Ladataan...

Trendissä ja Lilyssä on meneillään #uraoivallus-kampanja, jossa rohkaistaan jakamaan omia uraoivalluksia. Eri ihmisten oivalluksia on tietysti mielenkiintoista ja opettavaista lukea, mutta eniten olen vaikuttunut kahdesta blogista. Näistä kumpikaan ei ole tainnut varsinaisesti osallistua kampanjaan, mutta kumpikin on kirjoittanut työelämästä ja siihen liittyvistä mietteistään. Toinen on Lastentarhaaja, joka kirjoitti päiväkotityön käsittämättömän kehnoista työolosuhteista ja mahdottomista aikatauluista, joista kärsivät niin lapset kuin aikuisetkin. Toinen on Lusikoita kiitos, joka kirjoitti siitä miksi ja miten se ura, josta joskus on haaveillut, on jäänyt saavuttamatta. Kumpaakin näistä kirjoituksista yhdistää se, että aina yksilön tahto ja voimavarat eivät vain riitä. Asioita jää saavuttamatta ja tekemättä, koska rakenteet ovat mahdottomat ja/tai oma henkilökohtaisen elämän tilanne kohtuuton. Minusta kaiken urapuheen ja neuvojen ohella pitäisi aina kertoa juuri näistä asioista.

Mahtava kollegani ja ystäväni Sanna Rikala on tehnyt väitöskirjan työssä uupuneista naisista. Yksi tutkimuksen tärkeimmistä tuloksista on, että työuupumus (joka usein diagnosoidaan masennukseksi) ei useinkaan ole yksilön tekemisistä tai päätöksistä kiinni. Monesti ajatellaan, että uupuneiden pitäisi vain muuttaa ajatteluaan tai opetella sanomaan ei, ja tällaisia neuvoja uupuneet myös usein saavat. Tässä haastattelussa Sanna Rikala toteaa: ”Osa tutkimistani naisista nousi vastarintaan ja sanoi ääneen, että töitä oli liikaa. Se ei johtanut mihinkään.” Toisin sanoen jämäkkyys ja sinnikkyys ei työelämässä välttämättä johda parempaan tai pelasta ylitöiltä ja uupumukselta. Työelämän rakenteet ovat yksinkertaisesti sellaiset, että niitä ei voi kestää.

Itse ajattelen, että kunkin omien uraoivallusten lisäksi ja tueksi tarvitaan joukkovoimaa, olipa se sitten naisverkostoja tai ammattiliittoja. Joukkovoiman avulla työelämän syrjivien, uuvuttavien ja sairastuttavien rakenteiden muuttaminen on huomattavasti helpompaa kuin yksin.