, jossa Cruise kritisoi synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneen Brooke Shieldsin masennuslääkkeiden käyttöä. Cruisen haastattelun taustalla on tietenkin hänen skientologia-uskonsa ja käsitys psykiatriasta pseudotieteenä. Shields puolestaan oli pari kuukautta ennen haastattelua julkaissut synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kertovan omaelämäkerrallisen kirjan. Cruisen haastattelu herätti paljon suuttumusta ja kohua, ja Stitt pohdiskelee analyysissaan tämän suuttumuksen/kohun anatomiaa sekä etsii näkökulmia synnytyksenjälkeiseen masennukseen Shieldsin kirjasta.

Stittin näkökulma on seuraavanlainen. Hän tulkitsee Cruisen pyrkineen sanomaan, että masennuslääkkeet ja masennuksen ymmärtäminen hormoneihin liittyvänä tai aivokemiallisena ilmiönä peittävät näkyvistä todelliset äitiyteen liittyvät ongelmat. Hän tulkitsee Shieldsin omaelämäkertaa niin, että tämän masennukseen vaikuttivat esimerkiksi surun isän kuolemasta, se etteivät ystävät, puoliso ja sukulaiset tukeneet hiljattain äidiksi tullutta Shieldsiä sekä sektiosynnytyksen traumaattinen kokemus. Näin ollen Stitt kyseenalaistaa Shieldsin oman kertomuksen masennuksesta sairautena ja esittää, että masennus oli rationaalinen vastaus tämän elämän tuolloisiin olosuhteisiin. Lisäksi Stitt kritisoi sitä, että Shields ei käyttänyt tilaisuuttaan kyseenalaistaa äitimyyttiä vaan puhuu synnytyksenjälkeisestä masennuksesta nimenomaan sairauden ja sairastumisen kehyksessä.

Nämä Stittin pointit taas herättävät minussa esimerkiksi seuraavia ajatuksia: Minkälaisia tulkintoja voi tehdä yhden omaelämäkerrallisen tekstin perusteella ihmisen elämän kokonaisuudesta ja tämän omista kokemuksista? Milloin tulkinnat ovat oikeutettuja, ja milloin ne ovat päinvastoin väkivaltaisia sivuuttaessaan ihmisen oman tulkinnan elämästään? Onko mahdollista kritisoida medikalisaatiota ilman että kritisoidaan yksittäisten ihmisten ymmärrystä omasta tilanteestaan? Millä tavoin voisi käsitellä sitä, että lääketieteellisen sairauden syntyyn myötävaikuttaa myös sosiaalinen ja kulttuurinen tilanne ja ympäristö? Onko yhteiskuntaan ja kulttuuriin keskittyneessä analyysissä ylipäätään mahdollista huomioida, että hormonaalisilla muutoksilla aivan todella on vaikutuksia mielialaan?  Onko äitiyden kokeminen ristiriitaisena sittenkään sama asia kuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneen kokemus? 

Ehkä pohjimmiltaan hermostukseni taustalla on tuntuma siitä, että äitiyteen liittyvät kohtuuttoman jyrkät vastakkainasettelut (kuten medikalisaatio vs. luonnollisuus) siirtyvät tällaisessa analyysissa jossain määrin myös tutkimuksen sisällöiksi ja lähtökohdiksi. Saman olin tunnistavinani myös toisesta luvusta, jossa käsiteltiin synnytyksiä (kotisynnytys vs. sairaalasynnytys). Tätä siis tarkoitan sillä että kirjoittajien ote on erilainen kuin omani.

(Tai sitten he ovat vain ”väärällä puolella” vastakkainasettelua, ja siksi minua kiukuttaa? Hmm.)

Henkilökohtaisella tasolla minua hermostuttaa, koska feministinen medikalisaation kritiikki usein käsittelee asioita, joista minulla on omakohtaista kokemusta. Kritiikkiin vaikuttaa sisältyvän oletus siitä, miltä esimerkiksi tiettyjen lääketieteellisten interventioiden täytyy tuntua, enkä tunnista tätä tunnetta tai oletusta juuri lainkaan. Se mikä toisille näyttäytyy alistavana ja turhana näyttäytyi minulle turvallisena, voimauttavana ja tarpeellisena. Tästä juuri nousee jo edellä kysymäni kysymys: Milloin tulkinnat ovat oikeutettuja, ja milloin ne ovat päinvastoin väkivaltaisia sivuuttaessaan ihmisen oman tulkinnan elämästään? En ollenkaan väitä että tietäisin vastauksen, mutta se ei tee kysymystä turhaksi.

 

 

***

Podnieks, Elizabeth (toim.): Mediating moms. Mothers in popular culture. McGill-Queen's University Press. 2012.

