Ladataan...

Uudessa The New Normal of Working Lives -kirjassa on luku, joka käsittelee australialaisia design-käsityöläisiä. En ole varma mikä olisi hyvä suomennos design-maker -termille, mutta kyseessä ovat siis kotona töitä tekevät itsensä työllistäjät, jotka myyvät netin kautta tekemiään design-tuotteita, esimerkiksi huiveja tai koruja. Luvun ovat kirjoittaneet Susan Luckman ja Jane Andrew, ja heidän tutkimuksensa pohjaa laajaan haastatteluaineistoon (yli 100 haastattelua).

Luckmanin ja Andrewin tutkimuksessa on omasta näkökulmastani paljonkin kiinnostavaa, mutta erityisesti jäin miettimään erästä heidän esittämäänsä taulukkoa, joka perustuu 59 pidempään alalla toimineen käsityöläisen haastatteluihin. Taulukosta ilmenee, että näistä itsensä työllistäjistä lähes 30 sai haastattelun aikaan taloudellista tukea puolisolta tai perheeltä. Viisi haastatelluista oli vastannut että ei saa tukea, ja 25 osalta tietoa ei ollut. Toisin sanoen yli puolet näistä haastatelluista sai tukea joko puolisoltaan tai perheeltään.

Perhebloggaajien tapaan myös australialaisista käsityöläisyrittäjistä ylivoimaisesti suurin osa on naisia, jotka työskentelevät kotonaan, ja joiden työn nettiteknologiat tekevät mahdolliseksi.

Omissa bloggaajien haastatteluissani en ole suoraan kysynyt, millaisia taloudellisia riippuvuussuhteita kenenkin elämässä on (ehkä olisi pitänyt). Selvää on kuitenkin, että esimerkiksi hoitovapaalla blogista lisätuloja saava bloggaaja ei välttämättä tulisi toimeen ilman perheen toisen aikuisen tukea. Usein on varmaan joka tapauksessa niin, että äidin jäädessä kotiin lapsen tai lasten kanssa perheen isä kantaa isomman taloudellisen vastuun. (Ja päinvastoin, mikäli isä on se joka jää kotiin.) Osalla haastatelluista on puolestaan ”päivätyö”, jolloin blogista saa ylimääräistä tuloa palkan päälle. Kenenkään bloggaajan blogi ei ole varmaankaan perustamispäivästään lähtien tuottanut toimeentuloa, joten aluksi tulojen on täytynyt tulla muualta - ja monille blogi on yksi osa paletista, jossa on erilaisia media-alan silpputöitä.

Käsityöläisistä lukiessani mieleeni muistui taannoinen Visual Diary -blogin postaus #Girlboss vai #miehenelättämä, jossa palautellaan maanpinnalle aika ajoin melko huimissa sfääreissä liitelevää girlboss-puhetta ja muistutetaan, että unelmien tavoitteluun usein tarvitaan taloudellista tukea muodossa tai toisessa. Tässä mielessä Luckmanin ja Andrewin huomio siitä, että yli puolet haastatelluista designer-käsityöläisistä on riippuvaisia jonkun toisen taloudellisesta tuesta tuo konkreettisesti näkyviin itsensä työllistämisen ja luovan yrittämisen toisen puolen, oli se sitten #miehenelättämä tai #pappabetalar. Tämä on minusta tärkeää muistaa ja huomata, etenkin kun puhutaan aloista joilla ylivoimaisesti suurin osa on naisia. Onko Girlboss-unelman ja naisten mikroyrittäjyyden taustalla väijymässä kuitenkin sama vanha sukupuolijärjestys, jossa miehille kasautuu taloudellinen valta? Millainen merkitys toimeentulolla ylipäätään on silloin, kun työtä tehdään ”oikean työn” ja harrastamisen välimaastossa? Ovatko yrittäjyyteen ja itsensä työllistämiseen liittyvät ihanteet ylipäätään realistisia, ja keille ne ovat avoimia?

 

Ps. Osittain sama keskustelu liittyy ikävä kyllä myös tutkimusmaailmaan. On huomattavasti helpompi pärjäillä pätkärahoituksen, työttömyysjaksojen ja pienten apurahojen kanssa, jos puolisolla on vakaa ja riittävä toimeentulo. Ja toisaalta tällainen asetelma ruokkii sellaisia taloudellisia valtasuhteita ja jännitteitä, joista ei välttämättä seuraa mitään hyvää.

 

Ladataan...

Yksi konkreettinen asia, jota tässä meneillään olevassa blogitutkimuksessa mietin, on raha. Minua kiinnostaa, miten verkossa syntyvistä sosiaalisista suhteista tehdään yhteismitallisia, eli miten niitä muutetaan ”talouden kielelle”. Toisin sanoen, miten ja millä perustein bloggaamisesta saadut tulot muodostuvat, kenelle niitä tulee ja mitä seurauksia tällä kaikella on.

Selvää on, että bloggaamisen tulot ovat aika vahvasti sidoksissa siihen mitä voidaan mitata eli kävijämääriin ja klikkauksiin. Erinäiset mittaamisen teknologiat, kuten Google Analytics, siis muuttavat sosiaalisia verkostoja ja suhteita sellaiseen muotoon, jossa niitä voidaan vertailla ja jossa niille voidaan laskea hinta. Tämä on kiinnostavaa monessakin mielessä, muun muassa siksi että minä tutkijana olen ehdottomasti osa näitä verkostoja. Vaikka en koskaan kommentoisi yhteenkään blogiin, myös minun klikkaukseni lasketaan. Niillekin tulee (pienistä pienin) rahallinen arvo. Tämä on (ehkä vähäpätöiseltä vaikuttava, mutta kumminkin olennainen) esimerkki siitä, miksi tutkijana on hankala katsoa asioita objektiivisesti ulkopuolelta - mitään ”ulkopuolista” asemaa ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Kun klikkaan, tulen osaksi ilmiötä.

Eri asia on sitten se, että en ole tyytynyt vain klikkailemaan. Välillä kommentoin blogeja, ja välillä myös ostan tuotteita joita blogeissa markkinoidaan. Tätä shoppailua mietin aluksi tosi paljon. Että millainen tutkija oikein olen kun tutkimisen sijaan ryhdynkin tilailemaan ties mitä lastenvaatteita ja tyynyjä. Vähän hävettikin. Enkä oikein vieläkään osaa suhtautua tähän asiaan oikein mitenkään järkevästi. En ole keksinyt mitään erityistä syytä olla ostamatta, mutta jokin tässä kuitenkin hiertää.

Joskus on tutkimusta tehdessä niin, että juuri se mikä jotenkin hiertää tai tuntuu vaikealta osoittautuukin tärkeäksi. En tiedä olisiko tässä niin. Ainakin oma osallisuuteni blogitaloudessa näyttää minulle konkreettisesti sen, mistä tämä talous syntyy ja miten se toimii, mihin blogimarkkinointi meissä vetoaa. Ja millä lailla meistä itse kukin on osa niitä arkisia käytäntöjä, joista tutkimuksissa kuvaillut ”digitaaliset taloudet” muodostuvat.