Stitt, Jocelyn Fenton: Tom vs. Brooke: Or Postpartum Depression as Bad Mothering in Popular Culture. Teoksessa Mediating moms, ks. yllä.

Ladataan...

Viime aikoina olen miettinyt aika paljon sitä, miten oikein haluaisin ja voisin tätä työtä tehdä, ja miksi ylipäänsä haluan tehdä tutkimusta. Miettiminen on vielä pahasti kesken, mutta ajattelin kirjoittaa ylös hieman siitä, millainen tutkija haluaisin olla. En tarkoita, että arvostaisin tutkijoissa vain näitä piirteitä, vaan ennemminkin sitä että juuri nyt, tällä hetkellä, nämä asiat tuntuvat omalla kohdalla tärkeiltä tai tavoittelemisen arvoisilta.

Haluaisin olla…
… viisas. Tietenkin. Viisas sillä tavalla, että osaisin erottaa sen mikä on tärkeää ja millä on merkitystä, enkä takertuisi epäolennaiseen tai kriittisyyden vimmassa rakentelisi olkiukkoja.
… kunnioittava. Uskon, että on mahdollista yhdistää kriittinenkin ote siihen, että kunnioittaa tutkimukseen osallistuvia ihmisiä. Tähän liittyy pyrkimys tutkimuksen avulla ymmärtää sitä, miksi ihmiset tekevät mitä tekevät, ja minkälaiset voimat meitä ylipäätään ohjaavat tai rajoittavat.
… poliittinen. Tarkoitan poliittista laajemmassa mielessä kuin vain puoluepolitiikassa. Minulle tutkimuksen merkitys rakentuu siitä, että se näyttää jotain olennaista paitsi yksittäisistä ihmisistä tai yhteisöistä myös yhteiskunnasta. Haluaisin tutkijana vaikuttaa, vaikka mutkankin kautta, siihen millaisessa maailmassa täällä oikein elämme.
… arkinen. Tällä hetkellä minua kiinnostaa eniten se, millaista on ihmisten ”pieni elämä”, siis tavallinen arki ja sen järjestelyt, tunteet ja rutiinit. Ja uskon lujasti, että arjen tutkiminen on poliittista.

Parin vuoden päästä lista voi taas olla toisen näköinen, mutta nyt se on tällainen.

Ladataan...

Aren’t these just young, rich women doing vain things online? Näin tiedusteli tutkija Crystal Abidinin tapaama kollega konferenssissa kuultuaan Abidinin tutkimusaiheesta, eli selfieistä*. Saman kysymyksen saattaisi joku esittää äitiys- ja perheblogeistakin – mitä kiinnostavaa on kotiäitien nettipuuhasteluissa?

Minulle ei kukaan ole moista kysymystä esittänyt, mutta ehkäpä vastaavanlaisia asenteita ennakoiden olen usein tullut kertoneeksi hieman vähätellen tutkimusaiheestani. Olin myös aika pessimistinen sen suhteen, että saisin tutkimukselle rahoitusta, koska tuntui että eihän tätä aihetta kukaan laske ”yhteiskunnallisesti merkittäväksi” eli rahoituksen arvoiseksi. Keväällä havahduin pohtimaan omaa asennettani luettuani Asikaisen postauksen Mikä bloggaajissa ärsyttää, ja päätin myös itse lopettaa anteeksipyytelyn. Miksi ihmeessä oletan, että bloggaaminen tutkimusaiheena ei olisi toisten mielestä tärkeä, kun itse olen aiheesta kuitenkin ihan tosi innoissani? Kesän korvalla sain vihdoin tutkimukselleni rahoituksen, joten myös tuo ennakkoluuloni osoittautui vääräksi. Mutta miksi moinen venkoilu ja nöyristely tuppaa pyrkimään pintaan?

Asikaine päättelee, että bloggaamisen uutuus ja jonkinlainen häilyvyys selittäisi negatiivisia asenteita, ja se on varmasti totta. Aika monelle omista kollegoistani esimerkiksi koko bloggaaminen ammattina on uusi juttu, ja tämä pätee varmaan laajemminkin. Siksi osa tutkimustani onkin kartoittaa ihan perusasioita siitä, millainen ammatti bloggaaminen on, mitä bloggaajat käytännössä tekevät, missä ja miten. Paljonko aikaa kuluu postauksen tekemiseen, entäs kuvaamiseen, entäs siihen kaikkeen muuhun? Tehdäänkö töitä kotona vai työhuoneella? Jos kotona niin olohuoneessa vai omassa työhuoneessa? Ja niin poispäin. Näitä asioita kyselen haastatteluissa. Ja juuri uutuudesta ja häilyvyydestä nousee ainakin minusta myös aiheen kiinnostavuus, sillä kuten jo olen aiemmin kirjoittanut, bloggaaminen on mahtava esimerkki siitä millä tavalla työn tekeminen on muuttumassa tai muuttunut – ja toisaalta myös siitä, mitkä asiat eivät muutu (kuten vaikkapa se, että naiset tekevät ansiotyötä sillä välin kun lapset nukkuvat).

Toinen syy miksi etenkin ammattimainen bloggaaminen herättää negatiivisia asenteita on varmastikin blogimaailman kaupallisuus. Ja se onkin aika monipiippuinen juttu. Bloggaajat nousevat välillä esiin kun jonkin kaupallisen kampanjan etiikkaa kyseenalaistetaan, ja paljon tuntuu liittyvän epäilyksiä juuri kaupallisuuden eettisyyteen. Tämä on ehkä siinä mielessä erikoista, että ammattimaisessa bloggaamisessa ollaan omien havaintojeni mukaan tällä hetkellä erittäin tarkkoja näissä asioissa, tarkempia kuin vaikkapa printtimediassa. Sen sijaan bloggaamisessa ja erityisesti perhebloggaamisessa on ehkä uutta asetelma, jossa oma persoonallisuus ja oma perhe tulevat osaksi kaupallista toimintaa (tämäkään tuskin on ihan uutta, mutta juuri tässä muodossa aika poikkeuksellista). Ja tähän asetelmaan liittyy kaikenlaisia kysymysmerkkejä ja ristiriitoja. Tästä on kirjoittanut hiljattain ainakin Emmi Nuorgam.

Minun tavoitteeni tutkijana ei ole määrittää, mikä on kaupallisessa bloggaamisessa oikein tai väärin. Sen sijaan minua kiinnostaa esimerkiksi se, millä tavoin bloggaajat itse näitä asioita miettivät ja kokevat. Millaisia rajanvetoja tehdään, millaisia asioita joutuu ratkomaan? Millä perustein päätetään, millaiseen kaupalliseen yhteistyöhön lähdetään? Millaisia epävarmuuksia omaan persoonaan ja perheeseen kytkeytyvä kaupallisuus tuo ammattimaiseen bloggaamiseen? Mitä se tekee mahdolliseksi? Miltä se tuntuu, kun oma perhe seikkailee supersuositussa blogissa osana markkinointikampanjaa?

Kaupallisuuteen liittyen minua kiinnostaa myös se, millä tavoin blogityön ansaintalogiikka oikein toimii. Miten sitä rahaa käytännössä tulee, millaisia summia, kenelle ja millä perustein? Mitä mitataan, mistä maksetaan? Vasta muotoutumassa olevalla alalla ei ole ohjeellisia palkkataulukoita, joten millaisen hiljaisen tiedon varassa oikein toimitaan? Viime aikoina tästä onkin ollut jonkin verran avointa puhetta myös blogeissa ja esimerkiksi Hanne Valtarin ja Satu Rämön Unelmahommissa-kirjassa. 

Kolmas syy äitiys- ja perhebloggaamisen vähättelyyn liittyy varmasti siihen, että kyseessä on mammabloggaaminen eli äitiyden ja kodin piirissä jollain tavalla pyörivä toiminta. Ja mikäs sen turhempaa, vaivaannuttavampaa tai ärsyttävämpää kuin mamma-mikä tahansa? Oikeastihan äitiysblogeissa on ihan ainutlaatuista juurikin se vertaistuki, jota monilta äideiltä omassa elämänpiirissä puuttuu, ja samalla blogit voivat olla henkireikiä niille joiden elämä sillä hetkellä on todella paljon kotona ja leikkipuistossa, ikään kuin marginaalissa kaikesta muusta. Äitiys on vähän sellainen asia, jota toisaalta ylennetään ja idealisoidaan ja normalisoidaan koko ajan, ja toisaalta työnnetään syrjään ja vähätellään. Mutta tästä ikuisuusaiheesta lisää ehkä joskus toiste.

Selfie-tutkija Crystal Abidin toteaa, että jos häneltä vielä uudelleen kysyttäisiin ”Aren’t these just young, rich women doing vain things online?” hän vastaisi, että juuri tällainen yleinen vähättely tai ylenkatse on tehnyt mahdolliseksi sen, että nuoret naiset ovat voineet ottaa selfiet haltuun ja käyttää niitä ja koko sosiaalista mediaa omiin tarkoituksiinsa*. Selfiekulttuuri on jäänyt ”tutkan alle” ja juuri siksi siitä on tullut tärkeä. Voisikohan saman sanoa myös nuorten naisten ja äitien bloggaamisesta?

*Crystal Abidin 2016: “Aren’t These Just Young, Rich Women Doing Vain Things Online?”: Influencer Selfies as Subversive Frivolity. Social Media + Society, April-June 2016: 1-17.

Pages